Synttärit meni

Enpä hoksannut tuossa muutama tunti sitten, että blogisynttärit oli ja meni. Kaksi vuotta tuli täyteen. Se on pitkä aika, en muista siitä paljoa. 

Mitä teen? Olen ylhäällä klo 4.38 ja mietin jälleen miksi valvon. Tätä valvomista pikkutunneille on ollut viime aikoina paljon. Terapeutti kysyi siihen syytä, pelottaako tai jotain. Ei varsinaisesti pelota, mutta ehkä uskallan nukkua parhaiten silloin kun tiedän jonkun valvovan. Inhosin lapsena sitä kun vanhemmat nukkuivat ja minä olin hereillä. Silloin oli turvallinen olo, kun äiti valvoi keittiössä ja näin valon ovenraosta. Tai kun isä nukutti. Mutta joskus hän lähti pois ennen kuin sain unta, mutta en sanonut mitään vaan esitin nukkuvani. Sitten jouduin valvomaan ja itkeskelemäänkin. 

Jäin miettimään tuota isäasiaa tuon muutaman tunnin takaisen postauksen jälkeen, ja ehkä sekin pitää hereillä. Jotenkin on nyt sellainen olo sen asian suhteen, että antaa olla koko isän. Me ei tavoiteta toisiamme, ja minulla on nyt täysi oikeus alkaa elää omaa elämääni. Minä olen aikuinen, halusi hän sitä tai ei. Minä käsittelen niitä lapsuuden kokemuksia ja rakennan persoonaani ja elämääni itse. Minä en ole tilivelvollinen hänelle. En toisaalta ole kokenut niin missään vaiheessa... Mutta sympatiani karisivat jollain tapaa; olen yrittänyt puhua hänelle järkeä ja kertoa miten lapsi asiat kokee, mutta hän ei sitä tajua. Hän haluaa elää omassa harhassaan, olla ymmärtämättä tosiasioita. 

Lapsuudessa olin todella turhautunut ja vihainen, kun vanhemmat eivät ymmärtäneet minun tunteitani. Niille naurettiin. Isä pitäytyi täysin omassa näkemyksessään ja sekoili niitä omia hihhulijuttujaan. Juuri ne hihhulitouhut vieraannuttivat hänet lopullisesti minusta. Aina vain jeesus ja jumala ja usko ja armo. Ei koskaan omat lapset, yhteinen aika ja ymmärrys. 

Nyt hän hakee tukea muista lapsistaan; "ettehän te tunteet turvattomuutta, onko teistä tuntunut että on peloteltu". Vanhempani eivät vain kykene tajuamaan miltä se elämä on lapsen näkökulmasta tuntunut. Sama selittely ja vääristely jatkuu. 

Olen iloinen, että olen päässyt pois sellaisesta ympäristöstä. Olin jatkuvasti ahdistunut kun vanhempani olivat kehittäneet oman riippuvuusongelmansa - uskontoon. Ei heillä ollut aikaa ja kiinnostusta meihin lapsiin. Tunteet olivat heille tärkeämpiä; se, että sai itse tuntea jotain polttavaa, huumaavaa ja mukaansatempaavaa. He eivät osanneet ilmaista omia tunteitaan muutoin, joten avuksi piti ottaa karismaattinen yhteisö jossa kaikki kietoutui nimenomaan tunteeseen. Se oli jonkinlainen vapautumisriitti heille ja muille estoisille ihmisille. Jumalan nimessä kaikki oli niin mahtavaa.

En tiedä miten teen tämän kauniisti, katkaisenko välit vanhempiini? Yhteydenpito heidän kanssaan ei tee hyvää, se alkaa vain vituttaa. Ehkä asetan isälleni rajat; soitellaan vaikka kahden viikon välein sunnuntaina. Se on se minkä minä haluan. Isän puhelut kuormittavat minua, haluaisin jättää vastaamatta. Yleensä koitan päästä eroon hänestä mahdollisimman pian. Kun ne puhelut eivät sisällä muuta kuin sitä samaa jauhantaa ja informaatioarvo on nolla. Hän tekee niitä samoja asioita, ja jos tekee jotain erityistä, minä en halua kuulla koska se liittyy seurakuntaan ja hänen rajattomuuteensa. Minua ei kiinnosta kertoa mitä teen, koska ei sekään ole niin kummoista. Hän kuulemma soittelee sisarelleni joka päivä, eli hän on siirtynyt yhdestä uhrista toiseen. Toista sisartani hän yritti viimeiseen saakka pitää luonaan asumassa, ja myönsi haluavansa valvoa tätä. Tätä taustaa vasten näen hänen turhat soittonsa vain hänen yrityksenään pitää kaoottista maailmaansa kasassa. Se on ärsyttävää.

Nuo puhelut ovat lähtöisin hänen tarpeestaan soittaa. Ei minun. Voin aivan hyvin olla vastaamatta ja laittaa viestin, että huono hetki soitellaan toinen kerta. Ei minun ole mikään pakko vastata, hänenkin on ehkä opittava siihen, että lapsilla on ja kuuluu olla omaa elämää eikä vastailla isänsä puheluihin monta kertaa viikossa. Vaikka aikaa olisikin. Jos minä olen kipeänä, ei ole hänen tehtävänsä enää antaa hoito-ohjeita ja neuvoja tai kysellä vointia joka päivä. Ei todellakaan. Minä pärjään itse, olen järjestänyt asiani niin kuten aikuisen kuuluukin.

Toisaalta erikoista on se, että hän näyttää "välittämisensä" aika omaehtoisesti. Vain "hänen" tavoillaan, eli hössöttämisellä ja soittelulla ja turhilla puheilla kun hän niin välittää. Hän ei ole koskaan tehnyt käytännössä sellaisia asioita, jotka olisivat meille lapsille merkittäviä. Hän ei ole antanut meille asioita, jotka olisivat todella merkinneet jotakin vain hän antoi asioita jotka olivat hänen mielestään merkityksellisiä. Hän ei ole koskaan käynyt luonani kylässä, esimerkiksi, tai tullut katsomaan vanhojentanssejani. Ei vaikka pyysin ja perustelin, mutta hänen henkilökohtaiset käsityksensä olivat tärkeämpiä kuin se mitä asia merkitsi minulle. Minun luonani hän on käynyt piipahtamassa silloin kun on tarvinnut mennä jossain seurakunnan asioissa samalle suunnalle. Eli minun vuokseni ei voi ajaa, mutta sitten kun pitää lähteä ilmaiseksi ilman korvauksia omaan piikkiin ajamaan monta sataa kilometriä niin hän tarvitseekin yöpaikan. Mietipä isä siinä sitten, että miksi näin.

Nukuttaa hieman. En voi pistää enää nukkumaan, koska pitää herätä aikaisin. Ehkä kohta alan aamupalan tekoon. Onneksi sitten uudenvuodenpäivänä voi nukkua aamusta pitkään, tuskin teen mitää erikoista. 

Jospa päivät menisivät nopeasti, niin olisi taas puitavaa terapiassa. Ennen kuin lomailun aikaansaamat fiilikset unohtuvat. 

Mennyttä ei saa takaisin

Loma oli ristiriitainen kokemus. Vanhempien luokse meneminen oli ahdistavampaa kuin mitä se oli viime syksynä. Avauduin isälleni asioista (vanhempien "epäonnistumisista") aika raivokkaasti, mutta riita sovittiin. Mutta riita osoitti jälleen sen tosiasian, että isäni ja minä emme ymmärrä toisiamme ja hän edelleen toistuvasti jättää huomiotta minut. Hän pakeni omiin maailmoihinsa jeesus-selityksineen, niihin samoihin rakennelmiin joihin hän pakeni minun ollessani lapsi. Hän vei puheet aina jollekin sellaiselle alueelle, että hän saattoi saarnata sitä parantavaa evankeliumiaan vaikka minä yritin keskustella oikeasta asiasta. Hänen taktiikkansa on väistely ja puhuminen muista aiheista. Hänellä ei ole vastauksia ja perusteita, joita koitin pyytää ja vaatia. Hän toteaa, että ei järki näitä tavoita vaan usko on jotain suurempaa; pitää vain uskoa. 

Hän myös haluaa huolehtia tai ainakin tuoda julki huolensa meistä lapsista. Häntä surettaa se, että kun me menemme kauemmas hänestä ja vieraannumme. Tämä asetelma on mielestäni häiriintynyt, ja tämäkin kumpuaa jälleen hänen omista tarpeistaan. Hän ei ole osannut kasvaa vanhempana ja vanhemman roolissa, ja hän koittaa hamuta meitä takaisin lähemmäs itseään. Meillä ei ole ollut läheistä suhdetta eikä sitä tule olemaan. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sen jälkiä pysty korjaamaan. Isä on paennut meidän lapsien tarpeita ja kokee nyt siitä syyllisyyttä ja haluaa korvata kaiken. Väärällä tavalla, ja vaikka me sanoisimme mitä toivomme, hän toimii edelleen väärällä tavalla. Hän ohjautuu vain omista tunteistaan ja tarpeistaan. Niin oli lapsuudessani, ja niin on edelleen. Tämä suhde ei tule jalostumaan kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi, ymmärsin sen nyt. Liian paljon keskenjääneitä kehitystehtäviä molemmilla. 

Mikä siinä sitten niin vaivaa, että isällä on erilaiset arvot? Voisin hyväksyä ne kuten koitan hyväksyä muiden eri näkemykset, mutta isäni kohdalla on kurjaa se, että siihen yhdistyy niin vahvasti kokemai henkisen laiminlyönti lapsena, että en pysty pitämään niitä erillisinä. Eli vikaa on minussakin, ei pelkästään hänessä. Menenkö siis aina siihen samaan lapsimoodiin, joka ei pääse yli siitä henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä ja ahdistuksesta? Enkö voisi pysyä aikuisena?

Se on melkoisen vaikeaa, kun yritän luovia oman elämäni vaikeuksissa. Oman mielenterveyteni kannalta on tärkeää, että pääsen kohtaamaan menneisyyden kaltoinkohtelun emptaattisessa terapiasuhteessa. Terapeutti on ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka kuuntelee minua ja minun tunteitani, arvostaa niitä eikä ala vääristellä niitä. Minä yritän vääristellä niitä itse. 

En pidä uskontoa pahana, mutta epätervettä ja manipulatiivista uskoa pidän. Joihinkin karismaattisiin liikkeisiin on jo sisäänrakennettu se kaava ja perustelu, jolla oikeutetaan psyykinen pahoinpitely. Se on käsittämätöntä. 

Vanhempani ovat vääristelyn mestareita. He eivät ole suoranaisesti manipulatiivisia ja pahoja, mutta tunneasioissa kykenemättömiä. Äitini on varmasti traumatisoitunut, ja jotkut tilanteet nostavat hänen ongelmansa esiin. Lapsena olen todennäköisesti pelännyt häntä hyvin paljon, hänen vihaansa ja raivoaan joka on kummunnut hänen traumaosistaan. Minulla on välillä vahva tunne siitä, että hän on käyttänyt meitä lapsia itsensä eheyttämiseen. Tästä johtuen en ole itse halunnut lapsia enkä halua vieläkään, ainakaan mitenkään aidosti. 

Ehkä vanhemmillani olisi ollut jonkin asteisia taitoja opastaa esimerkiksi sosiaalisessa elämässä ja tunneasioissa ilman sitä uskonnon vaikutusta. He elivät vain niin vahvasti sitä uskovaisen todellisuutta, mitä minä en koskaan heidän kanssaan jakanut, mutta he teeskentelivät että niin olisi ollut. He valmensivat meitä vain iänkaikkiseen elämään.

Edelleenkään siis isäni ei ymmärrä mitä vahinkoa hän on tehnyt. Kun hänelle asiasta sanoin nyt tavatessamme, hän ei suinkaan kyseenalaistanut omaa uskoaan vaan todennäköisesti vain pakenee syvemmälle rukouksiinsa ja turvautuu jumalaan, joka on ainoa joka voi auttaa. Eli hän hakee itselleen helpotusta siitä minkä minä olen sanonut aiheuttaneet pahaa meille lapsille. Jos hän olisi nähnyt oman perheensä tarpeet eikä omiaan, voisi tilanne olla toinen. 

Näistä asioista olisi kiva puhua sisarusten kanssa, mutta he ovat täysin sulkeutuneita minulta. Eli se sama ilmapiiri ja vuorovaikutustapa on siirtynyt heillekin. Toinen sisaruksista reagoi kuten äiti eli suuttuu, karjuu ja vittuilee, toinen pakenee muihin intresseihin, joiden kanssa ei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyviä tai suunnitella tulevaisuutta. 

Tuntuu hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain mikä vaivaa. Tämä on minun oman kolotusblogini; mihin sattuu ja miksi. On minulla hetkittäin hyväkin olo. Mutta nyt haluaisin kaivaa paskaa, koska en kuitenkaan osaa olla ilman sitä - huonoa oloa. Hetken luulin, että ai, avoin "keskustelu" isän kanssa puhdisti ilmaa, mutta hän meni heti pilaamaan sen omalla sokeudellaan tosiasioille ja luulemalla, että tämä minun avoin purkaukseni tarkoittaisi minun paluutani hänen vaikutuspiiriinsä ja läheisemmäksi - eli toisin sanoen se oikeuttaisi hänet soittelemaan ja lähettelemään viestejä joka päivä, huolehtimaan miten puen itseni jne. Vaikka hän ei konkreettisesti pyri kontrolloimaan tai vahtimaan, hän kokee tarvetta olla yhteydessä jatkuvasti ja olla ajantasalla olenko kaupungilla ja varoitella kaikesta mahdollisesta. 

Tämän päivän onnellisuus tulee siitä, että minulla on oma koti jossa saan olla rauhassa uskovilta hulluilta, täällä saan olla oma itseni!

Se joku, mutta mikä

Ennen joulua olin "päättänyt", että menneisyyden vatvomiseen ei kannata "haaskata" aikaa vaan parasta on keskittyä nykyhetkeen. Se on vaan kovin vaikeaa silloin kun joutuu takaisin lapsuudenperheen keskelle ja niihin samoihin vuorovaikutussuhteisiin ja -tapoihin. Toki tilanne on siinä mielessä eri, että nyt on kaksi osoitetta joten emme ole enää koskaan täysin siinä samassa kokoonpanossa kuin lapsuudessa.

Turhaudun todella helposti perheeseeni, ja syy siihen on se kaoottisuus ja epäselvyys mikä hallitsee yhteistä elämää, asioiden hoitoa ja keskustelua. Asioista ei puhuta ja sovita selkeästi, vaan kaikki olettavat jotain. Oletetaan, että toinen ajattelee niin tai näin, sitten mennään sen pohjalta tekemään jotain ja kun koko asetelma osoittautuu vääristyneeksi, suututaan siitä. Näen sisareni toiminnassa paljon samaa mitä äidissäni; väsymystä, toisten jyräämistä ja oletuksia. Äidille on tyypillistä laittaa sanat toisen suuhun: "Kyllä se nyt on tyytyväinen!" tai "Kyllä se on sille ihan hyvä!". Ja sitten kun vaatii perusteluja, tuleekin niiden sijaan suuttumus. Järjellinen keskustelu ei ole koskaan ollut näiden kahden ihmisen vahva puoli, en ymmärrä miksi. Miksi keskustelusta ja toisen ihmisen haastamisesta pitää niin kovasti suuttua, että sitten mitätöidään toisen persoona esimerkiksi sanomalla, että sinä olet niin lapsellinen ja ihan tyhmä! Ehkä vastaus on juuri se, että ollaan väsyneitä ja loppuunpalaneita siinä kaoottisessa perhesysteemissä.

Olen miettinyt juurikin tätä perhesysteemiä ja sen toimivuuta nyt kun olen jälleen havainnoimassa sitä hieman lähempänä. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun perheterapeutin kommentit meistä. Meillä on ollut niin paljon kaikenlaista yksilötason oireilua, ja johonkin on joskus haettu apua, mutta koko perheen olisi ollut hyvä päästä jonkun avun piiriin jossain kohtaa sen elämänkaarta. Nyt perheen elämänkaari on aikaa sitten hiipunut, viimeistään vanhempien avioero suisti kaiken raiteiltaan. 

Avioeroa muistelinkin vuoden viimeisellä terapiakäynnillä. Minua hieman loukkasi se, että terapeutti ei muistanut mitä olin siitä kertonut, kaikesta siitä kauheudestä ja oksettavuudesta. Nyt kun käynnit jatkuvat kahdella per viikko, on aikaa ehkä pohtia näitäkin. Pelkään kovasti tulevani vanhempieni kaltaiseksi tai ajautuvani sellaiseen suhteeseen, jossa toistan nämä samat kaavat.

Nyt pitänee laittaa nukkumaan, onneksi arki taas alkaa ja pääsen tekemään omia juttuja.

Hyvä alku

Loma sujuu kuten olettaa sopii eli pois haluaisin äidin ja isän hoteista. Se painostava ilmapiiri on edelleen olemassa, ja tuskin se siitä muuksi muuttuu. Joten. On aika sanoa sille heihei, ja keskittyä johonkin mukavaan. Kuten tv:n katseluun ja lukemiseen. Minä vitut välitän vanhempieni ongelmista. 

Olin juuri ehtinyt saapua tänne, kun sain jo isältäni tuutin täydeltä jeesusonhyvä- läppää. Ei kiitos sitä, se on vammattaunut minut liian pahasti. Se ihminen on totaalisen sekaisin, se ei itse vain tiedä sitä, mutta minä olen aistinut sen aina.

Kerrassaan loistavaa siis. Haluan aloittaa alusta, siltä minusta on tuntunut aina. Tämä ei ollut elämä, jonka tilasin. Antaisin mieluusti pois suurimman osan lapuuttani, sillä ne samat asiat mitä vanhempamme ovat meille lapsille antaneet, olisi voinut saada niin monessa muussakin perheessä. 

Olen miettinyt mitä rakkaus vanhempia kohtaan on. Joskus tuntuu siltä, että se on "vain" kuoleman pelkoa. Sitä, että pienen lapsen on pakko kiintyä hoitajiinsa jotta selviytyy, ja tuo kiintymys muodostunee jonkinlaiseksi rakkaudeksi. Lapsi on siis pakotettu ainakin kiintymään, ja oman vanhemman vahingoittuminen ja kuolema olisi pahinta mitä voi tapahtua. Tähän kiintymykseen perustuu myös vaikeus kritisoida vanhempia, koska lapsi saattaa tuntea vastuuta siitä että ei ole tarpeeksi kiltti ja ikävä kyllä usein vanhemmat myös saattavat vedota siihen, että lapsen on oltava "kiltti". Siihen on velvollisuus, koska vanhemmat "tekevät kaikkensa" lapsen eteen. Syylliyys on hankala asia kannettavaksi lapselle, ja minä sanoisin, että juuri se syylliyys on suuri osatekijä omassa rakkaudessani vanhempiani kohtaan. Syyllisyys ja se, että olen traumatisoitunut taaperoiässä niin pahasti, että pelkäsin hysteerisesti vanhempien menettämistä uudelleen ja tuo tunne on "jalostunut" rakkaudeksi. Haluan heille hyvää, mutta en oikeastaan ikävöi heitä ja suhteemme on pinnallinen. He ovat pitäneet minut hengissä, josta minun olisi pitänyt olla ilmeisen kiitollinen heille. No, en tiedä mitä sanoa... Samalla tavalla kuin he ovat kieltäytyneet näkemästä minua yksilönä ja persoonana, minä en tunnista heissä mitään mitä rakastaisin erityisesti. Olenko kylmä, ehkä. En vain voi tälle mitään, mutta niin kauan kuin heidän luomansa syylliyyden ja vihan taakka on minun kannettavanani en pysty muuhun.

Turhien sanojen sinfonia

Oi ei, ei jaksaisi mennä kuuntelemaan taas sitä turhaa teennäistä kakkapuhetta ja sietämään vaivaantuneita hiljaisuuden hetkiä. Siis vanhempien luona. Sitä olen puhissut tässä jo liki viikon verran. Isä tekee itsensä vähättelystä ja alentamisesta taas taidetta ja äiti ottaa sen mikä on kivaa ja häätää meidät taas tiehemme. Veli on äreä, väsynyt ja kiukuttelee. Mahtavaa joulua kaikille.

Terapeutti on päättänyt, että ongelmani johtuvat draamaattisesta ja traumaattisesta varhaislapsuuden erosta vanhempiin. Voihan olla. Ongelmia on ollut paljon muitakin, itse pidän olennaisena kodin ilmapiiriä ja vanhempieni omia traumoja. Äitini menneisyydestä tiedän jotain, isän en niinkään. Jotain kummallista hänellekin on sattunut ja tapahtunut, kun hänestä on tullut niin passiivis-aggressiivinen ja "läheisriippuvainen". Koitan kestää joulun kunnialla, palaan sitten kotiin ja jatkan asioiden käsittelyä.

Olen nimittäin huomannut, että minulle tulee hyvä tunne kun olen avoin tunteille ja niiden havaitsemiselle ja kokemiselle. Olen oppinut, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne välttämättä jää päiväkausiksi vellomaan. Se tieto helpottaa. Vitutus ja ärtymys voivat mennä ohi tunnissa kun antaa itselleen luvan tuntea niin ja miettiä syitä, mutta ihan yhtälailla päästää irti siitä olotilasta ja saada tilalle muuta, parempi mieliala.

Tänään olen miettinyt kovasti sitä, miksi tunnen tarvetta esittää olevani toisenlainen kuin olen. Miksi pitäisi pyrkiä olemaan parempi ja kiinnostavampi, jos ei oikeasti ole sellainen. Mitä pitää ja on kohtuullista toisen ihmisen vuoksi tehdä? Kuinka paljon energiaa vie se, että yrittää pakottaa itsensä harrastamaan ja laittamaan aikaa asioihin jotka eivät voisi vähempää innostaa? Hermohan siinä menee. Pitäisikö vaativille miehille sanoa, että jos ei kelpaa niin hae sellainen joka on luonnostaan näiden vaatimusten kaltainen, minä en ole enkä sellaiseksi tule. Haluan laittaa aikani ja energiani asioihin, joista minä tulen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Jos se tässä elämäntilanteessa on myöhäiset aamuheräämiset, brunssit ystävien kanssa kaupungin kalleimmassa kahvilassa, kirjojen lukeminen ja suklaan syöminen niin sitten se on. Minusta ei tule Scarlett Johanssonin näköistä ja kokoista, eikä ÄO:ni ole varmasti juuri sitä 100 korkeampi ole. 

Ensi vuoden alusta terapia jatkuu taas kaksi kertaa viikossa, how lovely. Terapian loppuminen on alkanut jo pelottaa, ja olen tulkinnut sen johtuvan kiintymyksen pelosta. Haluaisin ottaa vastaan sen tunteen, että terapeutti on oikeasti empaattinen ja välittää miltä minusta tuntuu, minulla on suuri tarve tuntea niin. En haluaisi luopua siitä ja sellaisesta ihmisestä, koska kukaan ei ikinä ole ollut niin lämmin, tukea antava ja ymmärtäväinen minulle. Nyt tämä klassinen kysymys: miksi vanhempani eivät voineet eivätkä voi olla tuollaisia ihmisiä? Tunneasioissa he ovat oikeastaan aika paskoja ihmisiä. Miellän heidät enemmän kasvattajiksi, joille tärkeää oli tehdä asiat "oikein" eli kunhan pinta näyttää hyvältä niin he ovat saavuttaneet tavoitteensa. Eli meistä lapsista tulisi hyväkäytöksisiä ja tekisimme töitä ja hankkisimme perheen. Se osoittaa, että kaikki on hyvin. Tunteista ei meillä ole juurikaan puhuttu tai niiden suhteen opetettu mitään. 

Tästä on hyvä pistää nukkumaan, kun on sopivasti piinannut itseään näillä ajatuksilla. Ei huvittaisi kyllä yhtään joulunvietto. 

Joulustressiä pukkaa

Tänä jouluna kun en ole töissä eikä ole mitään pitämässä kotipaikkakunnalla niin suunnaksi "täytyy" ottaa vanhempien osoitteet. Mikä ahdistaa sitä enemmän mitä lähemmäs matkustaminen sinne lähestyy. Olen viettänyt omaa joulua, joskus vapaalla ja joskus töiden merkeissä, mutta tällä kertaa aikataulut ovat sellaiset että itse joulu on paras aika ajoittaa vierailu sukulaisiin. Haluan kuitenkin käydä katsomassa sukulaisia ja sisaruksia. Vanhempien suhteen ei olisi niin väliä... Mutta teen sen nyt velvollisuudentunnosta ja että jos se heitä hieman ilahduttaisi.

Turhaapa tässä iässä on enää -siis omalla kohdallani- jaaplata siitä mikä meni pieleen ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Selviytymisstrategiakseni tässä kohtaa elämää olen ottanut sen, että pyrin nauttimaan tästä päivästä ja hetkestä jota elän. Jos ikäviä ajatuksia ja tunteita herää, niitä pitää kuunnella mutta niille ei tarvitse antaa valtaa. Yritän jättää vanhempieni ongelmat heidän itsensä kannettavaksi, koska mielestäni heidän ei tule hakea tukea lapsiltaan. Ei ainakaan meiltä, koska... Niin, miksi vanhemmat eivät saisi tukeutua lapseensa? Eikö olisi luonnollista, että lapsi haluaa "korvata" tai antaa takaisin jotain huolenpitoa, jota on vanhemmiltaan saanut? Siinä tapauksessa lasten olis pitänyt saada ensin kasvaa vastuuntuntoisiksi aikuisiksi, eikä heitä pitäisi ajatella koko ajan turvaa ja huolenpitoa kaipaavina taaperoina. Isälle emme ole koskaan aikuisia, vaan hän pitää tiukasti kiinni siitä tunteesta että emme osaa huolehtia itsestämme. Tai ehkä osaamme, kyllä hän saattaa sen myöntääkin ja on hän jopa itse sanonut että kun häntä huolestuttaa ja sitä niin haluaisi lapsille antaa kaiken hyvän jne. Rasittava tapaus, eipä muuta.

Itselläni olisi ollut tilauksessa kypsät, tunne-elämältään tasapainoiset ja aikuisen rooliin kykenevät sekä suhteellisuudentajuiset vanhemmat. Jotka eivät olisi käyttäneet lapsiaan omiin tarkoitusperiinsä, kuten tasapainottamaan elämää ja antamaan sille sisältöä tai ulkoistamaan oma huolestuneisuus johonkin sosiaalisesti hyväksyttyyn kohteeseen. Tämän siitä saa, kolmivuotisen terapian ja muutaman vuoden masennuksen kun vanhemmat säätelevät omia tunteitaan lasten avulla eivätkä uskalla omista peloistaan johtuen kasvattaa lasta kohti itsenäisyyttä.

Tällaista tänään.

Mietteitä joulun alla

Aika juoksee nopsaa eteenpäin, ihan kohta on joulu ja voi alkaa samoin tein valmistautua uuteen vuoteen. Joistain asioista olen saanut tämän vuoden aikana kiinni, moni taas on vielä tavoittamattomissa.

Tavoittamaton asia nro 1: kuka minä olen, mitä pidän tärkeänä, mihin haluan/voin sitoutua. Siinäpä kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Monet jutut tuntuvat merkityksettömiltä; minulla ei ole kovin paljoa haaveita ja tavoitteita, ne eivät ole mitenkään konkreettisia. "Haluan olla onnellinen." Siinä esimerkki. "Haluan oman, kauniin kodin." Ei mitään käsitystä siitä mitä töitä haluan tehdä, mihin muuttaisin asumaan valmistumisen jälkeen, olisinko parisuhteessa. Monista asioista haaveilen etäältä (siitä oikeasta parisuhteesta), mutta kun ne tulevat lähelle, alan paeta niitä. En malta asettua siihen tilanteeseen. Todellisuus ei ole koskaan ollut minulle kovin antoista, johtuneeko siitä että lapsena ja teininä oli vain pakko elää mielikuvissa. 

Mahdollisesti juuri se, että ei ole ollut mahdollisuutta saattaa loppuun nuoruuden kehitystehtäviä, kostautuu nyt. En pysty arvottamaan asioita ja suhteuttamaan niitä. En tiedä mitä haluan, ja minkä odotan tekevän itseni onnelliseksi. Siitäpä on vaikea lähteä suunnistamaan elämäänsä eteenpäin.

Vielä joku vuosi sitten päämääräni oli yliopisto. Nyt aika sen jälkeen näyttäytyy... näköalattomana. Siellä ei ole mitään. Ehkä en ole vielä valmis jättämään yliopistoa, mutta jotain muutosta senkin suhteen kai tapahtuu.

En ole valmis perheen perustamiseen, joten miksipä sille uhrata ajatuksia nyt. Kyllä se alkaa sitten kaihertaa mieltä, jos halu siihen syntyy. 

Nyt pitäisi vaan keskittyä opintoihin ja terapiaan.