Don't tell me that it's over

Elämään kuuluu surullisia ja iloisia asioita. Yhtä aikaa. Yhtä aikaa voi rakastaa ja haluta pois. Voi haluta rakkauden loppuvan. Miksi läheisyyttä ja kiintymystä pitää paeta? Miksi on niin vaikea asettua johonkin luottamukselliseen, turvalliseen ja vakaaseen ihmissuhteeseen? Jossa asiat toimivat. Tai toimivat ja toimivat... minä en toimi. 

Minulla on pelko siitä, että tulen äitini kaltaiseksi. Ja että suhteestani tulisi samanlainen kuin vanhemmillani. Ahdistava vankila, joka myrkyttää kaiken. Minulla on vahvasti sellainen olo, että minut on todella myrkytetty lapsuuden kotini ilmapiirillä. Me lapset olemme olleet syyllisiä siihen, että vanhemmat joutuvat sietämään toisiaan ja elämään yhdessä. En tahdo ottaa sitä riskiä, että pilaan ainakin kaksi elämää sillä, että minä olen häiriintynyt. Asiat menevät parempaan suuntaan, mutta voi kestää pitkään ennen kuin olen rakentanut itselleni terveemmän ja vahvemman minuuden ja elämän. 

Toistuva masennus. Niin. Olen ennemmin pienessä paniikissa kuin masentunut. Imen itseeni taas hieman liikaa toisten ihmisten tunteita ja reaktioita. Jos joku muu on stressaantunut ja purkaa sitä minuun (tai erittää sitä jollain tapaa ympäristöönsä), minä poksahdan. Vaikka se ei liittyisi ihan oikeasti minuun mitenkään. Sisältä kaihertaa. Minä pieni ilmapuntari. Olenko joutunut lapsena olemaan sitä, tilanteiden tulkitsija ja ilmapiirin aistija? On täytynyt lepytellä ja lohduttaa aikuisia. Minä huomaan kaiken. Liian tuskallisia asioita en huomaa, menetän muistini. 

Onko se välttelevän kiintymyssuhdemallin merkki, jos kaipaa ihmistä silloin kun tämä on poissa, mutta kun hän on läsnä, on pakko paeta kauemmas? Että voi rakastaa vain etäältä? Kun rakas ihminen on paikalla, pitää väistää katsetta kun kiukuttaa ja sitten esittää tasapainoista. En keksi syytä sille, miksi asia on näin.

Nyt olisi syytä saada unta. Yritän kokeilla pitkästä aikaa kirjanlukumetodia. Ainakin viime kesänä se toimi. Tietokoneelta lukeminen ei toimi :)

Uneton Seattlessa

... tai sitten vain jossain päin ankeaa talvista Suomea. Ikävä kyllä. Jonnekin lämpimään olisi kiva lähteä, nauttimaan vaan olemisesta. Täällä kotona on aika kurjaa tällä hetkellä. 

Valvon jälleen. Olen saanut jokin aika sitten uudet lääkkeet, mutta en ole testannut niitä vielä kun en ole muka päässyt apteekkiin. Outoa käytöstä minulta, mutta ehkä olen oikeasti ollut niin kiireinen. 

Nyt pitäisi alkaa täytellä kolmannen vuoden terapiahakemusta. Tai nyt ja nyt, jos sen saan tämän kuukauden aikana jätettyä niin oikein hyvä. Se on sitten viimeinen kun kolmas terapiavuosi lähtee maaliskuussa. Uskomatonta, että kohta tulee kaksi vuotta terapian aloittamisesta. On aika vaikea muodostaa jotain kuvaa ja käsitystä siitä, jotain on tapahtunut, mutta en osaa ainakaan yhtäkkiä eritellä että mitä. En löydä sanoja. 

Sain taas psykiatrilta masennusdiagnoosin, eli pisteet heilahtivat sinne keskivaikean puolelle. Tiedostan olleeni nyt muutaman viikon alakuloinen ja aamuisin... no, masentuneisuuteen taipuvainen. En tiedä tuleeko se diagnoosiksi B-lausuntoon, vai tuleeko sinne kenties vielä ihan jotain muuta. Epävakaisuus ei sieltä varmastikaan lähde mihinkään.

Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin ihan rauhallinen ja levollinen. Jotkin palikat löysivät ainakin hetkeksi paikkansa, mutta silti uni ei tule. Mietin sellaistakin vaihtoehtoa, että onko tämä valvominen jotain takauman tyyppistä; odotan isää kotiin sen reissuilta enkä nukahda ennen kuin kello menee jo aamuyötä. Nukun katkonaisesti nykyisin ja herään sekaviin olotiloihin. 

Edelleenkään ei pihauksen pihausta isästä. Löydän aika paljon kiellettyjä ja piilotettuja vihan tunteita sitä ihmistä kohtaan; huoli ja suru ovat olleet enemmän pinnalla vaikka oikeasti hän on herättänyt valtavasti turhautumaa ja kiukkua käytöksellään. Jotain mitä hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttämään olemalla kiva ja kiltti ja joustava. Kaikesta voi aina neuvotella. Ihminen, joka ei kestä rajoja eikä siis rakkauttakaan. Ei kestä lapsen turhautumista ja suuttumista, vaan ne on selitetty aina jostain ulkopuolisesta tekijästä lähtöisiksi, kuten ystävät tai huono koulupäivä. Koskaan ei käynyt mielessä, että hän voisi olla oikea vittupää. Näitä vanhempia riittää; "Kaikkemme olemme tehneet ja tässäkö kiitos!" Kyllä, tässä. Ja aika kauniissa käärepaperissa vielä kaiken lisäksi. 

Se on jännä paradoksi, mutta mitä enemmän ihminen yrittää olla jotain eikä hänellä ole siihen kykyjä, niin sen kauemmaksi hän ajautuu tavoitteestaan. Vanhempani yrittivät kai tehdä kaiken niin oikein ja hyvin ja ajattelivat olevansa niin turvallisia ja rakastavia että antaisivat meille hyvän lapsuuden. He olivat täysin sokeita sille, mitä me olisimme tarvinneet ja siten kasvatus ohjautui kai ennemmin heidän omista kokemuksistaan käsin. He kasvattivat meitä yrittäen vastata tosi asiallisesti omiin vaillejäämisen tunteisiinsa. He halusivat vanhemmat, jotka eivät juo - he eivät juoneet. Mutta olivat muutoin saavuttamattomissa. Eivätkö he kestäneet lapsiperheen arkea? Sitä, että omat lapset toivat esiin traumat, joita piti paeta? Siksikö he hakeutuivat uskonnon pariin, hakemaan vanhempia joita heillä ei ollut antamassa heille niitä eväitä joilla taas omat lapsensa kasvattaa... Usko ja seurakunnan struktuuri antoivat ne vastaukset tarpeeksi yksinkertaisina.

Alkaa nyt jo itseäkin kyllästyttää tämä samassa asiassa möyhiminen. Ensi viikolla ehkä jo jotain toisenlaista. Kai näitä asioita on käytävä kuitenkin päässään ja terapiassa läpi niin pitkään, että ne lukkiutuneet tunteet on saanut purettua... Jippii.

Vanhempien ehdoilla

Näin se vuosi rullaa eteenpäin ja tuntuu, että sitä olisi mennyt jo paljon pitemmästi kuin yhdeksän päivää. Asiat on karanneet taas pariksi päiväksi pois hyppysistä, ja tuntuu vaikealta tarttua taas niihin. Päivärutiinini menevät helposti sekaisin jos on vähäkään poikkeavaa ohjelmaa. Opiskeluissa olisi kovasti tekemistä, alkaa jo hiukan pelottaa seminaaritöiden palautukset.

Nyt on ollut onneksi hyvin hiljaista isäni suunnalta. Olen oikein tyytyväinen. Ensi kerralla kun menen käymään synnyinpaikkakunnallani, voi olla etten ehdi häntä tapaamaan. En siis toisin sanoen aio järjestää sitä aikaa. Tämä on sen vuoksi, että säästän itseäni ja protestoin hänen holhoavaa ja kietoutunutta tyyliään olla aikuisten lastensa vanhempi. Jotenkin hänen vittumaiset ja haitalliset tapansa ovat jääneet aina äitini avoimesti aggressiivisen tyylin varjoon, koska isä on niin rauhallinen ja kiltti. Ja totta kai kritisoi sitä, että kun naiset mieluummin haluavat jonkun juopon eikä sitä "kunnollista ja perheestään välittävää" miestä. Tähän on paha sanoa mitään, kun jos yrittää selittää että se riippuu silti siitä mitä se "kiltteys" ja "kunnollisuus" on, jos on sellainen tossukka joka ei osaa sanoa ja tehdä mitään eikä olla oma itsenäinen persoonansa, niin ei sellainen kyllä paljoa houkuttele. Minä miellän kiltin ihmisen sellaiseksi, joka on huomaavainen ja sillä on palikat päässään kohdillaan. Mutta nämä katkeroituvat ja riippuvaiset, itsensä kiltiksi mieltävät ihmiset ovat haastavia. 

En ihmettele, että passiivisiin ihmisiin menee hermot. Kuten isään. Aina pitää vastustaa kaikkea, mitään ei saa muuttaa, mitään ei saa laittaa pois, mihinkään ei ihmiset saa kehittyä ja muuttua. Ne uhkaavat hänen haurasta henkistä tasapainoaan. Hän pitäisi lapsensa mieluummin narun päässä, omassa näköpiirissään. Omia tarpeitaan palvelemassa, tekemässä hänen maailmastaan tarpeeksi pienen ymmärrettäväksi. Vain oma koti ja lapset. Lapset eivät saa kasvaa ja aikuistua eikä lähteä maailmalle, koska se saa hänet ahdistumaan niistä kaikista vaaroista, joihin hän ei voi vaikuttaa. Se muistuttaa häntä omasta haavoittuvuudesta.

On erittäin mukava olla lapsi, joka on haluttu helpottamaan aikuisen ahdistusta. Minä en saa olla minä, koska minulla on tarkoitus, ja se on olla vanhempia varten ja heidän ehdoillaan. Kaikki on pidetty tiukasti kotiin sidottuina, peloteltu maailman kauhuilla.

Isän on aika itsenäistyä, minä olen tehnyt sitä jo vuosia hiljalleen. Ajatuksen ja tunteen tasolla olen toki kiinni vanhemmissa, koska terapia on vielä keskeneräinen. Eihän se itsensä kanssa työskentely koskaan ole varsinaisesti valmista, mutta parempaan päin ollaan menossa. 

Kiitokset Minervalle kun lähestyit minua tunnustuksella! Minervan oma blogi on nimeltään Dating mr. D. Tuossa joskus lokakuulla (?) laitoin tunnustuksia eteenpäin, nyt taidan passata koska en ole oikein ajan kanssa ehtinyt uusiin blogeihin tutustua. Mutta laitetaan kuva vielä tähän, kun se on niin ihana ja jaetaan sitä eteenpäin kunhan ehditään :)

Jassoo, mitäs tänään. Terapiaa. Vähemmän ahdistusta kuin eilen. Ai niin, yöllä ajatukset nyrjähtivät aika pahasti, tuli sellainen nyt-mä-sitten-sekoan- tunne. Aika veikeä oikeastaan, ei pelottava. Eli tällä hetkellä uutena kokemuksena on ajatusten poikkoilu ja nopea "rullaaminen", järjettömät mielleyhtymät, oudot ajatukset. Tai paremminkin tunnen itseni todella oudoksi. Yöllä sitten jo hieman väsyneenä mulle tuli sellainen hetki, jolloin tunsin olevani niin kummallinen, vieras itselleni ja outo, että ajattelin seuraavan askeleen olevan luonnollisesti sekoaminen, jotkut harhat. Tämä on koettu ennenkin, muutama vuosi sitten pelkäsin tosissani psykoosin puhkeamista kun oireet sopivat niin hyvin sellaisiin ensi- tai esioireisiin. Niin ei käynyt, olen säästynyt psykoosilta. Tämä voi olla ihan tavallista dissosiaatiota. Palataan asiaan psykiatrin kanssa ensi viikolla, eiköhän siitä saa aineksia taas B-lausuntoon Kelaa varten. "Tarttis kolmannen vuoden, tiedätsä?".

Vittu, rauhoittavat on loppu. Onpa tietysti kun söin niitä joka päivä tuossa kuukausi sitten. En ole jaksanut tai ehtinyt viedä reseptiä uusittavaksi, ja ajattelin että kyllähän mä nyt kestän ihan ok, kun saan olla kotona rauhassa. Ai. Ai. Ai.

Tänään olen kuunnellut Husky Rescuen New light of tomorrow'ta. Siinä on jotain samaa surumielisyyttä ja soundia kuin eräässä kappaleessa, jonka kuulin lapsena. Se kappale edusti minulle... noh, joitain hämmentäviä ja kipeitä asioita. Tiettyä ihmistä, ja sitä kautta jotain vaiettua perhesalaisuutta.  Että jännät fiilikset tulee.

Uutta vuotta

Niin se vuosi vaihtui, kuuluu varmaan toivottaa hyvää uutta vuotta 2013. Itseäni ei jaksanut hirveästi kiinnostaa mitä vuodenvaihteessa tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tuntui ihan ok:lta saada uusi kalenteri, tuntuu edes hieman siltä että voi koittaa tehdä jotain paremmin tänä vuonna. Muutoin en jaksa enää - tai ainakaan nyt, tällä kertaa - ajatella vuosia. Samankaltaisia päiviä ja samaa elämää, ei mitään uusia alkuja.  Aiemmin hahmotin elämäni hyvinkin vahvasti sykleissä tai jaksoissa. En nähnyt elämääni kokonaisvaltaisesti. Aina alkoi "uusi elämä", laihdutuskuuri tai muutoin vaan parempana ihmisenä olo. Nyt tiedän jo sen, että tämä on yksi ainoa elämä ja jokainen päivä on olennainen, sitä ei saa takaisin.

Tänä aamuna (klo 13) mietin, että tätäkö se masennus oli. Ei minkäänlaista halua nousta ylös ja on aivan voimaton olo. Päivällä mietin asiaa vielä lisää, ja huomasin että tämä viikko on oikeastaan ollut vähän alakuloinen ja masentava. Tai siis olen tuntenut niin vaikka periaatteessa kaikki on ok. Mutta jälleen olen saanut tehdä töitä sen eteen, että asiat hoituvat. Kaupassakäynti, tiskaus, pyykinpesu. En ole halunnut lähteä minnekään enkä nähdä ihmisiä. Hetki sitten käytyäni kaupassa tuntui taas siltä, että en kehtaa näyttäytyä julkisella paikalla. Aivan kuin minulla ei olisi siihen yhtälainen oikeus kuin kaikilla muillakin, ei minun tarvitse hävetä itseäni.

En häpeäkään, mutta en koe oikeutta olla olemassa. (Eli kai se kuitenkin on häpeää?) En jaksa olla olemassa tällaisina hetkinä, se on raskasta. Ajatukset pyörivät hirveää vauhtia aivan kummallisissa asioissa, sellaisissakin joilla ei ole minulle mitään merkitystä. Jumitin hetken - tai oikeastaan ajatus palasi aina uudelleen ja uudelleen - yhteen juorulehden uutiseen, jossa ihmiset heittävät lokaa toistensa niskaan niinkin vakavasta aiheesta kuin väkivalta - oliko sitä vai eikö sitä nyt ollut, rakastaako vai eikö rakasta. Saan tuollaisista asioista vain lisää bensaa omien ongelmieni vatvomiseen, koska olen ihan hämmentynyt siitä miten ihmiset ajattelevat sen mikä on totta ja mikä valetta. Ei se ole neuvoteltavissa oleva asia onko joku lyönyt enkä ymmärrä miten jotkut voivat valehdella asiasta. Eli yleistän tuollaiset kuulemani tai lukemani asiat koskemaan koko maailmaa ja minun henkilökohtaista maailmaani, ja se on merkki siitä että pitää tehdä asialle jotain.

Sitä on vaikea selittää miksi niin tapahtuu. Miksi ahdistun tai edes jään miettimään asioita, jotka eivät ole millään tavalla minuun liittyviä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä en muutoinkaan aina tiedä mikä on totta, hetkittäin todellisuus sumenee vaikka jokin osa minusta tietää miten asiat oikeasti ovat tai miten niiden pitäisi olla. Jotenkin olen onnistunut hämärtämään rajoja itseni ja muiden suhteen ja sitten kun kohtaan saman ilmiön jossain (töissä, lööpeissä), en enää osaa pitää sitä erillään itsestäni.

Jollain tapaa ajatus on siis harhautunut ja monet asiat vain työntyvät mieleen lupaa kysymättä. Ainoa mitä olen kyennyt tekemään on ollut pelien pelaaminen ja netissä pyöriminen. Aivan liian monta vahvaa tunnetta on ollut heräämässä, enkä halua sitä. Toisaalta tiedän, mitä minun pitää asioille tehdä, ja toivon ettei mikään sekoita minua pyrkimyksissäni.

Ensimmäisen maailman ongelmia. Ihanaa itseensä käpertymistä. Minun sukupolvellani on aikaa ja rahaa pyöriä kärsimyksissä, epäoikeudenmukaisuudessa. Vanhempieni sukupolvi taas on vielä paahtanut duunia heti nuoresta ihan eri tahtiin, silloin ongelmat on ratkaistu työnteolla. Joten helppohan heidän on heittää, että ota itteäs likka niskasta kiinni äläkä märise. Niin, osaltaan he ovat oikeassa, jossain kohtaa niin on tehtävä. Tein itsekin tänään sen valinnan, että jätin soittamatta ystävälleni vaikka tiesin että se saisi ajatukseni pois ikävistä asioista - ainakin hetkeksi. Olisin saanut puhua jonkun kanssa ja nauraa. Mutta valitsin toisin. Olen kai päättänyt olla tällä hetkellä katkera ja vihainen, ja koska minulla on sitä aikaa ja rahaa niin jatkan samalla linjalla.

Terapiaa alkaa taas joulutauon jälkeen. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.

Synttärit meni

Enpä hoksannut tuossa muutama tunti sitten, että blogisynttärit oli ja meni. Kaksi vuotta tuli täyteen. Se on pitkä aika, en muista siitä paljoa. 

Mitä teen? Olen ylhäällä klo 4.38 ja mietin jälleen miksi valvon. Tätä valvomista pikkutunneille on ollut viime aikoina paljon. Terapeutti kysyi siihen syytä, pelottaako tai jotain. Ei varsinaisesti pelota, mutta ehkä uskallan nukkua parhaiten silloin kun tiedän jonkun valvovan. Inhosin lapsena sitä kun vanhemmat nukkuivat ja minä olin hereillä. Silloin oli turvallinen olo, kun äiti valvoi keittiössä ja näin valon ovenraosta. Tai kun isä nukutti. Mutta joskus hän lähti pois ennen kuin sain unta, mutta en sanonut mitään vaan esitin nukkuvani. Sitten jouduin valvomaan ja itkeskelemäänkin. 

Jäin miettimään tuota isäasiaa tuon muutaman tunnin takaisen postauksen jälkeen, ja ehkä sekin pitää hereillä. Jotenkin on nyt sellainen olo sen asian suhteen, että antaa olla koko isän. Me ei tavoiteta toisiamme, ja minulla on nyt täysi oikeus alkaa elää omaa elämääni. Minä olen aikuinen, halusi hän sitä tai ei. Minä käsittelen niitä lapsuuden kokemuksia ja rakennan persoonaani ja elämääni itse. Minä en ole tilivelvollinen hänelle. En toisaalta ole kokenut niin missään vaiheessa... Mutta sympatiani karisivat jollain tapaa; olen yrittänyt puhua hänelle järkeä ja kertoa miten lapsi asiat kokee, mutta hän ei sitä tajua. Hän haluaa elää omassa harhassaan, olla ymmärtämättä tosiasioita. 

Lapsuudessa olin todella turhautunut ja vihainen, kun vanhemmat eivät ymmärtäneet minun tunteitani. Niille naurettiin. Isä pitäytyi täysin omassa näkemyksessään ja sekoili niitä omia hihhulijuttujaan. Juuri ne hihhulitouhut vieraannuttivat hänet lopullisesti minusta. Aina vain jeesus ja jumala ja usko ja armo. Ei koskaan omat lapset, yhteinen aika ja ymmärrys. 

Nyt hän hakee tukea muista lapsistaan; "ettehän te tunteet turvattomuutta, onko teistä tuntunut että on peloteltu". Vanhempani eivät vain kykene tajuamaan miltä se elämä on lapsen näkökulmasta tuntunut. Sama selittely ja vääristely jatkuu. 

Olen iloinen, että olen päässyt pois sellaisesta ympäristöstä. Olin jatkuvasti ahdistunut kun vanhempani olivat kehittäneet oman riippuvuusongelmansa - uskontoon. Ei heillä ollut aikaa ja kiinnostusta meihin lapsiin. Tunteet olivat heille tärkeämpiä; se, että sai itse tuntea jotain polttavaa, huumaavaa ja mukaansatempaavaa. He eivät osanneet ilmaista omia tunteitaan muutoin, joten avuksi piti ottaa karismaattinen yhteisö jossa kaikki kietoutui nimenomaan tunteeseen. Se oli jonkinlainen vapautumisriitti heille ja muille estoisille ihmisille. Jumalan nimessä kaikki oli niin mahtavaa.

En tiedä miten teen tämän kauniisti, katkaisenko välit vanhempiini? Yhteydenpito heidän kanssaan ei tee hyvää, se alkaa vain vituttaa. Ehkä asetan isälleni rajat; soitellaan vaikka kahden viikon välein sunnuntaina. Se on se minkä minä haluan. Isän puhelut kuormittavat minua, haluaisin jättää vastaamatta. Yleensä koitan päästä eroon hänestä mahdollisimman pian. Kun ne puhelut eivät sisällä muuta kuin sitä samaa jauhantaa ja informaatioarvo on nolla. Hän tekee niitä samoja asioita, ja jos tekee jotain erityistä, minä en halua kuulla koska se liittyy seurakuntaan ja hänen rajattomuuteensa. Minua ei kiinnosta kertoa mitä teen, koska ei sekään ole niin kummoista. Hän kuulemma soittelee sisarelleni joka päivä, eli hän on siirtynyt yhdestä uhrista toiseen. Toista sisartani hän yritti viimeiseen saakka pitää luonaan asumassa, ja myönsi haluavansa valvoa tätä. Tätä taustaa vasten näen hänen turhat soittonsa vain hänen yrityksenään pitää kaoottista maailmaansa kasassa. Se on ärsyttävää.

Nuo puhelut ovat lähtöisin hänen tarpeestaan soittaa. Ei minun. Voin aivan hyvin olla vastaamatta ja laittaa viestin, että huono hetki soitellaan toinen kerta. Ei minun ole mikään pakko vastata, hänenkin on ehkä opittava siihen, että lapsilla on ja kuuluu olla omaa elämää eikä vastailla isänsä puheluihin monta kertaa viikossa. Vaikka aikaa olisikin. Jos minä olen kipeänä, ei ole hänen tehtävänsä enää antaa hoito-ohjeita ja neuvoja tai kysellä vointia joka päivä. Ei todellakaan. Minä pärjään itse, olen järjestänyt asiani niin kuten aikuisen kuuluukin.

Toisaalta erikoista on se, että hän näyttää "välittämisensä" aika omaehtoisesti. Vain "hänen" tavoillaan, eli hössöttämisellä ja soittelulla ja turhilla puheilla kun hän niin välittää. Hän ei ole koskaan tehnyt käytännössä sellaisia asioita, jotka olisivat meille lapsille merkittäviä. Hän ei ole antanut meille asioita, jotka olisivat todella merkinneet jotakin vain hän antoi asioita jotka olivat hänen mielestään merkityksellisiä. Hän ei ole koskaan käynyt luonani kylässä, esimerkiksi, tai tullut katsomaan vanhojentanssejani. Ei vaikka pyysin ja perustelin, mutta hänen henkilökohtaiset käsityksensä olivat tärkeämpiä kuin se mitä asia merkitsi minulle. Minun luonani hän on käynyt piipahtamassa silloin kun on tarvinnut mennä jossain seurakunnan asioissa samalle suunnalle. Eli minun vuokseni ei voi ajaa, mutta sitten kun pitää lähteä ilmaiseksi ilman korvauksia omaan piikkiin ajamaan monta sataa kilometriä niin hän tarvitseekin yöpaikan. Mietipä isä siinä sitten, että miksi näin.

Nukuttaa hieman. En voi pistää enää nukkumaan, koska pitää herätä aikaisin. Ehkä kohta alan aamupalan tekoon. Onneksi sitten uudenvuodenpäivänä voi nukkua aamusta pitkään, tuskin teen mitää erikoista. 

Jospa päivät menisivät nopeasti, niin olisi taas puitavaa terapiassa. Ennen kuin lomailun aikaansaamat fiilikset unohtuvat. 

Mennyttä ei saa takaisin

Loma oli ristiriitainen kokemus. Vanhempien luokse meneminen oli ahdistavampaa kuin mitä se oli viime syksynä. Avauduin isälleni asioista (vanhempien "epäonnistumisista") aika raivokkaasti, mutta riita sovittiin. Mutta riita osoitti jälleen sen tosiasian, että isäni ja minä emme ymmärrä toisiamme ja hän edelleen toistuvasti jättää huomiotta minut. Hän pakeni omiin maailmoihinsa jeesus-selityksineen, niihin samoihin rakennelmiin joihin hän pakeni minun ollessani lapsi. Hän vei puheet aina jollekin sellaiselle alueelle, että hän saattoi saarnata sitä parantavaa evankeliumiaan vaikka minä yritin keskustella oikeasta asiasta. Hänen taktiikkansa on väistely ja puhuminen muista aiheista. Hänellä ei ole vastauksia ja perusteita, joita koitin pyytää ja vaatia. Hän toteaa, että ei järki näitä tavoita vaan usko on jotain suurempaa; pitää vain uskoa. 

Hän myös haluaa huolehtia tai ainakin tuoda julki huolensa meistä lapsista. Häntä surettaa se, että kun me menemme kauemmas hänestä ja vieraannumme. Tämä asetelma on mielestäni häiriintynyt, ja tämäkin kumpuaa jälleen hänen omista tarpeistaan. Hän ei ole osannut kasvaa vanhempana ja vanhemman roolissa, ja hän koittaa hamuta meitä takaisin lähemmäs itseään. Meillä ei ole ollut läheistä suhdetta eikä sitä tule olemaan. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sen jälkiä pysty korjaamaan. Isä on paennut meidän lapsien tarpeita ja kokee nyt siitä syyllisyyttä ja haluaa korvata kaiken. Väärällä tavalla, ja vaikka me sanoisimme mitä toivomme, hän toimii edelleen väärällä tavalla. Hän ohjautuu vain omista tunteistaan ja tarpeistaan. Niin oli lapsuudessani, ja niin on edelleen. Tämä suhde ei tule jalostumaan kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi, ymmärsin sen nyt. Liian paljon keskenjääneitä kehitystehtäviä molemmilla. 

Mikä siinä sitten niin vaivaa, että isällä on erilaiset arvot? Voisin hyväksyä ne kuten koitan hyväksyä muiden eri näkemykset, mutta isäni kohdalla on kurjaa se, että siihen yhdistyy niin vahvasti kokemai henkisen laiminlyönti lapsena, että en pysty pitämään niitä erillisinä. Eli vikaa on minussakin, ei pelkästään hänessä. Menenkö siis aina siihen samaan lapsimoodiin, joka ei pääse yli siitä henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä ja ahdistuksesta? Enkö voisi pysyä aikuisena?

Se on melkoisen vaikeaa, kun yritän luovia oman elämäni vaikeuksissa. Oman mielenterveyteni kannalta on tärkeää, että pääsen kohtaamaan menneisyyden kaltoinkohtelun emptaattisessa terapiasuhteessa. Terapeutti on ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka kuuntelee minua ja minun tunteitani, arvostaa niitä eikä ala vääristellä niitä. Minä yritän vääristellä niitä itse. 

En pidä uskontoa pahana, mutta epätervettä ja manipulatiivista uskoa pidän. Joihinkin karismaattisiin liikkeisiin on jo sisäänrakennettu se kaava ja perustelu, jolla oikeutetaan psyykinen pahoinpitely. Se on käsittämätöntä. 

Vanhempani ovat vääristelyn mestareita. He eivät ole suoranaisesti manipulatiivisia ja pahoja, mutta tunneasioissa kykenemättömiä. Äitini on varmasti traumatisoitunut, ja jotkut tilanteet nostavat hänen ongelmansa esiin. Lapsena olen todennäköisesti pelännyt häntä hyvin paljon, hänen vihaansa ja raivoaan joka on kummunnut hänen traumaosistaan. Minulla on välillä vahva tunne siitä, että hän on käyttänyt meitä lapsia itsensä eheyttämiseen. Tästä johtuen en ole itse halunnut lapsia enkä halua vieläkään, ainakaan mitenkään aidosti. 

Ehkä vanhemmillani olisi ollut jonkin asteisia taitoja opastaa esimerkiksi sosiaalisessa elämässä ja tunneasioissa ilman sitä uskonnon vaikutusta. He elivät vain niin vahvasti sitä uskovaisen todellisuutta, mitä minä en koskaan heidän kanssaan jakanut, mutta he teeskentelivät että niin olisi ollut. He valmensivat meitä vain iänkaikkiseen elämään.

Edelleenkään siis isäni ei ymmärrä mitä vahinkoa hän on tehnyt. Kun hänelle asiasta sanoin nyt tavatessamme, hän ei suinkaan kyseenalaistanut omaa uskoaan vaan todennäköisesti vain pakenee syvemmälle rukouksiinsa ja turvautuu jumalaan, joka on ainoa joka voi auttaa. Eli hän hakee itselleen helpotusta siitä minkä minä olen sanonut aiheuttaneet pahaa meille lapsille. Jos hän olisi nähnyt oman perheensä tarpeet eikä omiaan, voisi tilanne olla toinen. 

Näistä asioista olisi kiva puhua sisarusten kanssa, mutta he ovat täysin sulkeutuneita minulta. Eli se sama ilmapiiri ja vuorovaikutustapa on siirtynyt heillekin. Toinen sisaruksista reagoi kuten äiti eli suuttuu, karjuu ja vittuilee, toinen pakenee muihin intresseihin, joiden kanssa ei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyviä tai suunnitella tulevaisuutta. 

Tuntuu hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain mikä vaivaa. Tämä on minun oman kolotusblogini; mihin sattuu ja miksi. On minulla hetkittäin hyväkin olo. Mutta nyt haluaisin kaivaa paskaa, koska en kuitenkaan osaa olla ilman sitä - huonoa oloa. Hetken luulin, että ai, avoin "keskustelu" isän kanssa puhdisti ilmaa, mutta hän meni heti pilaamaan sen omalla sokeudellaan tosiasioille ja luulemalla, että tämä minun avoin purkaukseni tarkoittaisi minun paluutani hänen vaikutuspiiriinsä ja läheisemmäksi - eli toisin sanoen se oikeuttaisi hänet soittelemaan ja lähettelemään viestejä joka päivä, huolehtimaan miten puen itseni jne. Vaikka hän ei konkreettisesti pyri kontrolloimaan tai vahtimaan, hän kokee tarvetta olla yhteydessä jatkuvasti ja olla ajantasalla olenko kaupungilla ja varoitella kaikesta mahdollisesta. 

Tämän päivän onnellisuus tulee siitä, että minulla on oma koti jossa saan olla rauhassa uskovilta hulluilta, täällä saan olla oma itseni!