Vaikeaa sanoa ei

Toinen vanhempani on ollut taas yhteyksissä. Eipä siinä mitään varsinaisesti pahaa ja väärää ole, mutta olen ärsyyntynyt. Olen toisaalta myös huolissani. Ehkä ärsyynnyn jonkin verran jopa tuosta huolestani. Aikuisen lapsen "paapominen" ja huolehtiminen ihan normaaleista asioista on helvetin rasittavaa ja se muistuttaa monesta ikävästä tunteesta. 

Se muistuttaa ainakin siitä, että isä on epävarma ja pelokas itse. Selvä viesti lapselle. Koen siis tarvetta olla pois vanhempien jaloista, minun pitää olla kiltti ja itsenäinen eikä lisätä vanhempien stressiä. En saa pahentaa tuota epävarmuutta ja pelkoa. Minä en ole koskaan voinut sanoa, että nyt minä en jaksa - en jaksa kannatella itseäni vaan haluan että joku aikuinen on minua varten.

Toinen selkeä signaali on se, että tavalliset asiat ovat pelottavia ja vaikeita. Elämässä on vaikea selvitä. Edelleen isä kuvittelee minun olevan pieni lapsi, joka ei jaksa tehdä mitään. Etten minä vain rasittuisi. Hän on ollut joskus aikaansa edellä toteuttaen curling-vanhemmuuden periaatteita ennen kuin koko käsitettä on edes keksitty. Aina hän halusi olla tasoittamassa minun ja meidän elämänpolkuja - siis silloin kun hänelle itselleen sopi ja hänen mielestään tärkeässä asiassa. Onko sillä ihmisellä itsellään niin raskasta se arki, että pitää olla ihan huolissaan siitä jaksaako kauppakasseja kantaa kotiin sitä 50 metriä?

Sitten kolmas ulottuvuus tässä asiassa. Minulle tulee huono omatunto kun sanon kiltille isälleni, että en ehdi puhua, teen omia juttuja. Ei, en tule käymään siellä koska minulla on omia menoja. Tiedän, että sanon sen neutraalilla äänensävyllä ja pohjustan parilla argumentilla. Oikeasti minun ei tarvitsisi perustella ja pohjustaa mitään. Se vain on hyvän tavan mukaista uskotella ihmisille, että voi kun minä niin kovasti tahtoisin mutta valitettavasti nyt on niin että nuo omat hautajaiset sattuivat hankalasti juuri tuolle viikonlopulle, anteeksi. Molemmat saavat säilyttää kasvonsa. 

Miten tuosta pääsisi eroon - säälistä ja huolesta. Minulla on oikeus rajata haluamani ihmiset pois elämästäni, vaikka se olisi oma isä. Nyt rajoitustoimenpiteitä on luvassa ainakin suurin osa kesää. Kehittelen puolustusstrategiaa, jolla perustelen itselleni uskottavasti miksi voin pysyä etäällä hänestä. Koska silloin - kun puolustus on aukoton - se tuntuu itsestä tarpeeksi vahvalta ja oikealta.

Haaveilua haaveilusta

Nyt tuntuu jotenkin jähmeältä tämä elo. En ole saanut aikaiseksi mitään asioita (kodihoidollisia hommia, opiskelujuttuja). Vähän ketuttaa. Olen käyttänyt nukahtamiseen ja ahdistustiloihin Opamoxia, ja se on ollut ihan hyvä ja toimiva. Nyt olen ollut huomaavinani, että se tekee aika pökkyryäisen ja raskaan olon (siis jos sitä ottaa ennen nukahtamista, niin miltä se tuntuu aamulla). Aika veltto ja vedoton fiilis, aiemmin oli vain virkeä ja keveä. Ärsyttää. No ehkä olen muuten sitten nyt erilaisessa kunnossa, tulossa kipeäksi tai jotain? Moni asia vaikuttaa oloon, ja se on niin ärsyttävää kun ei tunne itseään ja osaa sanoa mikä voisi johtua mistäkin.

Kiukuttaa. Nyt on taas sellainen vaihe, että vertaan itseäni todella paljon muihin ihmisiin. Erityisesti ulkonäöllisesti. Ja ehkä myös hieman koulutuksen ja älykkyydenkin mittareilla. Ajattelen, että en ole mitään niin erikoista ja hienoa, että kukaan haluaisi olla juuri minun kanssani. Tämä persoonallisuus- ja yksilöllisyysaiheet ovat olleet aina vaikeita minulle. En näe itseäni kokonaisena ja erityisenä - en sitä, että minulla on omanlainen huumorintaju ja luonne (mikä luonne? En osaa kuvailla itseäni jos sitä kysyttäisiin). Mistä pidän tai mistä haaveilen? Olen osannut haaveilla joskus, mutta tuntuu etten ole pystynyt niitä toteuttamaan. Monet haaveet olivat pakokeino lapsuuden ahdistavasta ilmapiiristä (tosin eivätkö  useimmat lapset/nuoret haaveille voivansa häipyä helvettiin lapsuudenkodista???). Mutta ehkä siinä on ollut jotain muutakin. Haaveet ja mielikuvitus ovat pitäneet minua kasassa silloin, ei normaaliin arkeen keskittyminen ja siitä nauttiminen. Sitten en ole kyennyt niitä toteuttamaan omien pelkojen vuoksi. 

Mitä jos alkaisin haaveilla taas? Uskaltaisin toivoa jotain. Sekä pieniä että isoja asioita. Katsotaan.

Taas

Karkki maistui brunssin jälkeen oivasti. Mikä siinä on, että sitä pitää syödä vaikka ei oikeasti tee mieli? Sen ymmärrän, jos keho huutaa sitä, mutta kun ei huuda. Pää huutaa. Joku siellä ahdistaa, ehkä liika kiire ja malttamattomuus asettua hetkeen (viikon alussa olin ihan hyvissä kuosissa ja rauhallinen, mutta viikon edetessä vauhti on karannut käsistä). Huomaan kärsiväni kiireen tunteesta nyt kiinnitän huomiota siihen mitä se minussa aiheuttaa. Jään siitä ylikierroksille, syöminen ja nukkuminen menee sekaisin. Olen pulassa ja ymmälläni ylivirittyneen itseni kanssa, en osaa säädellä tunteita ja kierroksia ajoissa. Saatan tavata ihmisiä aivan liikaa yhdelle päivälle ja viettää aikaa liian meluisassa paikassa. Kotona tunnen kuin pääni sisällä olisi soisi ja vain oleminen on vaikeaa. Siksi pyörin paljon koneella tai surffaan kanavilla. Kirjan lukeminen olisi ehdottomasti hyvä rauhoittumiskeino, mutta sekin tahtoo jäädä. Tänään kyllä luin hetken sohvalla maaten, jonka jälkeen vedin parin tunnin päiväunet. Väsyttääköhän sokeri vai johtuuko huonoista yöunista?

Nukkumiseni onkin muuttunut mielenkiintoiseksi. Olen nukkunut nyt reilun viikon niin, että herään aamulla "aikaisin" vaikka en olisi nukkunutkaan kuin jonkun kuutisen tuntia. Herään jo ennen klo 8, ja nousen viimeistään 9ltä. Se on erikoista ja outoa. Univelkaa siis on, joten harvinaiset päiväunet saattoivat johtua siitäkin. Jää nähtäväksi jatkuuko rytmi, koska yleensä aikainen heräily kertoo huolista, joita en vain tiedosta. Uni jää lyhyeksi ja on katkonaista.

Nyt mietin mitä pistän iltapalaksi suuhuni, kun tuo karkinmässytys ei ollut sieltä terveellisimmästä päästä.

Ylensyönti

Rehellisesti sanottuna pari viikkoa meni ruoan suhteen taas hyvin. Yhtä rehellisesti sanottuna nyt on sitten taas mennyt ihan perseelleen. Olen pari päivää mussuttanut roskaruokaa, kunnolliset ateriat ja säännöllisyys ovat jääneet jonnekin unohduksiin. Tänään kuitenkin ensimmäistä kertaa pysähdyin miettimään asiaa kun hirveä mässäilyhimo iski. Ymmärsin, että kyse ei ole fyysisestä himosta ja tarpeesta. Maha ei kiljunut nälissään vaan söin ihan kunnollisen ruoan. Mutta millä vauhdilla! Ja heti perään herkkuja; suolaista ja makeaa ja kaikkea höttöä. Joku tunne minulla varmaan oli sisimmässäni, mutta en kyennyt ja ehtinyt sitä tunnistamaan. Halusin vain paeta ruoan pariin. 

Olen syönyt tänään varmaan lähes tuplasti kaloreita siihen mitä tarvitsisin. Se tulee täyteen hetkessä, kun syö oikein rasvaista ja sokerista ruokaa ja kaikki välipalat ovat keksejä, sipsejä ja suklaata. En ehtinyt maistaa ja pureskella ruokaa, enkä tainnut tulla edes kylläiseksi. Jotenkin keho on toiminut taas erikoisesti, enkä tiedä miksi. Oloni on hieman levoton, ja ehkä koitan sitten ahmimisella tyynnyttää sitä. Mene ja tiedä...

Nyt vain pitäisi palata ruotuun. Jos vain saisin töitä, niin olisi helpompi alkaa tehdä eväänsä kokonaan, en nimittäin pidä työpaikkaruokaloista joten olisi pakko vaivautua ruoanlaittoon. En vain tiedä kauanko joudun odottamaan, että tärppää työrintamalla. Minun pitäisi vain kyetä pysäyttämään itseni - minun olisi tärkeä malttaa olla hetki paikallaan ja tunnustella miksi minulla on kiire tunkea herkkuja naamaan vaikka minulla ei ole nälkä. Se voi olla jonkun puutetta, ehkä ihan monipuolisella ravinnolla korjattavissa, tai sitten puute onkin pään sisällä. Rakkauden ja läheisyyden puute?

Ymmärsin terapiassa viime kerralla, että minä kaipaan rakkautta ja hyväksyntää. Miten kieroutuneita aiemmat suhteeni ovatkaan olleet. Viimeisin ja pisin suhteeni oli yritys parempaan, mutta siinäkään en ollut vielä löytänyt itseäni. Nyt alan olla jäljillä.

Sohvannurkasta...

Nyt vointini on hieman kohentunut. En tiedä löytyykö syy a) rauhoittavista b) reaktioiden laimentumisesta c) asioiden kieltämisestä. Luultavasti jossain määrin kaikkia kohtia a, b ja c. Olen tarttunut jostain kiinni, ja koitan pyristellä taas eteenpäin elämässä. Päätin, että jotain on pakko tehdä, en ole enää sellainen ihminen, joka vain jää paikoilleen. Eli en ole enää masentunut persoona, vaikka viime viikolla olinkin maassa ja elämänhalu kadoksissa. 

Olen jälleen palannut pohtimaan sitä hetkessä elämistä ja turhien huolien karistamista harteilta. Tässä hetkessä asiat ovat hyvin. Sallin nuo epämiellyttävät tunteet itselleni, mitä ne milloinkin ovat, pyrin tunnistamaan omat tunteeni ja muiden tunteet, koska huomaan usein että otan toisten ikäviä tunteita omalle vastuulleni murehdittavaksi. No se ei auta toista ihmistä - ei se pienennä hänen taakkaansa, jos minä vatvon päässäni toisen pahaa oloa - eikä minua itseäni yhtään. Aiemmin en edes kiinnittänyt huomiota siihen, että ajatuksistakin voi päästää irti. Ajattelin ja edelleen ajattelen täysin kummallisia asioita ja usein toisten ihmisten näkökulmasta. Murehdin sitä millainen minun pitäisi olla ja mitä tekemässä. En osaa asettua tähän hetkeen. Mutta nyt kun asetun, huomaan olevani ihan hyvällä mielellä - on todella kaunis ja lämmin maanantaipäivä, olo on hyvä ja päivälle on juuri sopivan verran mukavaa ja erilaista tekemistä. Vielä ei ole aika suunnitella edes huomista! On ihana istua kotisohvalla ja... olla. 

Masennuslääkkeet

Pitelin päivällä lääkepurkkia kädessäni jonkun tovin, ja mietin kannattaisiko ne aloittaa uudelleen. Nyt olen ollut 1,5 vuotta ilman enkä ole harkinnut niiden uudelleen aloittamista vakavissani kuin kerran. Mutta oloni on kuitenkin erilainen, masentuneisuus ei ole nyt "oma sairautensa", josta ei saa otetta. Nyt minä tiedän mistä se tunne tulee, ja pääsen käsiksi siihen mitkä tapahtumat saavat aikaan masennuksen tunteen. Jotenkin näen omalla kohdallani asian niin, että se pitkäaikainen ahdistus ja masennus, jota jatkui vuosia, oli seurausta siitä että minulla on tiettyjä riskitekijöitä (ja puutteita) jossain mielessä, mikä altistaa huonoille kokemuksille ja tulkinnoille - minulla ei vain ollut silloin kykyjä huomioida ja ymmärtää niitä, jolloin pakonomaiset korjausyritykset ja selviytymismekanismit vain pahensivat asiaa. Lopulta siitä vyyhdistä kehkeytyi masennus, kaikkien ikävien kokemusten ja tunteiden kasaantumisen seurauksena. Silloin siitä tuli myös oma erillinen sairautensa, jossa ei ollut alkua eikä loppua.

Nyt, vireystila on ok. Pääsen sängystä ylös joka päivä. Mieliala on tasainen, ja vaikka vituttaisi, se korjaantuu parissa päivässä. Se on ollut voimaannuttavaa kokea, että olen ollut joskus todella kovasti ärsyyntynyt, raivoissani, häpeissäni ja huolissani, mutta ne tunteet ovat menneet ohi! Sitten on laskeutunut rauha ja tyyneys; olen ajatellut, että kyllä minä tästä selviän ja keksin jotain. Nytkin on käynyt niin. Asiat ovat selvinneet vaikka minulla on ollut kova stressi ja on tuntunut, etten kestä. Näihin tunnetiloihin, jotka todella tuntuvat masennukselta, ei kannata käyttää lääkkeitä ainakaan pitkäaikaisesti. Otan ahdistukseen tarvittavia, ja helpottaa.

Minulla on asiat kuitenkin nyt hyvin, tiedän sen. Mutta sydän on rikki -  suren sitä, että menetin ihmisen, jota kohtaan minulla oli tunteita. Se on paskamaista. Tämä masennus - tai masentuneisuuden tunne - on reaktio siihen, ja se on normaalia. Se loppuu aikanaan, kun tulen sinuiksi asian kanssa. Jos nyt alkaa tapahtua muita v-mäisiä juttuja, en tiedä selviänkö sitten niistä.

Sydänsuru on rumaa

Sattuu ihan valtavasti ja tunnen olevani masentunut. Minua kannatellut ihminen on lähtenyt elämästäni, vaikka osasin odottaakin niin käyvän. En vain osannut yhtään odottaa sitä, että se sattuu näin paljon. Odotin, että suhde saisi päätöksensä, ja kuvittelin sen helpottavan mutta olenkin niin rikki. Kaiken sen epäilyn, kyllästymisen ja jahkailemisen taustalla oli sittenkin tunteita, ihastusta. Yleensä olen toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta nyt tuntuu kuin en näkisi mitään odottamisen arvoista. Vaikka tekisin mitä, en nauttisi. Koska minut on taas jätetty vaikka itse teinkin aloitteen suhteen "virallisesta" päättämisestä. Kaikki oli loppu, minä en ollut tarpeeksi.

Kaiken pystyn ymmärtämään järjellä, mutta sydän sanoo muuta. Toisaalta se sanoo myös, että pystyn ihastumaan. Kohteet vain ovat aina vääriä. Ehkä on "turvallisempaa" ihastua saavuttamattomaan.

Elämäni on tällä hetkellä yhtä sotkua. Sama tilanne kuin muutama vuosi sitten. Ei ole mitään minkä vuoksi jaksaa ja jatkaa. Psykiatri ei osaa ottaa aktiivista ja ohjaavaa roolia, hän vain levittelee käsiään sen suhteen mitä tulisi tehdä. Hän ei ota kantaa vointiini ja sairauteeni. Eikö juuri hänellä pitäisi olla sen paras ymmärrys epävakaudesta ja masennuksesta, joka on vaivannut minua vuosikausia aina uudelleen ja uudelleen? Minä en jaksa enää. En ymmärtänyt aiemmin, että olisin masennuksen vuoksi voinut (ja minun todella olisi kannattanut) jäädä sairauslomalle - yksi lääkäri kirjoitti minulle kuukauden saikkua, jota en käyttänyt enkä mennyt pyytämään lisää. Nyt alkaa olla siinä rajoilla, että sanon psykiatrille että ei, minä en jaksa tehdä näitä asioita yhtä aikaa; yrittää selvittää ongelmiani sekä opiskella/käydä töissä. Se ei vain onnistu vaihtelevan olotilan vuoksi. Pystyn tekemään opintoja omaan tahtiin, mutta tiukempi tahti ei sovi. Ei yksinkertaisesti sovi, ja työ on vielä stressaavampaa.

Toivon, että uskaltaisin tehdä jonkin korjausliikkeen elämässäni. Uskaltaisin syventyä nyt terapiaan, koska se taitaa olla ainoa oljenkorsi millä selviän. Sisälläni on parikin eri ääntä, jotka väittävät kaikki päinvastaisia asioita. Yksi sanoo, että olen luuseri ja laiska, toinen sanoo että olen kipeä. Suurimman osan aikaa en tiedä, ennen kuin tulee jällee yö (kuten viime yö), jolloin itken hysteerisesti ja koen olevani niin yksin ja hylätty. Ensimmäinen ääni sanoo, että vitun idiootti, kaikilla on sydänsuruja ja se on ikävää ja rumaa. Toinen ääni sanoo, että olen masentunut koska minut on taas hylätty ja menetän elämänhaluni, se ei ole hyvä. Ensimmäinen ääni: nii-in, kerro jotain uutta, se kuuluu suhteiden päättymiseen!!? Toinen ääni: minä en jaksa.

Oikeasti minulla on useita masennusjaksoja takana. Dissosiaatiota, vakavaa työuupumusta, valtavaa ahdistusta ja tunnetta tuhoutumisesta ja vajoamisesta. Minä voin joutua siihen uudelleen, en minä parin vuoden terapiassa selviä vuosien aikana kasautuneista taakoista ja selvitä persoonani ongelmia. Ei suinkaan, joten ehkä minun on syytä suhtautua vakavasti masennukseen ja alakuloon. Kaikki masennusjaksoni ovat iskeneet juuri elämän muutoskohdissa, ja nyt olen yhdessä sellaisessa.

Ja tämä vappu. Voi hyvä helvetti että minä vihaan kännääviä, oksentelevia, hoipertelevia, tunkeilevia ja ympärilleen kuseskelevia ihmisiä. Tuo jätteen ja suoranaisen paskan määrä on käsittämätön. Aloitan oman vappuperinteen ensi vuonna - kunnioittamalla työntekoa jotenkin vaikka itse en työhön kykenisikään kunnolla. Ei enää typeriä kännibileitä ja kaupungilla laahustamista kaatuilevia juoppoja ja oksennusryöppyjä väistellen. En vain ymmärrä mikä siinä on niin upeaa, että täytyy vetää sitä viinaa niin käsittämättömästi ja täyttää kaikki ravintolat (ainakin ne mihin itsellä on varaa). 

Ensi vappu. Eilen mietin vappubileissä, että miltähän ensi vuonna tuntuu ja näyttää. Silloin terapia on jo loppunut, ellen sitten jatka sitä kaikesta huolimatta. Minusta tuntuu, että sitä on jatkettava. Vapusta en silti tiedä, todennäköisimmin takana on sitten jälleen yksi menetykseltä tuntuva vuosi. Niin surullista.