Suuri D ja vainoharhaa

Noin viikon parin ajan tietoisuute(e)ni on pulpahdellut kummasti, en osaa selittää mitä muutaman sekunnin kestäviä omituisia tuntemuksia ne ovat. Kuin jokin madonreikä aukaisisi paluureitin johonkin kauan sitten tapahtuneeseen, niihin hetkiin kuin koin vastaavia tunteita. Mutta se tunne itsessään on outo, en osaa selittää sitä. Sellainen turtuneisuus, aivan aavistuksen verran etäällä itsestä ja ympäristöstä. Vaikea kuvata. Lapsena ne kestivät hieman kauemmin, nyt ne ovat vain sekuntien mittaisia. Dissojuttuja olen kokenut aikuisenakin, mutta nämä ovat erilaisia. 

Olen jotenkin kyllästynyt tähän psyykepaapomiseen. Olen viime aikoina kiinnostunut enemmän elämäni fyysisestä puolesta, ja mietin kuinka paljon ahdistuksesta ja masennuksesta on selitettävissä ennemmin hormoneilla kuin traumoilla. Kunhan mietiskelen. Juu tiedän, kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kun mietin mitä esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminnasta on viime aikoina puhuttu, niin tulee väkisinkin mieleen että oisko somaattisella puolella ollut korjattavaa myös. Lähinnä mietin sitä, että totuus ei varmaan ole kovin mustavalkoinen tämän suhteen, vaan että kehosta huolehtiminen suojaa myös mielialaongelmilta. Jos kroppa levahtaa vaikka stressin seurauksena ja kaikki alkaa piipata ja piiputtaa, niin ei sillä välttämättä ole tekemistä lapsuustraumojen kanssa. 

Ilmeisesti jokin osa minusta on kypsynyt aikuisuuteen, ja tällä hetkellä on sen vuoro olla äänessä. Se elää tätä hetkeä, ei murehdi eilisestä eikä huomisesta. On tietoinen ikävistä ja traumaattisista tapahtumista, muttei koe niitä. No niin, siinä se tuli. Integroimattomia osasia. Ei. On minussa jotain aidosti aikuista, ja se tuntuu hyvälle. On ihanaa kun on pystynyt turvaamaan itsensä ja asettamaan rajoja. Rajojen suhteen minulla on ollut suuria ongelmia, ja tunnistan kyllä niistä syntyneet ongelmat. 

Tästä joskus lisää, nyt unta palloon.

Omituista energiaa ja mitä sillä tehdä

Havahduin huomaamaan, että en ole tänään ollut väsynyt, nuutunut ja/tai masentunut. Sen sijaan olen touhotellut omiani, pessyt pyykkiä ja ollut, siis ihan vain ollut tässä hetkessä. En tavannut tänään töissä asiakkaita, mikä oli hyvä juttu. Se auttoi varmasti jaksamaan.

Taidan olla aika herkkä vuorovaikutustilanteiden virittämille tunteille ja tuntemuksille. Olen sosiaalinen tyyppi, mutta selkeästi myös stressaannun liiallisista kontakteista. Ja toki mitä intensiivisempi tilanne ja tunne, sitä pitempään kestää palautua siitä. Asiakastilanteen usein tuppaavat olemaan aika syvällisiä, kontaktit tiiviitä ja pitkäkestoisia. Siis tämän hetkisessä työssäni. Olen aiemmin ohittanut tämä seikan tyystin, en ole huomannut uupumista ja väsymistä mikä seuraa joskus aivan tavallisesta työpäivästä. Fyysisestä rasituksesta ei tule uupumusta, nimittäin se on eri asia. Uupuminen on jotain kokonaisvaltaista, silloin mieli ei ole raukea ja kirkas kuten silloin jos rasitus on vain kehollista.

Työssä joudun kehittämään jatkuvasti erilaisia kikkoja selvitäkseni täysjärkisenä ja jaksaakseni. Opettelen rajojen asettamista asiakkaille ja työkavereille. Mietin, kelaan ja puran erilaisia ongelmia aiheuttaneita vuorovaikutustilanteita. Yritän ottaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, jos vain se on mahdollista. Olen paniikkinappulaihminen. En siedä kovin hyvin vihaa, pettymystä ja syyllistämistä. Painan nappia ennakoidusti. Lupaan kuun taivaalta. Ja sitten vetäydyn miettimään miten sen kuun saa hilattua taivaalta.

Rajattomuus ja heikko paineensieto johtavat tilanteisiin, joissa on pakko käyttää defenssejä. Minä pyrin unohtamaan sekä hämärtämään asioita itselleni ja muille. Tämä jälkimmäinen on huolestuttavaa, koska se on manipulointia että valehtelua. Voin myöntää itselleni - en vielä esimerkiksi terapeutille - että vääntelen ja muistan asioita mieleni mukaan, myös töihin liittyen. Yritin kerran tästä terapiassa puhua, mutta en pystynyt. Nolottaa.

Yksi mekanismi, jota käytän tiukassa tilanteessa, on derealisaatio ja depersonalisaatio, joskus kai yhtä aikaa (?). Jos stressin aiheuttaja on tietynlainen (edellyttää yleensä aina ihmistä lähellä, joskus myös puhelinkeskustelu riittää) ja asiaan on latautunut myös tietyntyyppisiä tunteita, lähden automaattisesti liukumaan pois tästä hetkestä. Tunnen oloni turtuneeksi ja vieraantuneeksi, ajatusten, tunteiden ja havaintojen välillä ei ole enää yhteyttä, samaan aikaan ympäristö etääntyy kauemmas enkä enää kuule mitä muut puhuvat, unohdan heti kaiken kun keskityn vain omaan olemiseeni. Tähän olotilaan liittyy myös fyysiset reaktiot, pulssin kohoaminen, pahimpina hetkinä pyörrytys (en hengitä varmaankaan normaalisti?). Sanat takertuvat kurkkuun. Ei varmaan voi sanoa, että "käytän" dissosiaatiota, koska reaktio on vain käynnistyy. Tämän koen ehkä kaikista raskaimmaksi asiaksi kestää, ja haluaisin siitä eroon.

Erilaiset dissosiaatio-oireet liittynevät tiettyihin moodeihin, joista tänään näin taas yhden. Olen työtovereiden joukossa nuorimmasta päästä, ja minussa aktivoituvat tietyt tarpeet miellyttää ja pedata positiivista suhtautumista itseäni kohtaan. En ole itseni, tämän ikäinen ja näin kokenut kuin olen, vaan taannun jonnekin lapsi-sisarus tyyliseen toimintatapaan. En ole aikuinen. Sekin on raskasta.

Raskasta raskasta. Ei tästä nyt enempää tule, kunhan kirjoitin mieleeni juolahtavia ajatuksia. Niistä voi joku päivä syntyä jotain enemmän. Nyt, alkoi väsyttää.

Syöpöttely

Haluaisin ahmia itseni pöhnäiseen uneen, jonnekin tiedottomuuden rajamaille. Haluaisin tuntea miten raukeasti sitä voikaan leijailla jossain aavistuksen verran irti tästä... olemisesta. Olemuksesta. Moni asia ja vaikeus itsensä kanssa johtuu läsnäolon vaikeudesta. Ei osaa ja/tai uskalla tuntea. Miltä oma keho tuntuu, siksi sitä pitää turruttaa. 

Terapeutti ehdottelee EMDR:ä. Enpäs tiedä. Todennäköisesti kokeilen, "pakko" on. Olen jollain tavalla jo asialle herkistynyt, epämääräiset ahdistuvat ja uudelleen traumatisoivat mielikuvat nousevat pintaan. Ne ovat aikuisuudessa koettuja, joten lapsuuden traumat ovat muhimassa vasta siellä alla. Tuskin sieltä mitään katastrofaalisen karmeaa löytyy näin aikuisen silmin, mutta lapsen kokemana jotain valtavan järkyttävää ja perusturvallisuutta murentavaa kylläkin. Ja onko edes hyödyllistä koittaa selittää aikuisen näkökulmasta asiaa lapselle, sille osalle joka kokemuksia kantaa edelleen mukanaan? Lohduttaa voi, mutta järkeillä ei. Ainakaan jos se järkeily vie oikeuden tuntea ja lisää vaan syyllisyyttä.

Epäsopiva

Minulla on perinteinen turta syksyfiilis. Ei niin paha kuin vuosi sitten, jolloin jossain vaiheessa upposin masentuneisuuteen viikoksi pariksi niin pahasti, että itkin ja halusin vain pois. Nyt on ainoastaan tasainen harmaa olo, aikaa ja motivaatiota ei riitä. En ole mitenkään erityisen väsynyt, mutta mielentila on sellainen etten halua tehdä mitään kehittävää. 

Tuntuu vain etten pärjää työssäni, en ole siihen soveltuva rohkea ihminen. Pitäisi pitää ihmisten puolia ja kaikkea sellaista paskaa. Ei minusta ole sosiaalialalle. Minä häviän, katoan, en jaksa.

Häpeän itseäni, tietämättömyyttäni, lapsellisuuttani, kaikkea. Mutta vain osan aikaa, osan aikaa olen hyvä ja pätevä. Tämä ei kuitenkaan ole minun valintani, tämä ala ja työ. Olen ajautunut näihin tehtäviin ilman aktiivisia valintoja. Kun en ole muuta osannut. Se olisi vaatinut jaksamista. Terapeutti antoi minulle palutetta hieman siihen tyyliin, että no sinä nyt vain olet alalla jolla et voi asiakkaita valita. Minua ärsytti hänen suhtautumisensa, sillä olen kertonut että en ole jaksanut opiskeluasioita miettiä vuosiin, kun olen yrittänyt selvitä elämästä ja opinnoista sen verran, että saan opintotukea. Kun taas sairauslomalle en ole uskaltanut jäädä. Alanvaihto olisi ollut sellaista luksusta, joka olisi edellyttänyt huimaa kapasiteettia miettiä ja harkita asioita. En tiedä kykenisinkö siihen tänäkään päivänä...tosin syyt voisivat olla erit. Mutta minä en ole valinnut tätä, en vain ole osannut muuta. 

Kohtasin tänään aika arkisesti joitain tunteita lapsuudesta. Sisäistin yhtäkkiä sen kuinka yksin ja hylätty olen ollut vanhempien uskonnon vuoksi. Yksinäisyys ei ole edes tarpeeksi kuvaava sana sille tunteelle joka tulee siitä kun aikuiset kaikkoavat kokouksissa johonkin transsiin, huutavat, itkevät, kirkuvat, puhuvat "kielillä", nauravat, kaatuilevat... Tekevät kaikkea täysin järjetöntä. Ei lapsi sellaista ymmärrä, minä en ainakaan ymmärtänyt. Ja silti olisi pitänyt kokea itse samaa. Yksinäisyys. Itsensä kadottaminen. Itsensä lopettaminen, kun ei kestä sitä tuskaa. Kun kukaan aikuinen ei kuule ja näe lapsen hätää, ja tule rauhoittamaan. Päinvastoin, pitävät sitä heidän hulluuttaan tavoittelemisen arvoisena, ja rukoilevat samanlaisia kokemuksia pienelle lapselle.

Skitso lapsuus. Isä puhui viime puhelussa minulle uskonveljistä. Hion vieläkin taktiikkaa, jolla voin alkaa laittaa hänelle rajoja. Hän pilasi minun lapsuuteni, en saanut koskaan kapinoida ja kasvaa, vaan minun tehtäväni oli olla kuuliainen ja pelätä maailman pahuutta, varjella isää. Haluaisin tehdä edelleen kaikkea sellaista mikä saisi hänet tolaltaan; lävistää kasvoni ja tatuoida kehoni. Osoittaa, että tämä keho on minun, minun elämäni on minun.

Tämä nyt vain on tätä

Syksy etenee aikamoista vauhtia, taas on vuosi lopuillaan. Mitään muuta en osaa sanoa, kuin että viimeiset viikot ovat olleet vauhdikkaita, mikä masensi hetkeksi. Sitten: pitkästä aikaa onnistunut terapiakerta, ja mielenrauhainen viikonloppu. Olen ainakin tyytyväinen, jos en ihan onnellinen kuitenkaan. Ja huomisesta en tiedä.

Samaa vanhaa opettelua tämä on vielä, vain hetki kerrallaan sitä eletään. Onneksi työt vähenevät kohta, niin voin keskittyä enemmän terapian loppuun. Ja opintoihin...

En osaa sanoa mitään. Aivot jumittaa. Ehkä palaan joku päivä, jos on jotain sanottavaa. 

Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.

Kuume

Tahdon eläinpennun. Illat vierähtävät taas pörröisiä palloja katsellen. Mutta en tiedä uskallanko. Yksi ääni sanoo, että minulla on oikeus olla itsekäs ja haluta lemmikkiä, jos kerran eläimistä pidän. Toinen ääni sanoo, että kiintyminen ja helliminen ovat hyviä asioita, kyse on vain uskaltamisesta. Sitten se ääni, joka kertoo tuntevansa minut, ja että en jaksaisi kasvattaa ja hoitaa sitä. 

Ehkä hiljalleen pimenevät illat, kylmyys ja kotiin vetäytyminen laukaisevat yksinäisyyden tunteita, ja haluaisin karvaisen pikku söpöliinin pyörimään jaloissa. Analyysiä tästäkin aiheesta. Ehkä pitäisi vain elää, siltä alkaa tuntua. Pitäisi vaan tehdä ratkaisuja, ja katsella sitten ajan kanssa mikä niistä meni oikeaan. Vastuuta ei opi, jos ei sitä ensin ota. Mielikuvaharjoitteet eivät kanna välttämättä kovin pitkälle. Olen tässä kuivaharjoitellut kaikenlaista viime vuodet, nyt voisi olla sitten aika siirtyä sanoista tekoihin. 

Tämä pätee niin liikuntaan, lemmikkeihin, seurusteluun ynnä muuhun mukavaa. Ja opiskeluun.