Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Ja ihmisillä hyvä tahto

Edessä välttämättömyys eli sukulaisissa vierailu. Paitsi ettei se ole välttämättömyys. Itse olen valinnut mennä tapaamaan heitä kaikkia, isää ja äitiäkin. En ole tehnyt selkästi valintaa mennä sukulaisiin, lähinnä passiivis-aggressiivisesti syytin heitä siitä kun minun on pakko mennä vaikka en haluaisi. Kuitenkin, sekin on valinta ettei aktiivisesti valitse. 

Tästä vuodesta opin sen, että tämäkin on asia jonka äärelle täytyy pysähtyä eikä vain antaa asioiden luisua johonkin suuntaan. Jospa se pysyisi päässäni tästä eteenpäin: minä tarvitsen herättelyä ja tietoista pysähtymistä asioiden äärelle, jotta voin aktiivisesti tehdä valintoja. Etten havahdu joka vuosi vasta viime metreillä ennen joulua, että en ole tehnyt suunnitelmia, ja lopulta päädyn kuitenkin sukulaisille viettämään aikaa. Koska se on ollut toimintatapani, huono sellainen. Olen antanut päässäni vaikutusvaltaa oletetuille sukulaisten ja vanhempien odotuksille, ja taipunut niiden mukaan. Mistä on seurannut kiukku omasta munattomuudesta. Nyt havahduin siihen, että minulla on oikeus olla menemättä ja vierailematta ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan viettää jouluani muulla tavalla. Eikä sen pitäisi olla edes neuvottelukysymys. Minulla ei tarvitse olla suunnitteilla mitään erikoista jouluksi, jotta se toimisi verukkeena. Riittävä syy on minun haluni, tarpeeni ja toiveeni. Mutta itseni kannalta on parempi, että valmistaudun tähän prosessiin jo hyvissä ajoin ensi vuonna: pysähdyn miettimään ja kuvittelemaan joulua ja sitä millaisen siitä haluan, ja mitä sen viettäminen minulle sopivalla tavalla merkitsee. Se merkitsee symbolisesti isän ja äidin valtasuhteen päätöstä. Ja sen kanssa eläminen vaatii minulta prosessointia, ja jotta voisin omalla tavallani nauttia siitä vallan ottamisesta, tarvitsen aikaa valmistautua ja ilmoittaa sukulaisilleni etten ole perinteiseen tapaan heille enää tulossa. On minun jouluni.

Tänä vuonna en olisi enää ehtinyt tehdä tätä, käydä mielessäni läpi ja elää uudelleen muistoista lähtien kaikkea. Koska sellainen minä olen, monimutkainen ja perusteellinen joissain asioissa, ja koska kyseessä on nyt suuret asiat (isän ripustautuneisuus ja kietoutuneisuus), niin sen asian käsitteleminen on valtava asia. Omien perinteiden luominen katkaisemalla vanhat perinteet on siirtymä uuteen, ja haluan tehdä sen tietoisesti ja huolella. En sillä tavoin, että olisin päättänyt kaksi päivää ennen joulua ahdistuksissani etten matkustakaan sukulaisiin. Se vaihtoehto houkutteli, mutta katsoin parhaaksi noudattaa nyt lupauksiani (koska siinä kohtaa olin jo pukenut sanoiksi ja tehnyt suunnitelmia ihmisten kanssa), ja toisaalta jotain kivaakin oli tulossa. Mutta nämä huomiot tekevät joulusta nyt helpompaa, minä olen tehnyt jo osan työstä päättämällä sen, että symbolisesti tulen irrottautumaan isäni manipulaatiosta. Kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta, kuten siis jo todettua, symbolisesti ja henkisesti. 

Mutta, ehkäpä palaan siihen jossain vaiheessa uudelleen, nyt täytyy valmistautua matkaan. 

Kiintymys, mitä sillä voi tehdä?

Kiintyminen ja kiinnittyminen ovat tuottaneet minulle elämäni aikana usein paniikinomaisia tuntemuksia ja reaktioita. Jostain tykkääminen herättää minussa vuoronperään halun päästä lähelle ja halun vältellä . Pääsääntöisesti pidän kuitenkin itseni etäällä kaikesta välttääkseni tunteiden heräämisen ja sitä myötä taistelun ristiriitaisten tuntemusten kanssa. Tästä kahtiajakoisesta tyylistä johtunee vaikeudet tehdä päätöksiä ja pysyä niissä. Häilyn eri mahdollisuuksien välillä, en uskalla tehdä päätöksiä koska haluaisin välttää virheiden tekemisen ja pettymykset.

Aivan konkreettisia tilanteita, joissa olen ollut päättämätön viime vuosina, on ollut mm. lemmikin hankinta. Sitä olen viivästyttänyt ja vetkuttanut mm. järkisyillä ja osaltaan myös syyllisyyteen ja ahdistukseen vedoten (tuolta oikeasta reunasta voi lemmikit- tunnisteella hakea aiempia postauksia...) Mutta kiintyminen eläimeenkin on minulle ongelmallista. Olen pitänyt sitä helppona ja luontevana, koska olenhan aina pitänyt eläimistä. Pitämisessä ei kuitenkaan ole kyse samasta asiasta kuin kiintymisessä, sillä jos olisi, olisin jo sen perhanan piskin tuohon nurkkaan hankkinut. Minä välttelen kiintymistä tässäkin asiassa. Minun on vaikea ajatella kiintyväni niin, että alkaisin todella haluta tehdä asioita lemmikkini eteen. Sillä tavalla, että kotiin tuleminen, arkiset hoitorutiinit tai kipeän eläimen hoivaaminen tuntuisivat tärkeiltä ja merkittäviltä asioilta, eivät velvoitteilta. Minulle vaikeus ei ole noiden asioiden tekemisessä sinänsä, vaan siinä pelossani, että minähän saattaisin todella alkaa tykätä ja tuntea. Vaikeutenani on antautua tunteille: ilolle, pelolle, ärtymykselle, kaikelle mitä kiintyminen ja tykkääminen herättää.

Lapsuudessani äitini erikoisuus oli suhtautuminen lemmikkeihin. Hän toisaalta piti eläimistä, mutta jos jostain syystä joku tietty lemmikki ei ollut hänen mieleensä, se saatettiin vain antaa pois tai lopettaa. Tekosyinä olivat käytös- tai terveysongelmat. Oikeita syitä olivat äidin jaksamattomuus ja välinpitämättömyys. Hän ei perehtynyt eri lemmikkien tarpeisiin, hoitoon ja koulutukseen. Koiria ei koulutettu ja jos koira "kasvoi vinoon" se sai lähteä. Tavalla tai toisella. Äitiä ei kiinnostanut miettiä miten asiaan olisi voinut vaikuttaa. Lemmikit olivat jollain tapaa vaihtotavaraa, ja niihin ei yksilöinä oikein kiinnytty, ellei eläin ollut jotenkin poikkeuksellisen ihana (helppo), niistä eläimistä äiti saattaa puhua vielä nykyäänkin jotenkin kaipaavaan sävyyn. Äidin välinpitämättömyys näkyi mm.siinä että hän suhtautui vaihtelevalla kiinnostuksella eläimiin, eivätkä ne saaneet aina edes hoitoa ollessaan sairaita. Äidin asenne oli, että kyllä se siitä. Ja jos eläin ei toennut, niin se oli heikko ja sen saattoi lopettaa.

Meillä oli yhtä aikaa useita erilaisia eläimiä, mutta vanhemmat rajoittivat lukumäärää. Mutta eläimillä saattoi käydä vaihtokauppaa. Uuden lemmikin saamisen ehtona oli vanhan lopettaminen, vaikka se olisi ollut terve ja nuori. Jos halusin saada kissanpennun, minun piti päättää minkä vanhemman eläimen annoin lopettaa. Joku lapsi olisi kieltäytynyt tästä, eikä olisi pitänyt uutta vierasta lemmikkiä silloin tärkeänä hankkia koska olisi menettänyt vanhan. Minä suostuin, minä halusin uuden. Minä kieltäydyin siinä kohtaa tiedostamasta rakkauttani lemmikkeihini, vaikka sisimmässäni kärsin siitä kuinka lemmikkejä meillä kohdeltiin. Minä en tiennyt enkä osannut niitä hoitaa, ja näen nyt miten jouduin siinäkin asiassa toimimaan ilman aikuisten tukea. Vanhempani ja erityisesti äitini eivät näyttäneet mitä on välittäminen ja rakkaus lemmikkiin, miten niistä huolehditaan ja kannetaan vastuuta. Ei, ne olivat kertakäyttötavaraa myös pienelle lapselle, joka olin, ja joka halusi vain kerrankin saada jotain itselleen. Siinä mielessä muistutan äitiäni; meille molemmille asioiden saaminen on tärkeää, mutta kun jotain saa, se menettää merkityksensä ja saa taas väistyä jonkun uuden tieltä jotta voisi kokea aina uudellen vain sen saamisen ilon.

Isäni varoittelee kiintymisestä. Hänelle lemmikit ovat vaiva ja murheen aiheuttajia. Kuten kaikki kiintymyksen kohteet. Lapsista aiheuttavat huolta ja surua, harrastukset uuvuttavat, työ kuormittaa. Ei varmaan ole asiaa josta hän ei keksisi jotain negatiivista. En ole vielä täysin vapaa hänen pessimisminsä kuormasta, sillä murehdin kovasti tulevaa ja maalailen kuvia siitä miten vaikeaa lemmikin kanssa olisi. Tosiasia vain taitaa olla, että 95 % ajasta minä elän tavallista, rauhallista kotielämää, ja ehkäpä pitäisin siitä jos kotona minua odottaisi joku murunen. Haasteena on pysyä hetkessä, ja luottaa siihen että ongelmat ratkeavat jos niitä tulee. Isäni takertuu ongelmiin ja luo niitä lisää mielessään. Minun on ollut vaikea todella sisäistää olevani tässä suhteessa erilainen isäni kanssa: minä keksin ratkaisuja, selviän ja menen eteenpäin. Minä toimin, hän on passiivinen.

Ehkä yksi merkittävä oloani helpottanut oivallus on ollut se, että minä saan olla millainen haluan. Minä voin tehdä päätöksiä välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Muut eivät todennäköisesti ajattele mitään. Ehkä olen antanut liikaa painoarvoa täysin järjettömille tulevaisuusspekulaatioille siitä kuinka lemmikki rajoittaisi elämänvalintojani ja voisi rajoittaa ihmissuhteitani. Nyt taidan ymmärtää, että elämässäni ei todellakaan edes olisi paikkaa sellaisille typerille ihmisille, jotka eivät ymmärtäisi lemmikin tärkeyttä. Sellainen ihminen saisi mennä.

En silti kuitenkaan tiedä mitä asian kanssa teen. Kiintymisen ongelmani on niin suurta, että en todella halua riskeerata asian kanssa. Minä myös edelleen pelkään paljastuvani kylmäksi ja tunteettomaksi psykopaatiksi, joka ei välitä elävästä eläimestä. Ongelmani heijastuvat kaikkeen elolliseen. Tämä on sitä ristiriitaisuutta ja kahtiajakoisuutta mistä kärsin. Toisaalta, mutta toisaalta. Tiedän, että minussa on voimakkaasti tunteva ja kiintyvä osa, joka haluaa hoivata ja helliä, mutta lapsuuden kokemukset tekevät niihin tunteisiin heittäytymisen kovin vaikeaksi. Minun on vaikea uskaltaa tuntea hellyyttä, koska olen niin usein joutunut tukahduttamaan sen, järkeilemään itselleni jotain muuta, vetäytymään kuoreeni kun rakas lemmikki on vanhempieni toimesta tapatettu tai annettu muualle. Kiintymys ja rakkaus ovat linkittyneet väistämättä suureen suruun, avuttomuuteen ja kaipaukseen. Siispä filmi ja tunteet poikki.

Läsnäolon pelottavuus

Koen tässä hetkessä eläväni kohtalaisen seesteistä vaihetta elämässäni. Mikään ei ole laukaissut traumamuistojani, eli en ole kokenut kovin intensiivisiä ihmissuhteita hetkeen. Tiedän tasapainon olevan hauras ja rikottavissa, mutta en murehdi sitä nyt. Toisaalta tiedän, että jos haluan joskus parisuhteen, minun on väistämättä lähestyttävä traumojani ja niihin liittyviä reaktioitani.

Kirjoitin viimeisimmästä episodista loppukesästä. Herkkänä ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana ihmisenä minulle riittää jokin sanaton kemia sysäämään tunteeni vuoristoradalle. Koin tämän kyseisen ihmisen kanssa kemiaa ja jotain hyvää erilaisuudestamme huolimatta. Toisaalta se on eheyttävää. Ymmärtääkseeni toista ihmistä, ja pitääkseen hänestä ei tarvitse olla samanlainen, ei ihastunut eikä rakastunut eikä edes kiinnostunut romanttisessa mielessä. Ihminen voi tuntua jossain sielun sopukoissa, hänessä voi olla jotain tuttua ja viehättävää vaikka tietää sen yhteyden olevan jotain pelottavaa ja merkki ehkä jopa vaarasta. Trauma. Laiminlyönti. Tuossa ihmisessä on sitä jotain. Sitä ihmistä janoaa ja kaipaa, kuin kaipaisi osaa itsestään. Eheyttämisen lisäksi voi siis kokea myös yhtäaikaista hajautumisen tunnetta. Paradoksaalista. 

Tunnistin tässä ihmisessä jotain itseäni. Tai pikemminkin olin näkevinäni ja tulkitsin, koska en voi tietää pitikö kuvitelmani paikkansa. Joskus ajattelen, että voisin olla varmempi ja avoimempi omissa tuntemuksissani, ja kertoa niistä ihmisille. Avoimelle keskustelulle on yllättävän usein tilaa ja tilausta. Omia tuntemuksia, heijastuksia ja tulkintoja ei toki tarvitse eikä saakaan esittää totena, mutta niitä voi käyttää keskustelun avauksena. Olin aavistanut joitain asioita aivan oikein tämänkin ihmisen kanssa, mutta en koskaan ottanut niitä puheeksi. Joskus voisi luottaa intuitioonsa.

Kaipaan jotain hänessä. Kaipaan niitä hiljaisia hetkiä, kun on sanottu jotain olennaista ja ilmaistu pieni pala itseä, ja toinen on ottanut sen vastaan pelkästään hiljaisella hyväksyvällä katseella. "Minä tiedän". Ja kun sen jälkeen ei voi sanoa enää mitään, koska ei halua antaa itsestään enää yhtään enempää tuolle tuntemattomalle, joka lähtiessään veisi ne palaset mukanaan. Jonnekin maailman ääriin, josta häntä ei enää koskaan tavoita.

Läsnäolo ja yhteys, pelottavia asioita. 

Unettomuus

Nolla minuuttia unta viime yönä. Alan pitää kirjaa tästä. Muutoinkin elämänsä rytmejä olisi hyödyllistä seurata. Näilläkään vuosirenkailla en vielä tunnista riittävän hyvin kehoni eri toimintojen yhteyksiä enkä näe kovin helposti vaikutuksia suuntaan tai toiseen. 

Herkkyys kääntyy hyvin helposti kovuudeksi. Tuntemuksiin ei kiinnitä huomiota. Niin se vaan menee.

Vaihteeksi hyvää

Minulla on vaihteeksi kohtalaisen hyvä olla. Vietän edelleen aikaa sohvalla analysoiden ja pohtien itseäni, mutta eri tavalla. Viime viikkoina läsnä on ollut hyväksyntä ja ymmärrys itseäni kohtaan. Näen hetkittäin menneisyyden menneisyytenä, ja mieleen palaavat vääryydet ja traumat myös minusta riippumattomina. Minä en ole yhtä kuin traumaattiset tuntemukseni, minä en ole paha ja huono. Minulla on vain tunne siitä, mutta sitä tunnetta vastaan voi taistella.

Aina välillä uskon muutoksen mahdollisuuteen ja omiin voimiini. Minulla on erittäin hyvin tiedossa ne asiat, jotka pahentavat oloani, joten pyrin niitä välttämään. Välttelen parisuhde- ja perheaiheita mediassa, koska niihin törmätessäni mieleni lähtee vaeltamaan sellaiseen mikä ei ole nyt ajankohtaista, enkä haluaisi murehtia tulevaisuudesta yhtään enempää. Suren näitä asioita sitten terapiassa. Omaa vaikeuttani.

Iloa ja tyydytystä saan pienistä asioista. Kuten juuri siitä, että osaan rajata elämäni ulkopuolelle ahdistavia asioita ja ylläpitää rutiineja. Toivon, etten menisi niiden kanssa liiallisuuksiin, ja ettei välttämiskäyttäytymistä alkaisi esiintyä. Tunnen oloni kuitenkin turvalliseksi, kun pystyn tekemään päätöksen etten lue hömppälehtien pinnallisia juttuja. Kun valitsen olla kotona suurien bileiden sijasta. Kun syön "luvan kanssa" viisi kertaa päivässä. Kun palaan herkuttelun jälkeen ruotuun. Kun osaan miettiä jouluksi omaakin tekemistä ainaisen "perhejoulun" sijasta. 

Ja ehkä tärkeimpänä mieleeni tulee se, että olen alkanut hieman ymmärtää mistä pidän ja mistä en. Näen nyt osaltaan sen, minkä vuoksi opiskeluaikani on ollut niin kuormittavaa ja ahdistavaa. Samat asiat, jotka olen ehkä järjellä silloin tällöin osannut tunnistaa ja nimetä, mutta nyt vasta hyväksyä. Esimerkiksi sen, että on ihan ok valita yksinäinen perjantai-ilta jos se tuntuu paremmalta kuin bileet. Siellä bileissä ei tapahdu mitään sellaista mistä vaille jääminen tekisi minusta jotenkin huonomman tai ulkopuolisemman. Sellaisten aika on ollut ehkä nuorempana, mutta ei enää. Elämäni tapahtuu muualla.

Tein eilisiltana ahkerasti opiskelujuttuja. Olin jälleen aloittamassa mantraa "miksi en ole tätäkin tehnyt aiemmin", mutta sen sijaan totesinkin tyynesti itselleni, että nythän minä teen sata lasissa ja tykkään tästä, se on aika hienoa.

Mielessäni on ollut jo pitkään, että kirjoittaisin sisäisestä puheesta ja ajatusvääristymistä. Paneudun niihin myöhemmässä vaiheessa, kun on enemmän aikaa. Olen tehnyt itselleni työvälineen, joka auttaa minua paljon kunhan jaksaisin sitä käyttää.

Tänään en jaksa

Paska päivä. En ymmärrä mikä osa aivoista pitää sisällään niitä pakkoajatuksia huonommuudesta, kelpaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Ne ajatukset hakkaavat päässä kuin taottaisiin lekalla takaraivoon, siltä se tuntuu. Yhtäkkiä ne vain jysähtävät tajuntaan. Ja kyyneleet nousee silmiin ja tekisi mieli vain huutaa ja romahtaa keskelle katua. Joku siinä on, että jään kiinni hylkäämiskokemuksiin ja siihen että minua ei ymmärretä. Tuskastuttaa. 

Olen terapiassa yrittänyt puhua vanhemmista ja heidän suhteestaan, ja kertoa miten isäni suhtautui minuun. Mutta tuntuu kuin puhe kiertyisi aina johonkin muuhun, eikä terapeuttikaan muista mistä olen halunnut puhua. Ja minä en raaski sanoa, että en jaksa tätä paskanjauhantaa vaan puhua oikeista asioista. Siitä miten yksi keskeisimpiä tunteita elämässäni on se, etten kelpaa. En ole tarpeeksi.