2. Kor. 4:8-9

Löytyihän se, kun kunnolla työpäivän avartamilla silmillä katseli. Eli löysin sen raamatun kohdan, jota jostain syystä eilen kaihosin saada lukea. Eli toinen kirje korinttilaisille, neljäs luku, 8-9 jae.

"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa / neuvottomia mutta emme toivottomia / vainottuja mutta emme hylättyjä / maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja." 2. Kor. 4:8-9

Jostan syystä tuo kohta on minulle lohdullinen, aivan sama vaikka se on raamatusta. Kirjasta, jolla minuakin mukulana lyötiin päähän. Se on kauniisti ja toiveikkaasti sanottu. Siihen haluan uskoa ja käyttää sitä mottonani.

Tälle päivää on tullut tehtyä liikaa asioita. Olen laittanut aivan liian monelle ihmisille viestiä, miettinyt mitä heille kuuluu ja uskallanko ja voinko olla yhteydessä. Tietyllä tapaa jännitän aina yhteyksien pitämistä, olen todella huono siinä. 

Nytkin jännitän, että mitä kukakin vastaa ja millä aikataululla. Vois vain relata ja katsoa sitten kun jotain tulee. On hiukan maaninen olo, ei osaisi rauhoittua. Jossain vaiheessa olen todennäköisesti ollut hiukan hypomaaninen, oireilu oli bipon tyyppistä. Nyt olen vain tasaisen rauhallinen, oma itseni.

Asia josta olen jo paljon jauhanut: olen toipunut masennuksesta. Sitä ei ole jäljellä. Voisin pitää bileet sille. Itse asiassa, niin taidan tehdä. Pitää laittaa ylös. Sitä kannattaa juhlia. Mutta sen jälkeen olen uuden ongelman edessä; pitäisi puida sitä mistä masennus johtui ja mikä vuosien saatossa johti masennukseen ja ahdistukseen.

Minua nyt ottaa silleen akateemisen sivistyneesti hiukan päähän se, että en pääse lähelle omia kokemuksia, tunteita ja muistoja. Jotta voisin muistaa miltä joskus on tuntunut, jotta ne asiat tuntuisivat tosilta että tiedän niiden tapahtuneen ja olleen syitä olotilaani. Koska jos ne tuntuvat vierailta, niin... eihän siinä ole mitään järkeä! Se on sama kuin kantaisi vettä kaivoon, ei se siellä pysy. Jos ei voi kokea sitä omaksi ja aidoksi tunteeksi, ja hyväksyä sitä, niin turhaa kai siellä terapiassa ramppaa...

Ehkä tässä kohtaa myönnämme, minä ja monta muuta persoonaani, että niitä tunteita on tukahdutettu. Ne ovat pelottavia. Niiden on vaikea antaa tulla, ainakaan terapeutin nähden. Kerran olen kyynelehtinyt, eli sillä tavalla hienostuneesti. Liikuttunut, herkistynyt. En kaatanut maailmantuskaani, traumojani, kuiluunputoamisen ja tuhoutumisen pelkojani terapeutille. Mutta se tuntuu siltä kuin hajoaisin sisään päin, romahtaisin. Siitä ei kuulu mitään ääntä, ehkä pieni huokaus ja henkäys kun sydän hajoaa tai jotain murtuu.

Se on pelottavaa. Enkä tiedä onko terapeuttini se oikea käsittelemään asiaa. Tahtoisin kokeilla jotain muuta. Ehkä yritän ottaa asian puheeksi ensin hänen kanssaan... koska hän on pitkään alalla toiminut, joten uskon hänen osaavan ottaa sanomiseni ja tunteeni asiallisesti, koska minä ne myös asiallisesti ilmaisen. On ollut ihanaa tämä 1 ½ vuotta olla jonkun järkevän ja suhteellisuudentajuisen ja normaalin ihmisen vastaanotolla. Hän normalisoi minulle asioita, kertoo mikä on asianmukaista reagointia. Huomaan käyttäväni sitä tyyliä jo itse töissä. Olen kerrassaan tasapainoinen ja uskottava. 

Olen palannut tämän blogin kuosissa siihen mistä lähdin. Tämä vaaleanpunainen unelma on kerrassaann söpö. Hain jotain syksyistä, haikeaa. Mutta minulle on avautunut nyt elämässäni jotain uutta, sellaista mille olen pitkään sulkenut silmäni. Haaveilen mahdottomasta, mutta annan itseni haaveilla. Olen herkkis, romantikko vaikka sitä ei kukaan usko. 

Olisin halunnut

tehdä jotain minulle epätyypillistä. Olisin halunnut siteerata raamatusta erästä kohtaa, mutta en nyt sitä löydä mistään. Kyllä, minulla on olemassa pitkä litannia lainauksia ko. kirjasta, joskus vuosia vuosia sitten koin niistä löytyvän helpotusta. 

Kuten löytyikin. Ei sillä tavalla kuin mitä päähäni oli yritetty tuputtaa ja tolkuttaa, mutta jollain lempeällä ja anteeksiantavalla, armahtavalla tavalla niistä välittyi viesti, että ehkä asiat ovat jonkun minua suuremman kädessä ja ettei minun tarvitse huolehtia.

No niin, sitten päästään taas lähemmäs todellista minua. En usko sillä tavalla kuin "uskovaiset" uskoo. Sain tietyistä viisauksista ja kauniista sanoista itselle lohtua, koska vaikka en usko persoonallisen jumalan olevan niiden taustalla, tulin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että on niin paljon asioita joihin en vain voi vaikuttaa. Minun siis täytyy jollain tasolla antaa niiden olla, olla murehtimatta turhaa. Ehkä joku siis sanoisi, että antaa herran haltuun tai olla jonkun suuremman johdateltava.

Asiat menevät omalla painollaan, kun kuuntelee omaa sydäntään ja miettii mitä se sanoo ja miksi. Huomaan nyt miten onnekas olen tavallaan; minulla ei ole (oikeaa) parisuhdetta eikä lapsia. Se pelottaa, etten ole saanut sitä mikä mielletään normiksi ja onnen edellytykseksi. Mutta olen halunnut kääntää sen toisin päin; olen onnekas että minulla on mahdollisuus ja tilaa käsitellä omia ongelmiani, ilman että siinä  rinnalla olisi viattomia ihmisiä jotka kärsisivät. Minulla on mahdollisuus panostaa vain itseeni, siihen että löydän oman tieni, joka tuntuu hyvälle ja oikealle. Kun katson läheisiäni, joilla on perhe; he ovat paljon kovemmalla kaikkien velvollisuuksien ja odotusten ristipaineissa. Eivät he ole sen parempia, onnellisempia ja ongelmattomampia ihmisiä. Lasten- ja parisuhteenhoidon keskellä heillä on vielä omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka he joutuvat työntämän syrjään. Niiden käsittely saa odottaa, joskus jopa monia vuosia.

Vaikka haaveilen perheidyllistä, tiedostan sen pohjaavan pitkälti perhe- ja äitimyyttiin. En minä omia ongelmiani pääsisi karkuun vaikka tekisin 10 lasta. Olen oikeutettu tervehdyttämään itseni nyt, olen sen velkaa "tuleville lapsilleni". Eli jos joskus olisin vanhempi, haluaisin tehdä sen onnellisena ja tasapainoisena. Etteivät oma lapsuustraumat vaikuttaisi niin paljoa, vaan osaisin rakastaa omia lapsiani vailla pelkoa.

Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Flip flip

Sanopa nyt sitten miten päivä meni. Flippaillessa, tai sitä suunnitellen. Onkin ollut jo tasaista pitemmpän aikaa. Turhan pitkään, ilmeisesti. Nyt on korkea aina ottaa korkojen kanssa takaisin kaikki mitä on tässä menneinä kuukausina menettänyt.

Johtuuko siitä, että elämääni on taas salakavalasti puskenut joitain uskontohörhöjä. Koitan pitää ohjat käsissäni, mutta jokin tosi syvällä majaileva piirre pyrkii esiin. Se on sitä yksinäisyyttä, eksyksissäoloa.

Tämä ei ole sairasta. Tämä on tervettä. Nyt tunnen terveellä tavalla epäterveitä tunteita. Tai eivät tunteet ole epäterveitä, ne ovat epäjohdonmukaisia tai vielä ehkä pikemminkin kertovat epäjohdonmukaisesta tilanteesta. Niitä kun pääsis tutkimaan terapeutin kanssa, mutta taitaa olla aika vaikeeta. Terapiaa on vain kerta viikkoon ja itse terapeuttikin vastustaa... Mutta sehän on vain normaalia, transferenssiä.

Mutta jollain hassulla tapaa olen tyytyväinen, onnellinen. En ole ihan tyhjästä keksinyt sitä, että olen vahva. Minä olen, oikeasti. Silloin kun kukaan ei tule sekoittamaan minua asiattomuuksilla, mitä toki tapahtuu tämän tästä. Olen kai järkähtämätön silti; asiat tulee hoitaa näin. Tämä on oikein.

Joskus oikean ymmärtäminen vie aikaa. Se tekee kipeää. Nyt ymmärrän monia ihmisiä paljon paremmin. On pelottavaa miten voi tuntea niin monia erilaisia tunteita yhtä aikaa; voi olla kaipuuta, pelkoa, helpotusta, luopumisen tuskaa, odotusta, jännitystä.

Tunteet ovat outoja.

Ole mikä olet

Nyt voisin itse alkaa olla joku muu kuin sairas ihminen. Valitettavasti sitä löytää sitten sen sairausidentiteetin alta niitä oikeita persoonallisuusongelmia, jotka ovat minun osaltani johtaneet kaiken masennusahdistuspaskan syntymiseen. Ympäristötekijät ja sattumukset ovat olleet muissa rooleissa, joten kaiken näiden vuorovaikutuksessa on syntynyt tavat ja kaavat tuntea, havainnoida ja käyttäytyä. 

Nyt sen vasta huomaa. Kun uskaltaa reagoida niin kuin reagoi ilman pelkotiloja. Pelkotilat ovat tulleet siitä, että pelkää ihmisten hylkäävän kun luonnostaan käyttäytyy jollan tavalla. Sitä luonnollista tapaa on muutettava, mikä johtaa omakuvan vääristymiseen. Olen hankala ihminen, tiedän sen. Tunteet ovat nopeita ja harkitsemattomia. Vai voiko tunteita harkita jotenkin? Ei kai. Mutta reaktioita voi. Äkkipikainen ihminen joutuu hidasta ihmistä enemmän tekemään töitä että voi "pilkkoa" oman reaktioketjunsa osiin ja miettiä mikä aiheutti mitäkin ja miksi reagoi mitenkin. Joskus parissa sekunnissakin ehtii tapahtua paljon. Jotain peruuttamatonta.

Olen alkanut riidellä. En ymmärrä miksi. En muista milloin olisin riidellyt tällä tavoin. Olemalla vittumainen, kohtuuton, arvaamaton. Aiemmin yritin ymmärtää ja miellyttää, tosin jossain vaiheessa paloi pinna. Nyt se palaa herkemmin. 

Minä olen kai pahansisuinen ja raivokas, mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Tiedän se, koska muistan olleeni jo lapsena sellainen. Toisaalta tiedän siihen syynkin.

Onneksi tätä pääsee selvittämään terapiassa. Vituttaa vain, että nyt kun sitä tarvitsisi niin en voi käydä kuin kerran viikossa. Kun kaikki ajat ovat varattuja. Ja terapeutti siirtää aina juuri minun aikojani, koska hänellä on koulutuksia niinä päivinä (viikonlopun jälkeen tai juuri ennen viikonloppua). Sitten hän sanoo, että "kyllä ne kerrat jäävät säästöön myöhempään käyttöön". No niin varmasti, mutta mitähän hyötyä niistä minulle mahtaa olla jos ei ole tilaisuutta käyttää niitä? Mistä ne vapaat ajat tulevaisuudessa revitään, jos haluaisin käydä kolme kertaa viikossa että ehdin kolmeen vuoteen kaikki 200 käyntiä saada? Ja minä tarvitsen ne, minulle on kyllä käytännössä myönnetty jo kaikki ne käynnit, vaikka sitä terapiaa aina vuodeksi haetaankin.

Tämän päivän kotitehtävä

Kannoin työpäivän ja terapian jälkeen ruokakasseja kotia kohti. Päätin kaupan liukuportaissa, että tämän illan missio on miettiä, mitä elämältäni haluan. Tiedän sen jo oikeastaan, mutta en ole vielä valmis liikkumaan sitä kohti.

Haluan vapauden. Ihanan, kivuliaan ja yksinäiseltä tuntuvan vapauden. Tästä huomaan, että alan valmistautua syksyyn. Syksyllä saa vetäytyä omaan rauhaansa, nauttia pimenevistä illoista. Olla rauhassa. Sosiaalinen ja menevä kesä on takana. 

Kai minä haluan kaihota, muistella, ikävöidä. Mikään tässä nykyhetkessä ei pysty olemaan tyydyttävä vaan haluan aina jotain mitä minulla ei sillä hetkellä ole. Yleensä se on vapaus. Henkinen sitoutumattomuus ja tilaisuus tehdä mitä vain.

Näin olisin sanonut muutama vuosi sitten. En enää. Nyt olen vain ja ainoastaan tyytyväinen. Elämä on hyvä tällaisenaan, tässä ja nyt.

Minä kaihoan vain entistä minää, joka ei tule takaisin. Silti sitä kaipaa hieman, olihan se läsnä niin kauan.

Mansikkaterapiaa

Tässä ei voi käydä kovin hyvin. Olen syönyt puoli kiloa mansikoita eikä masu vetäis läheskään sitä määrää. Mutta päätin karistaa työviikon aiheuttaman uupumuksen ja henkisen väsymyksen mehevillä marjoilla, joskaan ne eivät vielä ihan parhaimmillaan ole. Mutta ajatus on tärkein (?). Parempi syödä mansikkaa kuin jätskiä. Ja värikäs ruoka piristää, kun ei tarvitse syödä sitä iänikuista pastamössöä. 

Jostain olen onnistunut saamaan hirveän väsymyksen. Keho on koko ajan voimaton ja energiavarastot ovat ehtyneet. Olen kovasti yrittänyt keksiä syytä tälle. Helteet, vähäiset yöunet, huonot ruokailutottumukset... Ehkä myös se, että en tiedä mihin suuntaan olen oikein lähtemässä itse kun kaikki kaverit lähtevät omille teilleen. Muut menevät elämässä eteenpäin ja tekevät suuriakin muutoksia, minä vaan elelen oman napani ympärillä. Toisaalta olenhan tehnyt päätöksen, että aion antaa rauhan ja aikaa itselleni käydä terapian loppuun (vielä hieman vajaa 2 uotta) sekä viimeistellä opinnot (vie varmaan saman verran kuin terapia). Eli vielä ei tarvitse hätiköidä asioiden suhteen, jokaisen elämän kulkee omalla painollaan. 

En tällä hetkellä suoranaisesti näe terapian aikaansaamaa hyötyä elämässäni. En pysty erottamaan mikä on terapian ansioita tai että miksi masennus on hävinnyt. Olisihan voinut olla, että masennukseni olisi mennyt muutoinkin ohi kun pääsin uuden elämän alkuun suurten muutosten jälkeen. Nyt on taas tällainen hetki, että en pysty näkemään ja muistamaan mikä minut on saanut masentumaan aina uudestaan ja uudestaan. Ja olenko missään vaiheessa edes toipunut siitä kunnolla. No hyvä on, kyllä minä tiedän mitä siellä taustalla on ollut, mutta muisti vaan tahtoo tehdä tepposet. Taitaa olla tuo unohdus ja dissosiaatio niin vahvasti juurtuneina minuun, että tietyt kokemukset tuntuvat välillä olevan kuin eri elämästä.

Selkä on erityisesti kipeä ja voimaton. Pari päivää on ollut sellainen "keitetty spagetti"-olo, ei jaksaisi pitää ryhtiä. Liittyykö tämä nyt jotenkin alitajuisesti siihen, että en jaksaisi pitää elämääni kasassa, se hajoaa muutenkin? Ei, kun nyt unohdan sen paniikin enkä ala velloa siinä. 

Ei vain aina jaksaisi elää. Sitä arkea ja toistaa samoja rutiineja. Ihmettelen aina tasaisin väliajoin että miksi elämästäkin ei voisi saada lomaa välillä, tietoisuudesta ja kaikesta tästä... Onhan sitä varten alkoholi ja muut päihdyttävät aineet. Nukkuminen. 

Jatketaan.