Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.

Voi myötähäpeää

Ihan vain turha ja järjetön huomio, mutta häpesin vaan niin kovasti naistoimittajia, jotka tekivät tyhmiä kysymyksiä Jari Litmasesta kertovan dokkarin ensi-illassa. Katselin Iltalehden sivuilta videopätkää, jossa hyeenalaumallinen naispuolisia "toimittajia" "haastatteli" urheilumaailman ihmisiä, ja ei kiesus sitä ei kestänyt katsoa. "Voi kun on söpö nimi, mistä keksitte, ei oo ihan perinteinen, saatteko nukkua, onko rauhallinen lapsi, miten kotona menee, Islaksiko kutsutaan" niin, näitä ilmeisesti äiti-ihmisiä kiehtoi kovasti Jari Kurrin perheen tuorein jäsen. Vittu mitä idiootteja. Christian Ruuttun haastattelusta taas paistoi selkeästi läpi, että mistään ei mitään ymmärretty mutta kun jossain on kuultu jotain jääkiekosta niin heitetään sitte kehiin kysymyksiä, joihin haastateltava joutuu aina jotain korjaamaan. Määäää en kestä. Olenko siis maininnut, että en voi sietää tyhmiä ihmisiä?

Pienet on ärsytykset taas täälläkin. Olen saanut runsaasti ruokaa tänään sekä sosiaalista kanssakäymistä, joten mikä voisi enää parantaa oloa? Periaatteessa ei mikään. Ahistelee välillä, mutta siedettävästi. Terapiaa olisi taas kiva saada. 

No mutta eipä tässä ole juuri sen enempää sanottavaa.

Koukussa

Kyllä nyt tulee tosi tärkee olo ja tuntee olevansa tuottava kansalainen kun makaa päivän sohvalla pulla suussa katsoen samalla Juttaa ja sen superdieettejä. Laatua. Sekä minä että ohjelma. Olen ihan koukussa. Kun saan kaikki netissä olevat jaksot katsottua aion siirtyä ahmimaan Kuumempi kuin tyttäreni- maratonia. Jaa niin mikä elämä, mitkä ystävät, mitkä harrastukset... No onhan tämä harrastus.

Tuli taas huomattua seminaariesseetä kirjoitellessa miten sitä on tavallaan niin herkkä kritiikille. Olen tehnyt ihan keskinkertaisen räpellyksen, ja mielelläni otin palautetta vastaan. Ongelmaksi muodostuu se, että alan epäillä itseäni, omaa älyäni ja hoksaamistani. En osaa käyttää sellaisia termejä ja teorioita kuin muut. Unohdan kaiken oppimani, ei mikään pysy päässä... En tiedä onko minulla vain huono itsetunto, jota voisi periaatteessa koittaa vahvistaa, vai onko kyseessä todella syvälle juurtunut persoonallisuusongelma ja kokemus itsestä oikeasti ääliönä ja tyhmänä. Alan helposti tulkitsemaan toisten ihmisten sanomisia negatiivisesti ja sitten ei enää tee hirveästi mieli olla keskustelussa mukana.

Onhan tuota asiaa käsitelty terapiassa. Nimittäin vaativuutta itseä kohtaan. Toisaalta en todellakaan ole perfektionisti ja ylisuorittaja, joka piiskaa itsestään täydellisen suorituksen. Minä luovutan, se sopii paremmin.

Ehkä minut on tarkoitettu makoilemaan koko elämäni sohvalla laatusarjojen suurkuluttajana. Tilaan herkut netistä suoraan kotiovelle kannettuna. Yhteiskunnan marginaali - täältä tullaan.

Sunnuntaikrapula

Eipä ole se hehkein olo tänään(kään). Ei kiinteetä ruokaa yli vuorokauteen, ihan vaan nestedieetillä olen.. Se jatkuu kyllä jaffalinjalla jo nyt, pakko jos meinaa olla aamulla skarppina töissä. Morkkis on ollut ystäväni tän päivän, välillä olen maanut taju kankaalla välillä koittanu opiskella. Laattailu on sitten tuonut mukavaa vaihtelua tähän hereilläoloon. Ja niin... ei kannata oksentaa ulos niitä punaisia burana-capseja, voi jeesus sitä kipua ja poltetta minkä se lius sai aikaan. Parein vain nukkua muutama tunti niin heti helpottaa ja sittenkin välttää liikkumasta yli 5 cm suuntaan tai toiseen. Silmiä ei kannata liikuttaa milliäkään.

Näistä krapulanpotemisohjeista sitten taas johonkin toiseen aiheeseen. Olen aika varma, että haluaisin kokeilla jotain toista terapeuttia. Mielessäni kummittelee edelleen eräs naisterapeutti, jolle soitin terapeuttia hakiessani. Hän on erikoistunut epävakaisiin potilaisiin. Jota minä en siis perinteisessä mielessä ole, vaikka monet ongelmakohdat täsmäävätkin. Tämä on tätä... Olen aiemminkin miettinyt asiaa. Mutta pitänee antaa vielä mahdollisuus tälle nykyiselle, kunhan päästään taas siihen kahden käynnin normaaliin rytmiin. Siitä minulla ei ole kyllä kovin pitkältä aikaa kokemusta, kun työt ovat aina rikkoneet kuvion.

Mutta kun toisaalta tiedän, että tässä nykyisessä terapiasuhteessa näkyy nimenomaan se dynamiikka joka on vallinnut minun ja vanhempieni välillä, ja vallitsee edelleen. Puhumattomuus, epäluottamus, etäisyys. En koskaan puhu asioista suoraan, tunteita on vaikea tavoittaa. Ensin läpisen hyvänpäiväntuttujen juttuja 30 minuuttia, sitten vilkaisen kelloa ja tajuan että olisi aika sanoa jotain todella tärkeää. En vain osaa mennä suoraan asiaan, koska minusta tuntuu että toista osapuolta pitää valmistella ja pehmitellä ja puhua kaikkea kivaa.

Olen myös hannkiutunut vaikeisiin tilanteisiin muiden ihmissuhteideni kanssa. Pää on ihan sekaisin mitä minun kuuluu tehdä ja sanoa, toisaalta tiedän mutta pahalta tuntuu. Pitänee jälleen uskoa siihen, että puhumalla asiat selviää jotenkin. Voihan sitä sanoa että haluaisin puhua tällaisesta aiheesta mutta en tiedä miten osaisin pukea kaikki tunteet ja ajatukset sanoiksi kun ne ovat niin hajallaan ja vaihtelevia.

Lueskelen taas jotain epävakailukirjallisuutta. Pitää joku päivä kirjoitella sieltä pari osuvaa pointtia. Nyt mä pistän pään tyynyyn, makaan 45 minuuttia valveilla, nousen syömään/juomaan/tietokoneelle, valvon pitkään ja menen ihan törkeän väsyneenä töihin.

Jar of hearts

Tänään heräsin klo 12.00 nähtyäni viimeiseksi ihmeellisen todentuntuisen unen tuttavastani - hän valitti ettei rakasta lastaan eikä ole kiintynyt siihen mitenkään ja miten synnytyksestä toipuminen on niin raskasta hänelle. Well my friend, olisiko kannattanut pohtia asioita hieman kriittisemmin ennen kuin siihen lapsentekoon alkoi, eikä vain kapeakatseisesti uskoa siihen äitimyyttiin - joskus sieltä oman takertuvan ja pakonomaisen lapsentekotarpeen takaa voi löytyä sellaista materiaalia joka vaatisi työstämistä ennen lapsen saantia. Mutta, tuo olikin vain uni. Ei oikeasti edes kiinnosta tietää miten ko. tyypillä mukulansa kanssa menee. 

Olen siivonnut vaatekaapin, suunnitellut opintoja ja sitten vain löhönnyt päivän. Eipä muuta. En ole ollut kiinnostunut oikein mistään, ja tuntuu että passivoidun yksinäni. En tiedä ketä kysyisin ulos - tai tietäisin mutta en usko että hänelle olisi nyt sopinut. Joten ei ketään, ketä pyytää. Terapiassakin aloin jutella taas viime minuuteilla niistä tärkeistä aiheista, joiden uskon olevan avain -ainakin tämän hetken- ongelmiin. Voi vittu kun sitä on vain kerran viikossa. Anteeksi ruma sana, se ei jotenkin nyt istu tähän tekstiin.

Tämä on tätä syksyä. Luopumista kaikesta. Kesästä, valosta, ulkoilusta, koko vuodestakin hiljalleen. Vuosi 2012 menee kohti loppua vaikka vastahan se tuntui alkaneen. Muistan viime uuden vuoden niin hyvin. Ehkä tässä on ahdistavaa se, että tiedän voivani päättää elämäni suunnasta tälläkin hetkellä. En ehkä voi valita olosuhteita aivan vapaasti, mutta voin valita ihmissuhteissani ja suhtautumistavassani. Mitä odotan huomiselta ja tulevaisuudelta, mitä kohti lähden?

Olen kuulostellut musiikkia, Christina Perrin Jar of heartsia kun se jotenkin sopi tunnelmaltaan iltaan.

Riippuu kuvakulmasta

Nyt on mussuteltu ja nassuteltu sikapaljon sikahyviä herkkuja; sipsejä, pullaa, suklaata. Yök. Jännittävää, että niitä ei tehnyt edes mieli mutta yritin hakea niistä lohtua tyhjyyden tunteeseen. Vanha tapa, joka ei ole enää pitkään aikaan saanut minua tuntemaan mitään miellyttäviä olotiloja. Pitäisi vaan luopua siitä. 

Masua ja reittä kyllä löytyy noiden mässäilyaikojen johdosta. Tänään onnistuin ottamaan itsestäni kuvia, joista voisi joku vieras voisi luulla että olenkin ihan missinmitoissa. Pitää vain osata huijata.

Onkohan niin myös sisäisten ongelmien suhteen? Kuvakulmasta  riippuen asiat ja ongelmat näyttäytyvät erilaisina; välillä voi huijata itsensä ajattelemaan, että kaikki on hienosti. Kunnes elämään tuleekin joku toinen peili, arvaamattomasta suunnasta ja silloin kaikki kauheus paljastuu. Itsestään voi kantaa mielessään hyvin kapeaa, virheellistä kuvaa. Usein se kuva on pikemminkin se millaisena haluaisi nähdä itsensä, ei se millainen todellisuudessa on. 

Minulla on elämässäni eräs peili, joka auttaa näkemään itseni hyvin selvästi. Realistisesti. Vailla draamaa, vailla suuria tunteita. Sen peilin avulla ymmärrän, että asiat vain ovat näin. Se ei kerro mitä minun tulisi tai ei tulisi tehdä. Voin tarkastella minuuttani sitä kautta, ja päättää itse. 

Joskus toivon, että joku tunne tulisi ja päättäisi puolestani. Sen olen "vanhemmiten" oppinut, että asioita ei kukaan kuitenkaan päätä puolesta. Eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on punnittava, ja silti se oikea ratkaisu voi olla täysin epäselvä. On tehtävä valintoja, joille ei ole selkeää ja muut poissulkevaa tunnetta perustana. 

Porinaa

Ah, mikä syysilta. Kynttilät, ahdistus, yksinäisyys, kirjat, siivoton kämppä. Päivän vitamiiniporetablettini porisee vesilasissa, uskon vitamiinien voimaan. Taisin aamulla nakata yhden lasin jo nassuun, ja otan nyt vaarallisen yliannostuksen uskaltautumalla juomaan toisen. Se on hyvää, melkein kuin Jaffaa joisi.

Olen jättänyt kaikki pillerit pois mitä vielä tuossa vuosi sitten söin. Mielialalääkkeet jäivät tasan vuosi sitten ja rauhoittaviin en ole tarvinut uutta reseptiä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Jaa että meneekö hyvin? Liiankin. Aivan liikaa tässä ehtii jo keskittyä tavallisten ihmisten tavallisiin ongelmiin. Raha-asioihin, asumiskuvioihin. Ihmissuhteisiin. Masentuneena sai mönkiä omassa pilkkopimeässä maailmassaan kun ei paljo jaksanu mitään miettiä. Silloin tuntui, että onpa raskasta. No nyt se vasta raskasta onkin! Pitäis tiskata, pestä pyykkii, siivota muutoinkin, vaihtaa asuntoa, vekslata opintojen kans, tehdä sitä ja tätä. Nyt ei ole enää mitään syytä olla luistamatta näistä. Tiedän, että selviydyn niistä ja se vituttaa.

Olen nyt paljon yksin kun työt loppuivat ja mies on maailmalla. Käyn kavereiden kanssa jonkin verran ulkona, mutta tänään todellisuus iski vasten kasvoja; liikaa vapaa-aikaa, liikaa hiljaisuutta, liikaa olemista. Nyt en haluaisi joutua kahden ajatusteni kanssa. Odotan terapiaa, että pääsisin puhumaan jollekin. Kamalaa tämä yksin oleminen, ennen rakastin sitä.

Yritän jatkaa menestyksekästä yliopistouraani.