Hetken vain kesti...

...minun kirjoitustaukoni. Tuli mieleen jotain sanottavaa ja pohdittavaa. Ei mitään erityistä, mutta jotain. Terapeuttini koittaa takoa päähäni sitä, että minun olisi syytä ottaa asioita enemmän puheeksi seurustelusuhteissa. En uskalla ottaa asioita esille, vaikka ne veisivätkin minulta yöunet. Miksi pelottaa puhua toiselle ihmiselle omista ajatuksista ja tunteista? Eikö jokaisella ole oikeus omiin kokemuksiin eikä niiden pitäisi olla millään tavalla hävettäviä tai piiloteltavia? Nyt vain huomaan selvästi sen, että en pysty keskustelemaan mitä haluan tapailulta, sillä pelkään hylätyksi tulemista niin paljon. Pelkään, että jos asiasta puhutaan, säikytän toisen osapuolen tiehensä enkä taida haluta sitä vielä.

Mietin mielessäni valmiiksi mitä haluan sanoa, mutta todellisessa tilanteessa sanat juuttuvat kurkkuun. On muodostunut jo jokin sanaton sopimus siitä millä ehdoilla tämä suhde pelaa - minun on vaikea lähteä sitä muuttamaan. Täytyisi vain kerätä rohkeutta, pistää silmät kiinni ja sukeltaa pää edellä. Katsoa mitä tapahtuu, miten toinen reagoi. Olen vain itse niin hakoteilla omien tunteiden halujen ja toiveiden kanssa, että jos toinen vastaa kysymykseen hyökkäävällä tyylillä, menen ihan sekaisin sellaisesta. Hyvä on, hän ehkä puolustaa itseään kun tullaan hänelle vaikeisiin aiheisiin, mutta silti minulla olisi oikeus tietää... Mutta minä vain hämmennyn siitä toisen taholta tulevasta torjunnasta, alan epäillä omaa oikeuttani haluta ja tarvita vastauksia. 

Pitääkö minun opettaa tämä(kin) ihminen puhumaan? Sitä välillä mietin. Itse osaan puhua, mutta en uskalla.

Tökkivä viikon aloitus

Elämässä on vallalla nyt kyllä sellainen paikoillaan junnauksen aikakausi. Siis toki merkittäviä asioita on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana, ja olen oppinut käsittelemään tunteita eri tavalla. Haluaisin vain jonkun sysäyksen kohti vielä jotain... uudempaa ja merkittävämpää muutosta. Olisi mukava tehdä jotain itselle täysin uutta ja vierasta. Ei sen varman tarvitsisi olla juuri sen kummempaa kuin että lähtisin huovutuskurssille työväenopistoon tai menisin johonkin uuden oppiaineen luennolle. Mutta jotenkin siinä liikuttaisiin taas mukavuusalueen rajoilla, enkä tiedä uskaltaisinko sittenkään... ... ... Edelleen minua pelottaa joutu vieraisiin tilanteisiin, joissa minulla ei ole valmista sabluunaa miten toimia. Haluan pitäytyä tutussa ja turvallisessa. 

Terapia on ollut mitään sanomatonta. En vain keksi miten pääsisin tuosta pelkästä ajatusten pyörittelystä eteenpäin. Pää tyhjenee oikeastaan joka kerta kun menen terapiakäynnille, haluaisin mieluiten puida jotain 20 vuotta vanhoja juttuja ja kokemuksia tapahtumatasolla. Mutta kun en minä muista miltä ne tuntuivat. Terapeuttikin on aika voimaton ja keinoton kun ei mitään "läpimurtoa" tapahdu. 

Mietin paljon ihmissuhteita, erityisesti tapailua ja seurustelua. Kaverisuhteisiin olen onnistunut luomaan jotain pysyvämpää, ja on ollut ilo huomata että välimatka ei kuihduta oikeaa ystävyyttä. Mutta miehet, niistä en ymmärrä mitään. Vai pitäisikö oppia ymmärtämään ensin itseään; omia tunteita, tarpeita, motiiveja ja haaveita. Ehkä sitten voi miettiä sitä, että onnistuuko niiden yhdistäminen jonkun kanssa. Tällä hetkellä olen kai ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen.

Noh, ehkäpä pidän hieman taukoa tänne kirjoittelussa taas, kun ei ole oikein mitään sanottavaa. Mietin usein mikä tämän blogin funktio on. Minä tarvitsisin jotain hyviä perusteluja sille, miksi juuri minä voisin kirjoitella omia juttujani internetin ihmeellisessä maailmassa... Vaikka luen itse mielelläni muiden, minulle tuntemattomien blogeja. En tiedä, kaipaan oikeutusta kaikelle tekemälleni välillä. Kaiken pitäisi olla mietittyä ja merkityksellistä. Voi huokaus... 

Unelias

Nukahtamisongelmat ovat jokseenkin kokonaan poistuneet, enää ei tarvitse valvoa aamuyöhön. Se on hyvä se, nukahtaminen ei sinällään pelota. Olen vain ollut torstaista saakka todella väsynyt. Tänä aamuna ei ollut sitä masennustunnetta, en tiedä voiko sillä olla jotain tekemistä sen kanssa että viime yönä nukuin noin 11 tuntia ja aiemmin olen joutunut nousemaan 8 tunnin yöunilla? Liian vähäinen uni masentaa minua, ei ole kauhean yllättävää :) Keho on jäykkä ja hidas, se on ihan selkeä tunne. Mieli on turta.

Kävin eilen keskustelun eksäni kanssa ja puhuimme tästä meidän tilanteestamme. Olo on yhtäaikaa surullinen ja helpottunut. Nyt molemmat ovat tilanteen tasalla, mikä on reilua. Jospa se tästä mieliala paranisi ajan kanssa, kun alkaa tottua toisenlaiseen elämään - tämä muutosvaihe on uuvuttava, kun arki muuttuu ja myös ajattelutavan on muututtava - enää ei ole meitä, toki toivon että joku päivä voi olla "meidän ystävyytemme"- ajattelua. Pääni vaan tuntuu fyysisestikin painavan tällä hetkellä niin paljon, että en ehkä jaksa analysoida tunteitani ja prosessia.

Tämä sunnuntai on ollut todellinen löhöilyjen löhöily päivä. Aivot ovat ihan sumeat, no katsoin kyllä yhden mielenkiintoisen dokumentin että vähän tuli virtaa ja liikettä korvien väliin. Nyt sitten odottelen iltaa, että voisin katsoa elokuvaa ja maata hieman lisää. Ehkä pitäisi kipaista hetkeksi ulos raikkaaseen ilmaan, niin unen laatu voisi olla ehkä parempi eikä tarvitsisi koisia kellon ympäri... ??? Jotenkin minulla on tunne siitä, että nuo aamuiset masentuneisuuskohtaukset liittyvät juuri siihen unen laatuun ja määrään. Tai ehkä unien sisältöön? Unissan on kyllä toistunut joitain teemoja ja ihmisiä, jotka ovat palauttaneet mieleen masennuksen tunteita ja ajatuskuvioita.

Aamulamaannus

Miksipä muuksi voisin nykyisiä aamufiiliksiäni kuvailla kuin hitaiksi ja lamaantuneiksi. Tuijotan hetken jonnekin kaukaisuuteen ja mieli on vaan niin tyhjä. Ei sillä hyvällä, kirkkaalla tavalla, vaan aivan kuin se olisi imaistu tyhjäksi. Minulla on yleensäkin elämään sellainen periaatteellinen hälläväliä- asenne, elämä on järjetöntä kun tarkasti miettii ynnä muuta, mutta tämä ei ole rationaalinen johtopäätös ja maailmankuva - se on tunne siitä että millään ei ole väliä. Minä en jaksa välittää. Minä en jaksa nousta. Minä en halua nousta. Kunnes nousen ja odotan taas uutta päivää ihan hyvällä mielellä. Tällä hetkellä minulla ei ole varsinaista stressiä mistään vaikka tosi monta hommaa on hoidettavana.

En ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että masentuisin taas uudelleen. Vaikka psykiatri onkin arvioinut, että minulla on toistuva masennus. Ja tiedänhän sen itsekin - niitä masennusjaksoja on ollut ja mennyt. Mutta jotenkin ajattelin, että nyt se loppuisi. En oikeasti pelkää sellaista masennusta kuin pari vuotta sitten oli, mutta tänään mietin hetken sitäkin että masentuneisuutta voi hyvin todennäköisesti ilmetä nyt kun elämässäni alkaa olla suuria muutoksia. Alan olla kohta valmistumisvaiheessa, pitäisi miettiä töihin siirtymistä ja mahdollista maiseman vaihtoa. Seurustelukuviot ovat aika kirjavat ja repaleiset tällä hetkellä, enkä usko että tulen nyt rakentamaan mitään pysyvää ihmissuhdetta hetkeen. En vain ole valmis. 

Silti mietin sitä, että haluaisin olla onnellinen jonkun kanssa. En kenen tahansa tietenkään, en ole sellainen tyttö. Olen yrittänyt rakentaa seurustelusuhteita, mutta olenko tehnyt niin väärien ihmisten kanssa? Tuota olen miettinyt, ja tullut kuitenkin aina siihen lopputulokseen, että niissä elämäntilanteissa olen tehnyt oikeat päätökset mitä olen sillä kapasiteetilla voinut. En ole osannut toimia toisin. Kun mietin vuosi sitten päättynyttä suhdettani, huomaan tarvinneeni siinä kohtaa jonkun joka välittää ja rakastaa kyseenalaistamatta mitään minussa ja on järjettömän rakastunut ja halunnut minut elämänsä naisena. Uskomatonta. Edelleen ihollani menee pieniä väristyksiä kun mietin sitä latausta joka asian suhteen siinä miehessä oli. Ja miten hän kärsi kun jätin hänet. Tämä ei ole mitään oman itseni jalustalle nostamista, vaan niin älytöntä kuin se onkin, hän rakasti syvästi. Minun on vaikea ymmärtää sitä. 

Entäs tämä viimeisin, jonka kanssa yritin ollakin yhdessä syksyllä jollain tapaa? Hän toivoi myös suuria asioita meiltä - tai olisi ehkä toivonut jos olisi uskaltanut. En ole varma hänen tunteistaan tai niiden syvyydestä, mutta uskon että hän edelleen välittää minusta. Minä välitän hänestä, ja ensimmäistä kertaa koko aikuisikäni aikana tunnen, että en ole tässä suhteessa kiintymystraumojeni sokaisema vaan minä tunnen itseni ja tuon ihmisen, ja sitä kautta tiedän että hän on jotain sellaista mikä ei lähde minusta koskaan pois. Vaikka meistä ei paria tullutkaan, vaan jouduin luopumaan siitä haaveesta. En vaan pysty ja jaksa. On kuitenkin helpottava antaa itselleen lupa välittää siitä huolimatta, että ei ole yhdessä. Hänelle se voi olla tuskallista, mutta hän tehköön omat valintansa. 

Mitähän tästä seuraa

Olen nyhrännyt hakemusta Kelalle, jotta nuo mokomat heltyisivät ja antaisivat minulle vielä rahaa saadakseni opinnot loppuun. En pyydä ihan pieniä summia enkä ihan vähäksi aikaa, mutta katotaan mitä tapahtuu... Tosiasiallisesti en edes tiedä minkä verran saisin kuntoutusrahaa, mutta sehän selviää sitten jos sen hakeminen tulee ajankohtaiseksi.

Nyt voinen hetkeksi hengähtää nauttimaan joutenolosta. Tosin yhtä opiskelujuttua pitäisi tehdä, ja aionkin siihen viikonloppuna tarttua hanakasti. No, aika hanakasti. Terapiaa odotaan taas, nyt sitä on kaksi kertaa viikossa, ja tuntuu että kolmaskin kerta voisi olla ok, mutta se ei liene mahdollista. Minulla on kyllä jäänyt käyttämättä kertoja töiden vuoksi, en tiedä voiko niillekin hakea sitten jotain jatkoa.

Mutta lähden nyt vielä nautiskelemaan jostain kirjasta, toivottavasti uni tulee pian.

Nyt se oli helpompaa

... nimittäin täyttää kolmannen vuoden psykoterapiahakemus. Vuosi sitten mietin paniikissa, että mitä osaan kirjoittaa omiksi tavoitteiksi terapiaan, kun kaikki oli jotenkin... levällään. Nyt haluaisin kolmannen vuoden tutustua itseeni nykyhetkessä sekä omassa historiassani, sitä kautta löytynee keinoja rakentaa henkistä tasapainoa.

Keskustelimme terapiassa omien tunteiden ja muistojen "oikeellisuudesta" ja paikkansapitävyydestä. Minulla on edelleen olo, että minä vain tiedän asioiden tapahtuneen mutta en tunne niitä omiksi kokemuksiksi ja sitä kautta epäilen "oikeuttani" masennukseen. Asiaa on aika vaikea selittää. Mietin varmaan liian pitkään, että minullahan on ollut hyvä lapsuus, nuoruus ja elämä muutenkin jotenkin miksi minulla on pelkotiloja ja masennusta. 

Puhuin terapiassa myös siitä, että pelkään jotain todella kamalaa paljastuvan muistoistani. Sitten kaikki romahtaisi. Mutta voisiko se enää enempää romahtaa kuin miten pirstaleinen olen ollut? Niin kysyi terapeutti. Tuossa tilanteessa minulle tapahtui ensimmäistä terapiaistunnon aikana selkeästi jotain fyysistä; raajoja alkoi pistellä ja sitten ne ikään kuin turtuivat tai eivät tuntuneet aivan omilta. Vieraannuin hetkeksi itsestäni, oli varmaan niin jännää pohtia sitä menneisyyttä. Ja sitä, että voisin ottaa sieltä muistoja ja tunteita vastaan.

Olen nukkunut tällä viikolla katkonaisesti, mutta en oikein keksi, että miksi. Ihan vituttaa se, että heräilen koko ajan ja tuntuu etten ole nukkunut yhtään. En silti ole ollut kovin väsynytkään, en ainakaan niin paljon kuin voisin kuvitella yleensä vastaavassa tilanteessa olevani. Nyt olen hieman väsynyt, mutta nukkumaan on vaikea mennä, ei vaan viitsisi.

Onneksi voin nyt nautiskella viikonlopusta ilman kovin järjettömän suuria murheita, joitain pikkujuttuja on tiedossa pitämään vireystilaa sopivana. Onneksi aikataulut on kuitenkin joustavat. 

Rasvapallo

Istun sohvalla mussuttamassa kunnon lohturuokaa. Tänään on ollut niin hidas, laiska ja väsynyt päivä etten ole saanut yhtään mitään aikaiseksi. Tarkoitukseni oli opiskella ja järjestellä kotia, ja vaikka heräsinkin itselleni poikkeuksellisen aikaisin klo 10ltä, olen vain maannut ja torkkunut. Kerrassaan vetämätön olo, enkä tiedä miksi. Olen saanut olla ihan rauhassa viikon, en ole rehkinyt erityisesti vaan käynyt jopa virkistävällä pitkällä kävelyllä eilen. Miten voi tulla tällainen väsymys tyhjästä? 

Olen kai jotenkin alakuloisella tuulella, pettynyt toivottuani liikoja taas elämältä. Kun tarkemmin miettii, niin ehkä väsymyksen ja harmauden taustalla on huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Mukavatkin haasteet alkavat näyttää siinä valossa liian suurilta selvitettäväksi. Murehdin taas asioita, joihin en voi vaikuttaa.

Kohta alkaa taas pitempi yhtenäinen terapiajakso, jolloin käyn vastaanotolla kaksi kertaa viikossa muutaman kuukauden. Sitten on joku terapeutin loma, pitäisi kai kehitellä itsellekin jotain toimintaa siihen. Isä kysyi viimeksi kun nähtiin, että milloin tulen taas käymään. Hyvä helvetti sentään, olin siellä vielä silloin, miksi pitäisi jo tietää milloin aikatauluni mahdollistavat seuraavan kerran? En ole menossa kyllä vanhemmilleni kylään, nyt ei ole mitään pakottavia syitä. Jotain muuta kiitos minulle, ehkä matka ystävän luokse tai vastaavaa.