"Koko kuva"

Luultavasti en ole ihan ainoa pallontallaaja, jolla on tämä ongelma. Välillä minulla jaa päähän soimaan joku laulu, mutta se saattaa soida tuntikausia enkä voi sille mitään. Se keskeyttää ajatuksetkin. Mistähän se johtuu? 

Olen muutenkin ajatusteni ja ajatusrakennelmieni kanssa joskus hukassa, pääni alkaa kehitellä jotain täysin älyvapaata juttua, ja lopulta alan vakuuttua siitä, että sekoan. Ajatukseni voivat mennä niin absurdeiksi ja olla irrallaan arkitodellisuudesta. No se varmaan on hyvä, että osaa päiväunelmoida, mutta jossain kohtaa alan dissosioida ikävästi. En tiedä onko se varsinaisesti sitä, mutta minä käytän siitä yhdestä tietystä tunteesta sanaa dissosiaatio. Silloin tunnen itseni todella vieraaksi, tuntuu kuin tarkastelisin kaikkea jostain lintuperspektiivistä ja voisin liikkua ajassa ja paikassa. Se on pelottavaa. Nimenomaan tuo otteen menettäminen tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä iloinen, koska olen kerrankin tehnyt jonkun asian ennakoidusti ja hyvissä ajoin. Pelkästään siitä on tullut kiva fiilis, että ei tarvitse viime hetkillä rynnätä hoitaman hommaa. Pienestä se on kiinni. Nyt pitäisi jotenkin chillata tämä viikko ja suunnitella opiskelu- ja työjuttuja. Ehkä jaksan hoitaa muitakin asioita yhtä esimerkillisesti kuin tänään.

Olisi psykiatriaika taas edessä. Mitähän sitä tällä kertaa lurittelisi. Ehkä heitä läppää näistä maailmanmatkaajakokemuksista ja entisistä elämistä, mitähän se siihen sanoo... 

Olen tullut siihen lopputulokseen, että rauhoittavat lääkkeet on hyvin jees. On ihanan levollinen ja leppoisa olo, mikään ei vaivaa. Miksi tällaista olotilaa ei voisi olla aina, aina, aina. Ymmärrän kyllä päihteidenkäyttäjiä, voisin itse olla potentiaalinen sellainen. Pitiköhän tuohon laittaa keskelle lisäys "väärin"?  Päihteiden väärinkäyttäjä. En tiedä. Onko tämä nyt oikeaa elämää sitten kipuilla? 

Exä-kaipuu osa III. Kuuntelin Irinan tuoreimmalta levyltä sinkkua Koko kuva. Tämä itkettää ihan sairaasti. Miten jotain ihmistä voi rakastaa ja haluta silti pois? Vika on minussa, kokonaan minussa. Mutta itseään ei voi pakottaa. Kiintymys on vaarallista, tuntea joku läheiseksi ja koittaa luottaa siihen, mutta sitten kaikki vain.. poksahtaa.

Ehkä postaus aiheesta joskus kun kykenen.

- Pieni lisäys vielä muistin aikana -
Minulla ja terapeutilla oli pieni väärinymmärrys sen lausunnon suhteen. Kelalla ne töppäilee, lausunto on siellä, mutta eihän ne osaa sitä yhdistää että sama lausunto toimii molempiin hakemuksiin. Hiillyin taas turhasta, mutta se kertoo siitä että pelkään terapeutin olevan samanlainen epäluotettava ihminen kuin muutkin. 

Miksi pitää sopia tapaamisia heti aamulle?

Olisin mennyt nukkumaan (Opamoxin voimalla) jo pari tuntia sitten, mutta aloin väsäillä blogille uutta ilmettä. Se on sellainen ajanviete ja harrastus, että en malta jättää sitä kesken vaikka mikä olisi. Nyt on vähän sitten mustaa ja valkoista. On jotenkin synkkä ja mustavalkoinen olo. Ei mitään vaaleanpunaisen hempeää tai kaunista kevään vihreää. 

Minä pidin tänään tunnepäiväkirjaa, ihan siihen oikeaan käsinkirjoitettavaan versioon. Luettelin siihen joitain tunteita ja fiiliksiä. Missioni on alkaa kuulostella ja tunnistaa tunteita, antaa niille (tai itselleni) aikaa. Pitää uskaltaa tuntea. Nyt olen sen ymmärtänyt. Pikkaisen pipipäällä se on olennaisen tärkeää, koska puurot ja vellit menevät niin helposti sekaisin kun ei ole sellaista pohjaa tunnetaidoilla.

Palaan mindfulness-kirjallisuuden pariin, kunhan ehdin. Onneksi kohta ehtii :) 

Mietin ajoittain erästä ihmissuhdetta, johon haluaisin selvyyden. Menen paniikkiin, kun yritän alkaa puhua asiasta. En tiedä mikä sen paniikin saa aikaiseksi - luultavasti pelkään tämän toisen henkilön suuttuvan ja hermostuvan. Otan liikaa vaikutteita hänestä, aistin kielteisen ja torjuvan suhtautumisen tunteista puhumiseen. Menen itse siihen mukaan, jätän huomiotta ja taka-alalle omat tarpeeni ja toiveeni. Loppujen lopuksi, kuukausien jahkailun myötä olen onnistunut vaipumaan harmaaseen välinpitämättömyyteen, enkä jaksa tai edes halua toivoa mitään. Mutta tämä voisi olla yksi oppimisen paikka; ottaa puheeksi asiat vaikka ne vaikealta tuntuvatkin (minulle se puhuminen ei olisi vaikeaa, mutta siitä tulee koska aistin että toiselle osapuolelle on ja sitten alan kai mukautumaan hänen tuntisiinsa ja asenteisiinsa.)

Kello on puoli 4. Loistavaa. Ei pitäisi istua koneella näin kauan ennen nukkumaanmenoa. Toivon, että alkava viikko olisi yksi kurssinmuutos, voisin tarttua asioihin hanakammin ja saada jotain aikaan. Vaikka kouluhommia ei enää juuri ole, niin jotain rästejä sentään kuitenkin. Ja toivon, että saan jonkin selvyyden näihin eipäs-juupas- ihmissuhteisiin.

Ja terapia alkaa. En tiedä sekoanko, mutta pakko jatkaa siitä mihin jäätiin. Ehkä siitä kirjoittelen lisää kun on aikaa ja kykenen siihen. Vaikken usko siihen, että minulle olisi konkreettisesti tapahtunut mitään järisyttävää ja että olisin ollut fyysisesti turvassa, tiedän että valtavia tunteita olen menneisyydessäni kokenut ja niiltä yrittänyt suojautua. Ja herra tietää että mihin myllerrykseen joudun kun niitä aletaan taas tökkiä. Ne eivät ole hävinneet, niitä ei ole oikeasti käsitelty vaan ne muhivat jossain.

Surua ja pelkoa, siinäpä se

Pari päivää ilman enempiä ihmiskontakteja saa lievän ahdistuksen iskemään. Yksinäisyys on kurjaa. Se pelottaa ja surettaa. Näen unia entisistä poikaystävistä ja ihastuksista, ja hereillä koen jotain heiveröisiä takaumia lapsuudesta. Tulee jotain tunteita, jotka on liian tuttuja. Terapia pelottaa, että nyt sitten alkaa tulla jotain kamalaa. Pelottaa, ihan hirveästi, mutta se pelko ei ole minun vaan jonkun muun... Luulen, että pienen lapsen pelko on patoutunut, se on ollut käsittelemättömänä pitkään. Sen päälle on pitänyt rakentaa vahva kuori. 

Olen töllötellyt Greyn anatomiaa pari tuntia putkeen. Syönyt jotain mistä tuli paha olo. Tuleva sunnuntai masentaa. Ehkä valun tästä takaisin masennukseen, en vain masentuneisuuteen. Pitäisiköhän aloittaa mielialalääkkeet uudelleen? Haluaisin vain olla tyytyväinen ja onnellinen. Tai kokea edes olevani turvassa ja tietoinen siitä minne olen menossa.

Kunpa nukuttaisi. Voisinpa vain nukkua hyvin ja ilman heräämisiä tai outoja unia. Taidan kokeilla mennä vain pötköttämään sänkyyn. Ei vaan jaksa.

Onnen sirpaleita

Jep, täällä valvotaan. Klo 4 reikä reikä. Jossain kohtaa nuo rytmit taas repsahti tähän että uni ei tule ennen aamua ja päivät menee nukkuessa. Hetken ehdinkin jo nauttia iltarutiineista ja unesta jopa ennen puoltayötä. Nyt ei toisaalta ole mitään aamumenoja enää kuin satunnaisesti eli miksi en saisi valvoa oman rytmini mukaisesti. Tosin tiedän, että tämä ei ole hyväksi ja tällä menolla en ehtisi nähdä kavereitakaan.

Kuuntelin Leevi and the Leavingsia yksi päivä, ja jossain biisissä (Pohjois-Karjalassa?) lauletaan, että oman onneni sirpaleita säilytän. En nyt osaa pukea sanoiksi fiilistäni sen tarkemmin, mutta tuossa ajatuksessa on jotain haikeaa. Ajattelen kai itse, että minulla on mukanani sen vanha elämä, jonka sitten kuitenkin päätin rikkoa. En osaa luopua menneestä kokonaan, ja joskus saatan konkreettisestikin säilyttää jotain hajonnutta asiaa pitkään ennen kuin tajuan, että en saa tätä enää ehjäksi. 

Mikä saisi minut ehjäksi? Rakkaus? Terapia? Raha? Harrastus? Rakkautta on yritetty, terapiaa yritetty. Rahalla voisin ostaa itselleni kaikki kivat harrastukset ja terapiamuodot, mutta sitä on nyt vain perusmenoihin ja hieman hauskanpitoon. Ei tuhlattavaksi kuitenkaan. No mutta kuitenkin... tulee vain tunne, että olen tyhmä kun koitan enää mitään. En kestä arkea. En kestä vain tavallista, tylsää elämää. Joinain hetkinä taas se on äärimmäisen tyydyttävää, olla vaan ja tehdä jotain rutiininomaista. Tiskata. Äärimmäisen huono esimerkki, mutta pyykinpesy tai siivous ovat ihan kivoja juttuja. 

Olisi vain niin "helppoa" tuudittautua siihen, että on joku kohtalo. Se olisi ennalta määrätty, ja asiat vain menisi niin kuin menisi. Ei tarvitsisi uhrata aikaa ja energiaa sen ajatteluun, että mitä voisin itse tehdä.

Hei, nyt alkoi nukuttaa! Kone kiinni valot pois pää tyynyyn taju kankaalle. 

Kello käy

Taasko tiedossa uneton jakso? Kellojen siirto ei hirveästi auttanut asiaa, nyt sitten menee varmaan ilman nukahtamislääkkeitä lähemmäs kolmea. Olen ahkeroinut viimeiset tunnit koulutöiden parissa, vaikka tosiaan mitään erikoista ei ole sillä suunnalla edessä. Tentissä tai parissa voisi ja pitäisi myös käydä. 

Niskat ja hartiat on kyllä aika jumissa tällä hetkellä. Hampaita tulee purtua yhteen ihan huomaamatta. Näitä kivoja ongelmia minulla ei pitkään aikaan ole ollutkaan, mistähän lie kertovat. Pitäisi kai muistutella taas itselleen niitä rentoutumisen ja läsnäolon taitoja. Viime yönä onnistuin kyllä nukahtamaan sillä konstilla, että en antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja liitelemään ties missä vaan sinnikkäästi vain palautin itseni aina takaisin tunnustelemaan kehon tuntemuksia. Niin uni voitti, paljon nopeammin kuin antamalla ajatuksen vaeltaa tapahtumissa, ihmisissä ja muistoissa. Tai haaveissa, niissä ehkä enemmän tällä hetkellä. Keho vain kiihtyy ja jää kierroksille ajatuksista.

Miksi omien ajatusten ja tuntemusten kanssa on niin vaikea olla? Miksi aisteja pitää turruttaa kaikella ylimääräisellä ja mielen viestejä sotkemalla? Kuten sillä, että yhtäaikaisesti pitää päällä TV:tä, soittaa musiikkia ja surffaa netissä. Itse teen usein niin, että laitan television auki koska sitten tulee kotoisampi olo kun on puhetta taustalla. Odotan myös kovasti joitain ohjelmia, mutta odotuksesta huolimatta en pysty keskittymään niihin sitten kun ne tulevat. Ehkä pitäisi välillä ihan tarkoituksella laittaa kaikki nämä hämäävät oheishärpäkkeet pois päältä, ja tunnustella että mitä sitä on yrittänyt piilotella sinne äänien, värien ja liikkeen maailmaan - miksi haluaa kyllästää aistinsa jollain ulkoapäin tulevalla? 

Joskus on toki päinvastoin, haluan olla hiljaisuudessa. Silloin mieli on yleensä levollinen tai surullinen. Voi mennä useita päiviä, jopa viikkoja etten kuuntele juuri musiikkia. Pystyn keskittymään paremmin, saatan seurata sarjoja (ilman jatkuvaa kanavasurffailua, joka on yksi oire levottomuudesta). Ehkä kyse tosiaan on siitä, että ennen kuin tietyt tuntemukset ja tunteet ehtivät tulla pintaan ja tietoisuuden tasolle, ehdin jo joistain vihjeistä vetäistä häiriötekijöitä ympärilleni - kätevää, sillä tavalla mielellä on koko ajan jotain puuhattavaa ja huomio kiinnittyneenä milloin mihinkin eikä tarvitse pohtia sisäisiä asioita. 

Lepoja rauhoittuminen tuntuvat välillä omituisilta etuoikeuksilta. Oma koti, josta olenkin kirjoittanut, on ihana asia ja mahdollisuus säädellä päivärytmiään on luksusta. Voin itse päättää milloin luen tenttiin ja milloin kirjoitan esseetä, menen lounaalle tai leffaan tai kävelylle tai kaverille. Asialle kuitenkin sokeutuu kun sitä tilannetta jatkuu vuosikaudet. Minun olisi hyvä alkaa pohtia ja havainnoida sitäkin tarkemmin. Elämä maistuu paljon paremmalle kuin ajattelee sitä mitä juuri silloin tekee ja yrittää nauttia siitä - vaikka yliopisto-opiskelijalle monesti tietyt vapaudet ovat itsestäänselviä, en itse haluaisi suhtautua niihin ylimielisesti. Päinvastoin, pitäisi olla nöyrä ja arvostaa sitä kuinka hyvin asiat ovat. Itsellänikin on oikeasti melkoisen hyvin pullat ja bagelsit uunissa vaikka vingunkin välillä. Eri päivät ovat erilaisia.

Tällainen elämä vain on hämmentävän... rauhallista ja seesteistä hetkittäin. Olen aiemmin postannut siitä, että nyt kotonani on rauhallista ja turvallista. Ehkä perusolettamukseni on aiemmin ollut jotain muuta, koska oikeastaan koko elämäni on perustunut ajatukselle uhrautumisesta ja itsensä vähättelystä. Nyt koen, että minulla on jonkinlainen merkitys ja valta elämässäni. Minä saan olla olemassa. Kukaan ihminen tai olento ei yksinkertaisesti ole toista ylempi ja korkeampiarvoinen sanomaan, että jotkut eivät saa olla. Minulla on oikeus olla onnellinen. Se on erikoista, se tuntuu erikoiselta. Se ei ole keneltäkään toiselta pois. Tätä asiaa olen pyöritellyt mielessäni pitkään, ja palaan siihen aina uudelleen.

Terapiassa harjoitellaan sitä, että voisin luottaa omiin tunteisiin. Etten pelkäisi niitä vaan oppisin tulemaan niiden kanssa toimeen ja ymmärtämään niitä. Luulen, että paljon pahaa jälkeä tulee sillä kun haluaa väistää niitä ensisijaisia tunteita. Niitä pelkää tai häpeää jotenkin, kokee ne asiattomiksi tai vääriksi. Tätä olen tehnyt parisuhteissa ja kaverisuhteissakin paljon, kun olen tuntenut jotain mitä en haluaisi: vastenmielisyyttä (jopa inhoa), kiukkua, hämmennystä, epämukavuutta. Olen koittanut selittää asiat jotenkin toisin ja peittää tunteet. Aina löytyy joku syy ja tapa viedä huomio pois ikävistä asioista. Ne voivat olla lyhyellä tähtäimellä ikäviä, mutta pitemmän päälle olisi parempi käsitellä asiat mielessään tai yhdessä jonkun muun ihmisen kanssa.

Tämä tunteiden vääristely on peräisin varmasti kotoa, mutta ei siitä nyt taas. En ole miettinyt lapsuusasioita hetkeen, ja se on ihan hyvä. Enää niissä ei tarvitse velloa joka päivä tai joka viikkokaan. Käsittelemättömät asiat tulevat mieleen sitten kun on oikea aika - tai mitenkä sen ajan oikeellisuutta mittaa, en tiedä. Mutta ehkä pitäisi vain opetella hyväksymään sitä, että antaa omille tunteille, muistoille ja kokemuksille tilaa silloin kun niitä tulee mieleen.

Jotenkin ärsyttää tuo terapeutti

Varmistelin Kelasta hakemukseni tilaa jokin aika sitten. Olin siinä luulossa, että terapeuttini on kirjoittanut sinne oman lausuntonsa, mutta sitä ei ollut. Olen hieman hämilläni, eikä tämä ole ensimmäinen kerta. 

Huomioni on kiinnittänyt pariin otteeseen hänen tapansa puhua lausuntojen kirjoittamisesta, että hän on juuri aloittamassa tai aikeissa kirjoittaa sitä, tai ei ole saanut ihan vielä valmiiksi, tekee ensi viikolla loppuun... Niiden lausuntojen laatiminen kuulostaa minun korvaani epämääräiseltä, eikä (valikoivasti) pedantti luonteeni oikein pidä siitä. 

Nyt sitten en tiedä mitä pitäisi ajatella tai tuntea; luotin siihen, että hän lähettää lausunnon, siinä ymmärryksessä olin. Odotinkin sitä, että hänen lausuntonsa tukisi tai jopa paikkaisi hieman "heikkoa" B-lausuntoa. Mutta nyt kun hän ei ole laittanut lausuntoa menemään, hakemus on vain lääkärin suppean todistuksen ja minun perustelujeni varassa. Eikä terapeutti ehkä ehdi lomansa vuoksi laatia lausuntoa ennen kuin asia on  jo ratkaistu!

Olen pettynyt ja suuttunut vaikka ne tunteet eivät pääsekään täysin esiin suojauksen alta. En uskalla tuntea kiukkua terapeuttia kohtaan, pitäisi olla vain rationaalinen ja käsitellä kypsän viileästi nämä "tunteet". Jotka ovat siis vain järjellisellä tasolla. Ehkä hetken päästä kykenen tuntemaan kiukkua. Minua myös pelottaa, koska raha-asiani ovat nyt täysin kiinni tuosta päätöksestä, voinko saada kuntoutusrahaa vai joudunko menemään sossuun. 

Työt eivät houkuttele, koska yritän nyt pinnistellä opintojeni eteen ja työt katkaisisivat taas kaiken. Työrupeaman jälkeen opintoihin palaaminen on aina vaikeaa ja kestää aikansa, koska joudun palautumaan työkuormituksesta. En sitä itse aina tiedosta vaan posmitan eteenpäin kunnes tulee stoppi - mitäs en osaa olla läsnä kehossani ja tuntemuksissani, en osaa lukea omaa vointiani ja arvioida jaksamistani.

Huolestuttaa kyllä todella, ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin mietin taas näitä raha-asioita vaikka tiedän, että asiat järjestyvät aikanaan. Nyt vain täytyy odottaa päätös ja tarvittaessa koittaa saada se terapeutin lausunto Kelaan. Sitten päätöksen saamisen jälkeen... niin, kaikki on kiinni siitä onko se päätös myönteinen vai kielteinen.

Vanha tekstin pätkä

Lueskelin joskus jonkin verran skeematerapiaan liittyvää kirjallisuutta, koska sieltä löytyi minuun kolahtavaa kuvailua epävakaasta persoonallisuudesta. Miksipä se ei koskisi myös muita ihmisiä, niitäkin joilla ei ole diagnoosia? Kai ihmisellä voi olla saman tyyppistä problematiikkaa ilman, että se kuitenkaan vaikuttaisi normaaliin elämään ja mielenterveyteen - diagnoosiin tarvitsee olla jo jotain suurempaa ongelmaa, joka haittaa arkielämää. Mutta onhan meitä monenlaista heilujaa täällä... Mutta ehkä pointti on kuitenkin se, että ongelmia syntyy silloin kun on selkeät erilliset moodit eikä ihminen ole kyennyt integroimaan eri puolia itsessään aikuiseksi persoonaksi. Löysin tässä erään vanhan keskeneräisen kirjoituksen, en tiedä olenko siitä jonkun version postannut. Teksti on varmaankin suoraa lainausta, oletettavasti Youngin Skeematerapia-kirjasta... Omaa ajatteluani siinä ei ole. Tunnistan kyllä tuosta tuon suojautujan moodin hyvin.

"Haavoittuneen tai hylätyn lapsen moodi kuvaa hyvin turvatonta, vaille jäänyttä ja tarvitsevaa puolta persoonallisuudessa. Tässä moodissa yksilö kaipaa  turvaa, lohdutusta ja hoivaa, mutta usein  hän  samanaikaisesti pelkää sitä.  Moodi  pitää sisällään myös traumamuistot,  joiden aktivoitumista henkilö yleensä pelkää. Hylätyksi tulemisen pelko voi joinakin hetkinä vaikuttaa psykoottistasoiselta. Tässä moodissa potilas voi vahingoittaa itseään vaimentaakseen tunteidensa intensiteettiä.  Hän  voikin viettää suurimman osan ajasta suojautujan moodissa välttyäkseen  kokemasta lapsimoodin tuskaa. Suojautuja näyttää ”normaalilta” muttei tunne mitään. Henkilö  käyttää psykologista (tunteiden poissulkeminen, ajattelun estäminen) ja konkreettista (kotiin jääminen, nukkuminen, puhumattomuus) vetäytymistä selviytymiskeinonaan, koska tunteminen ja ihmissuhteet tuntuvat  pelottavilta.  Tässä moodissa hän voi vahingoittaa itseään yrityksenä tuntea edes jotakin, sillä suojautujan moodin tyhjyys ja turtuneisuuskin  voivat  tuntua sietämättömiltä." 

Terapiataukoa olisi vielä viikko jäljellä. Olin helpottunut tauosta sen viimeisen kerran jälkeen, koska siellä tuli tosiaan se kummallinen fyysinen tunne - turtuminen ja pyörrytys. Ajattelin, että pääsen lepäämään hetkeksi terapiasta eikä tarvitse miettiä mitään katsekontakteja ja -yhteyksiä. Voi olla aika haipakkaa tuo viimeinen vuosi, jos uskallan olla kritisoimatta ja käskemättä itseäni - antaisi vain tulla sen mitä on tullakseen. Nyt se lähinnä pelottaa, että muistuu kaikkea ei niin kivaa mieleen.

Tällä viikolla ei olisi tiedossa sitten mitään. Joku luento, mutta ei muuta vakavaa. Aion nauttia olemisesta. Piste.