Ei mitään

Olen aloittanut kesäloman vieton, terapia jäi tauolle. Pinnaani kiristi kun en osannut taaskaan puhua mitä olisi ollut hyvä puhua. Koko terapian tarkoitus tuntuu olevan hukassa. Onpa yllätys. Ehkä kerään loman aikana voimia, jotta jaksan jatkaa loppukesästä.

Olen hieman ahdistunut ja toimintakyvytön. Kesä tuntuu valuvan hukkaan tuon paskamaisen sään takia. Minä kun niin odotin kivaa kesää, erityisesti aurinkoa ja lämpöä. Niillä kun on kovin suuri merkitys mielialalleni. Nyt synkistelen sään kanssa kilpaa. 

Pidän ehkä pientä taukoa blogistakin, koska ei minulla ole nyt juuri mitään kirjoitettavaa. Aivot ovat off-tilassa. Kerään voimia. 

Kiinni

Kohta on viimeinen terapiakerta ennen kesälomia. Aion kysyä terapeutilta mikä minua hänen mielestään vaivaa, ja mitä tästä eteenpäin olisi hyvä keskustella. Haluaisin hänen olevan jotain mieltä minusta. Haluaisin kertoa etten tunnista itseäni useinkaan, joudun kysymään muilta ihmisiltä olenko todella tehnyt tai sanonut jotain. En tunnista itseäni menneistä vuosista. Tämäkö on ollut hinta traumatisoivasta kasvuympäristöstä? En tiedä kuka olen ja miksi näin. Muistan vieraantumisen kokemukset lapsena, sen että jäin itselleni hyvin vieraaksi vaikka olin kovatahtoinen lapsi. Minä en oppinut kuka olin, pohjimmiltani. Edelleen olen kuorta ja roolia. Minä yritän peittää ja suojata itseäni haavoittumiselta. Joudun olemaan kylmä ja kova.

Vanhempieni ja minun keskinäinen suhde askarruttaa. Ehkä siihen palataan terapiassa. Kuten myös eri moodeihin. Nyt ahdistaa ja surettaa. Paljon. Minä olen hankkinut elämääni tasaisia ja tietyllä arkisella tavalla varmoja ihmisiä, mutta olen pitänyt sillä yllä valeminääni. He eivät ole ymmärtäneet suruani, tarvettani käsitellä vaikeita aiheita. Se mitä on nykyhetkessä kietoutuu tiiviisti menneisyyteen koska niin se minulla toimii. Järkipuheella ei minua liikauteta enää mihinkään enkä anna kenenkään vähätellä kokemuksiani.

Itsensä arvostamisesta

Mietin ja mietin. Vuosia, vuosikymmeniä.  Mistä tämä kaikki itseni mitätöinti ja mollaaminen on lähtenyt. Miksi en usko olevani rakastumisen ja rakkauden arvoinen, miksi "otan" ne miehet jotka eivät kiinnosta. Miksi olen päätynyt suhteisiin jotka eivät kiinnosta. Miksi pakenen ihmisiä joihin olen ihastunut,miksi heitä on ollut niin vaikea lähestyä, miksi heille on ollut niin vaikea näyttää omaa sisintään ja sanoa että tässä olen, annan kaiken itsestäni, olen sinun. Ei rakkaudessa voi olla muuta vaihtoehtoa. 

Olen ollut kärsimätön ja kiireinen saamaan kokemuksia. Kokemuksia normaaliudesta. Osallisuudesta. Minun tunteillani ei ole ollut niin väliä. Minä en ole välittänyt vaikken olekaan halunnut suhdetta. Toisen tunteet ovat riittäneet. Minä en ole voinut vaatia itselleni. En ole ollut sen arvoinen että olisin ansainnut tuntea rakkautta. Olen ottanut rakkautta, mutta en ole itse tuntenut. Vanhempanikaan eivät ole tunteneet toisiaan kohtaan, ja sellaiseen suhteeseen olen kai pyrkinyt itsekin; ei ole ollut muuta mallia. Ei ole ollut sellaista mallia missä äiti olisi rakastanut lapsensa isää myös miehenä ja puolisona.

Jostain syystä vanhempieni keskinäinen suhde on alkanut vaivata minua enenevässä määrin. Haluaisin ymmärtää miten se on vaikuttanut minuun ja toimintaan ihmissuhteissa. Kuinka päin persettä kaikki on ollut. Ja miten se on piilotettu hokemalla että kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin.

Tässä hetkessä ja vähän kaikissa

Aivan järkyttävä päivä. Pää on täynnä häpeää. Aivan piripintaan. En halua liikkua mihinkään enkä nähdä ketään. Valitettavaati olen nyt ystäväni kanssa, ja ikävä sanoa että hän toimii jonkinlaisena laukaisevana tekijänä tässä. Vertaan itseäni häneen, muistan miten hän on epäsuorasti kiusannut minua siitä että olen pullukka hänen ollessa mallimittainen kaunotar. Tiedän järjellä sen olleen hänen nuoruusiän epävarmuuttaan ja huonoa itsetuntoa, mutta ei se poista minun tuskaani.

Tällä hetkellä pinnassa on kamala häpeä ja kelpaamattomuuden tunne. Ne tuntuvat musertavan minut. Olen yksin ja jään yksin. Mietin vain miksi en ole kelvannut, ja tottakai vastaus on että idiootti läski ei kelpaa. Ja verkkokalvoilleni piirtyvät kaikki ne naiset joiden vuoksi minut on jätetty ja jotka ovat korvanneet minut ja jotka ovat kelvanneet pian sen jälkeen kun minulle on annettu pakit. Se tunne tekee minut niin toivottomaksi. Tällä hetkellä.

Tyhjää

On omituinen olo. Samaan aikaan  yritän ja pystynkin ymmärtämään itseäni paremmin kuin aikoihin, mutta silti tuska tuntuu kasvavan koko ajan. Se on jo kuin pieni vuori. 

Ymmärrän itseäni ja mennyttä minääni, ymmärrän kasvuympäristöni tietynlaista rajoittuneisuuutta tai ahdasmielisyyttä. Tai siis miten ne ovat vaikuttaneet minuun.

Koen vain kipua siitä että en ole kenellekään se tärkein. En saa jakaa näitä asioita ja kokemuksia. Yritän vakuuttaa itseäni siitä että tärkeintä on että minä hyväksyn itseni ja ymmärrän itseäni, mutta siinä on vähättelyn ja kieltämisen maku. Minä haluan enemmän. Ymmärrystä myös joltain toiselta. Rakkautta joka haluaa ymmärtää.

Minut ja sisareni on opetettu järki- ja kuuliaisuusrakkauteen. Sellaiseen missä puolisolla on välinearvo lastensaannin mahdollistajana. Puolisoa "rakastetaan" velvollisuudesta ja kuuliaisuudesta, ei sen vuoksi että hän olisi elämää suurempi rakkaus itsessään. Tätä asiaa on vaikea selittää. Tai käsittää. Minun on etsittävä oma tieni oman rakkauteni tunnistamiseksi ja löytämiseksi. Tätä teemaa olen pohdiskellut ehkä eniten viime aikoina

Tulevaisuusahdistus

Minä olen murehtijasielu. Turha sitä on vääntää miksikään muuksi, edes yrittää. Yksi puoli minusta on huoleton haihattelija, yksi puoli murehtii kaikkea ja kaikkia. Vaikka tiedän, että ainoa ratkaiseva hetki on nyt. Silti. Minulla on aivot, pystyn ajattelemaan menneisyyttä ja tulevaisuutta. Vaikka minulle miten joku hokisi että ei se hyödytä märehtiä ja murehtia. Sellaisia ihmisiä en halua elämääni, jotka eivät ymmärrä tunteiden merkitystä. Minä en voi työntää mieleni pimentoon asioita ja tunteita enää yhtään enempää. Minä olen surullinen, äärimmäisen surullinen pieni hahmo, joka haluaisi itkeä itkeä itkeä itkeä. Monia asioita, todella oikeasti menetettyjä asioita sekä niitä joita olisi voinut olla mutta ei ollut eikä tule. 

Minun täytyy viimeinkin elää. Se ei välttämättä tarkoita hurjan paljon erilaisempaa ja repäisevämpää elämää kuin mitä nyt elän, se tarkoittaa että olisin oma itseni ilman häpeää ja syyllisyyttä. Sain tarpeeksi eksäni ymmärtämättömyydestä ja sitä tunteesta, että teen tai olen väärin kun suren. Hän voi etsiä ihmisen joka ei ole niin herkkä. Huomaan kokeneeni suurta ristiriitaa siitä, että minun "pitäisi" elää hetkessä ja huolettomana, mutta silloin en olisi kokonaan oma itseni koska minä pohdin asioita, en ole pelkästään hetkessäeläjä. Minä tarvitsen ajatusleikkini ja suruni. Tunteeni. Ja välillä ne vievät mustaan masennukseen, mutta minä olen sellainen. En onnellinen rakkauspakkaus koko ajan. Vitut heille jotka eivät sitä ymmärrä.

Blokkaaja

Huomasin jälleen töissä blokkaajan astuvan esiin. Tällä hetkellä en keksi sille mitään parempaa kuvausta. Se on moodi, joka uittaa pelottavat, ahdistavat ja ylivoimaiselta tuntuvat tunteet jonnekin kauas, se etäännyttää ne niin pitkälle etten koe niiden koskevan minua, mikä johtaa siihen etten myöskään toimi tilanteen edellyttämällä tavalla. Minulle kerrotaan asia x, ja tiedän heti, että tässä pitäisi varmaan reagoida tavalla y ja z. Mutta en vain osaa, blokkaaja vie asiat niin kauas minusta hämärtäen ne niin, että uskottelen asioiden hoituvan itsestään. 

Teen samaa kuin äitini. Minulla ei ole aktiivista roolia, laitan pääni pensaaseen, ja olen tietämätön asioista. Vaikka tavallaan joku minussa on tietoinen siitä, että minun tulisi tarttua toimeen, toimia, niin se on lähes mahdotonta. Blokkaajan tunnistan siitä, että se jättää sanomatta ja tekemättä asioita, se antaa tilanteiden lipua ohi. Sekä töissä että omassa yksityiselämässä. Se ei tartu hetkeen ja tilaisuuteen. Saatan häivähdyksenomaisesti ymmärtää, että nyt pitäisi tarttua tähän, mutta se herättäisi niin suuria tunteita, että blokkaaja astuu peliin, etäännyttää tunteista ja omakohtaisuuden kokemuksesta. Sen jälkeen puikoissa on joku muu. Kun muistelen ihmissuhteitani, en muista monistakaan mitään, koska olen ollut niin etäällä, en ole ollut läsnä. Olen blokkaamisen jälkeen vakioinut itseni tilaan, jossa selviän tuntematta varsinaisesti mitään. Samaa teen töissä. Suhtaudun asioihin ja työtehtäviin pinnallisesti, aivan kuin joku muu kyllä hoitaisi ne jossain siellä... tuolla.. no jossain kuitenkin. Minä en toimi suuntaan tai toiseen.

Äh. Tämä on jotain mitä minun on ollut vaikea käsittää. Että minä pystyn kuitenkin toimimaan. Minä voin, pystyn ja osaankin nykyään. Vaikka välillä vaikeaa onkin. Ehkä blokkaajakin vähitellen rauhoittuu, kun huomaa minun selviävän.