Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Kurjuus

En ole jaksanut opiskella, enkä siivota, en myöskään pyykätä tai laittaa ruokaa. En ole jaksanut huolehtia itsestäni. Työ varmasti väsyttää, samoin helle, ja mielen keskeneräiset asiat. Tarvitsisin nyt kipeästi tiheämmin terapiaa, mutta varaa ei ole. Tuntuu niin paskamaiselta ja epäreilulta, että joudun opiskelemaan jotta valmistuisin joskus ja töitä elääkseni ja terapiaa löytääkseni itseni ja tasapainon - kaikkea tätä samaan aikaan!

Itkin tänään sitä epäoikeudenmukaisuutta, ja olisin halunnut että terapeutti olisi ollut kuulemassa. Vierelläni oli lapsuuden pelot, yksinäisyys, ulkopuolisuus. Todellisina tunteina, ei päällehyökyvinä ja vallanottavina, mutta aitoina ja sopivan välimatkan päässä tuntuvina. Dissosiaatio tuli väliin, mikä on hyvä. Minä olen joutunut omistamaan lapsuuteni muille ihmisille, opetellut uhrautumaan ja pitämään itseäni mitättömänä. Minä itkin sitä, että minä en ole koskaan saanut olla vapaa ja huoleton, vaan hartioitani ovat painaneet raskaat murheet. Kun katson muita ikäisiäni, he hankkivat lapsia, he haluavat sitoutua ja kantaa vastuuta pienokaisista. Minua ajatus oksettaa ja raivostuttaa: minunko pitäisi aina vaan edelleen huolehtia muista, asettaa muiden tarpeet omieni edelle, milloin joku välittää ja kantaa vastuuta minusta? Tunnen olevani osaksi edelleen menneisyydessä, koska joudun korjaamaan sen jälkiä nykyhetkessä. Millaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut olla tavallinen lapsi tavallisessa tasapainoisessa ja järkevässä perheessä? Jossa vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan, ehkä olleet yhdessä, vaikka jossain kohtaa olisivat toki saattaneet erotakin, mutta kypsällä ja vastuutakantavalla tavalla, vanhempani olisivat ymmärtäneet millaisia henkisiä ja sosiaalisia kehitystehtäviä lapsien ja nuorien tulee saada ratkaista, miten heitä tulee kannustaa tulemaan siksi miksi haluavat tulla, ja kohtaamaan elämää... ... Minä olisin uskaltanut ehkä aiemmin olla minä. Mutta, onneksi uskallan olla edes nyt, eikä kuolinvuotella, voihan sen niinkin ajatella.

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Masennus

Energiatasot ovat olleet todella alhaiset viimeisen viikon ajan. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole juurikaan jaksanut. Olen nähnyt kavereita ja ulkoillut, mutta rutiinit ovat jääneet. Ei huvittaisi tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, siivota kotona, eikä varsinkaan opiskella tai kouluttaa itseään. En jaksa ajatella. Tänään ymmärsin, että minussa on varmaan aina ollut masentunut osa, jo lapsuudesta. Se astuu aina välillä remmiin, ja nyt se on jälleen läsnä. 

Mutta silti olo on toiveikas, kyllä me selvitään. Tulevaisuus on osalle minusta toiveita ja innostusta herättävä, osa on kauhuissaan mitä aikuisuus tuo tullessaan. Aikuisuus. Kuinka paljon todella elänkään aikuisuutta mieleni sisällä, hyvä kysymys. En aina paljoakaan, vaikka olen tehnyt paljon aikuisjuttuja, mutta aikuinen mieleni ei ole ollut läsnä. Selitän itselleni, että on ihan ok suunnitella kesälomamatkaa kavereiden kanssa, ja on ihan sallittua ajatella itseään ja itseensä satsaamista, minulla voi olla hauskaa ja kivaa, itsenäni. 

Kaikkea ne fundamentalistipaskiaiset saavatkin aikaan. Jos joku maailmanlopun jälkeen palaisi helvetissä, toivoisin niiden olevan nämä sairaat idiootit mielenraiskaajat.

Minulla on kiireisiä ajatuksia

Oloni on jopa hieman omituinen. Johtuuko keväästä vai mistä, mutta energia ja ulospäinsuuntautuneisuus ahdistaa hetkittäin. Tarkemmin sanottuna, ne ahdistavat niinä hetkinä kun koen etten kykene rauhoittumaan, vaan ajatukset laukkaavat päässä ja mielikuvat hyrräävät omaa elämäänsä. On tuskaista olla elämänjanoinen. Mutta mieluummin näin kuin toisin. 

Hyvänen aika. Tämäkö on minua, tämä energia, iloisuus, vallattomuus, huolettomuus, vastuuntuntoisuus? Tällainenko minä olen? Tämä tuntuu ihanalta. Toivon ja odotan kesän tuovan hyvää tullessaan. Onnellisuutta, sitä kaipaan ja toivon, ja ainakin toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.