Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Äidistä

Niinpä niin. Nyt jollain tapaa tuntuu todemmalta se, miten äkkipikainen ja tunneongelmainen äitini on ollut. Hän saattoi nostattaa seinän eteeni milloin vain halusi, asiasta kuin asiasta, ja siitä ei ollut keskusteleminen. En siis puhu normaalista lapselle rajojen laittamisesta, vaan kyseessä oli torjunta ja hylkääminen. Hän ei koskaan perustellut eikä kuunnellut perusteluja kun mielivaltaisesti sille päälle sattui. Hän kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan vain hyvin rajallisesti. Lapset olivat pieniä aikuisia, ja normaalit kehitysvaiheet ja -tehtävät oli kielletty. Kavereiden kanssa ei saanut mennä, diskoihin ei saanut mennä, seurustelusta ei puhuttu halaistua sanaa. Meidän oletettiin olevan lapsuudenkodissa kiltisti kunnes täyttäisimme 18, ja lähtisimme elämään omaa elämäämme. Äiti ei ole ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, minä vain olen ollut siinä fyysisesti, ja äiti on suorittanut äidin rooliaan. Mikään syvempi ei ole tullut kyseeseen. Puitteet ok, lapsille pari kivaa harrastusta, ja meidän olisi pitänyt itse huolehtia lopusta. En tiedä miten kuvailisin sitä tyhjyyden kokemusta, joka minulla lapsuudestani on. Suhde isääni oli läheisempi ja lämpimämi, isä sentään yritti luoda kontaktia minuun, kuunnella, lohduttaa, ymmärtää ja selittää. Äiti ei. Äitiä ei saanut vastustaa ja kyseenalaistaa. Hänellä oli kaikkivaltiaan oikeus tehdä mitä hän halusi. Vain koska hän oli äiti. Hän oli kiva, huumorintajuinen ja viihdyttävää seuraa kunhan menin hänen ehdoillaan. Vähäkään negatiiviset tunteet tai haasteet taholtani hän jyräsi raivoamalla, taantumalla itse samaan murrosikäisen tilaan missä minä olin. Raivoamista, tavaroiden paiskomista, valittamista, syyllistämistä... kaikkeen siihen suhtauduin dissosiaatiolla - ensin sydämessä läikähti ikävästi, sitten ei tuntunut enää miltään, ja menin huoneeseeni. 

Äidiltäni olen perinyt tyhjyyden. Hänellä ei ole yksinkertaisesti riittänyt ymmärrystä sille, miltä minusta on tuntunut, mitä minun mielessäni on ehkä tapahtunut. Eikä hän ole halunnut kysyä, mutta silti hän on muka kuitenkin aina jotenkin automaattisesti tiennyt kaiken minusta. Oma tunnesuhteeni äitiini kiteytyy ehkä parhaiten kuvailuun, että äiti on kiinnostunut minusta vain hyvin omaehtoisesti ja omista tunteistaan ohjautuen, epäsensitiivisesti ja minun rajojani kunnioittamatta. Äiti ei kykene empaattisesti tulkitsemaan viestejäni, vaan hänellä on oikeus yrittää tunkeutua minun yksityiselle alueelleni asioihin, joista hän ei ole koskaan kanssani puhunut. Ja aivan samalla tavoin hän saattaa yhtäkkiä menettää kiinnostuksensa, ja antaa merkkejä siitä että ottaa etäisyyttä. Todellista vuorovaikutusta ja yhteyttä välillemme ei rakennu.

Epäsensitiivinen, tunkeileva, omiin tarkoitukseperiinsä käyttävä ja hylkäävä ovat siis sanoja, joilla kuvaisin miten koen äitini olleen minua kohtaan. Äiti ei vain ole tehnyt mitään ulkopuolisen silmin suurta vääryyttä, ei ainakaan niiden viiteryhmien mukaan mihin me lapsuudessani kuuluimme: seurakunta, suku. Kiintymyssuhteen laatu ei ollut ilmeisesti merkityksellinen, vaan silloin riitti että lapsiaan ei hakkaa ja hauku. Sinne juontuu minuun syvälle juurtunut käsitykseni ettei minulla ole oikeutta valittaa ja olla traumatisoitunut. 

Se käsitys ja tuntemus on niin vahva, että pidän niitä hetkittäin totuutena. Että minä en ole traumatisoitunut (koska enhän minä tunne mitään, minä vain märehdin näitä ja syyttelen vanhempiani). Minuun on upotettu niin syvälle se omien tunteiden mitätöiminen ja kyseenalaistaminen, että en pysty ilman terapeuttia niitä erottamaan. 

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Kurjuus

En ole jaksanut opiskella, enkä siivota, en myöskään pyykätä tai laittaa ruokaa. En ole jaksanut huolehtia itsestäni. Työ varmasti väsyttää, samoin helle, ja mielen keskeneräiset asiat. Tarvitsisin nyt kipeästi tiheämmin terapiaa, mutta varaa ei ole. Tuntuu niin paskamaiselta ja epäreilulta, että joudun opiskelemaan jotta valmistuisin joskus ja töitä elääkseni ja terapiaa löytääkseni itseni ja tasapainon - kaikkea tätä samaan aikaan!

Itkin tänään sitä epäoikeudenmukaisuutta, ja olisin halunnut että terapeutti olisi ollut kuulemassa. Vierelläni oli lapsuuden pelot, yksinäisyys, ulkopuolisuus. Todellisina tunteina, ei päällehyökyvinä ja vallanottavina, mutta aitoina ja sopivan välimatkan päässä tuntuvina. Dissosiaatio tuli väliin, mikä on hyvä. Minä olen joutunut omistamaan lapsuuteni muille ihmisille, opetellut uhrautumaan ja pitämään itseäni mitättömänä. Minä itkin sitä, että minä en ole koskaan saanut olla vapaa ja huoleton, vaan hartioitani ovat painaneet raskaat murheet. Kun katson muita ikäisiäni, he hankkivat lapsia, he haluavat sitoutua ja kantaa vastuuta pienokaisista. Minua ajatus oksettaa ja raivostuttaa: minunko pitäisi aina vaan edelleen huolehtia muista, asettaa muiden tarpeet omieni edelle, milloin joku välittää ja kantaa vastuuta minusta? Tunnen olevani osaksi edelleen menneisyydessä, koska joudun korjaamaan sen jälkiä nykyhetkessä. Millaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut olla tavallinen lapsi tavallisessa tasapainoisessa ja järkevässä perheessä? Jossa vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan, ehkä olleet yhdessä, vaikka jossain kohtaa olisivat toki saattaneet erotakin, mutta kypsällä ja vastuutakantavalla tavalla, vanhempani olisivat ymmärtäneet millaisia henkisiä ja sosiaalisia kehitystehtäviä lapsien ja nuorien tulee saada ratkaista, miten heitä tulee kannustaa tulemaan siksi miksi haluavat tulla, ja kohtaamaan elämää... ... Minä olisin uskaltanut ehkä aiemmin olla minä. Mutta, onneksi uskallan olla edes nyt, eikä kuolinvuotella, voihan sen niinkin ajatella.

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Masennus

Energiatasot ovat olleet todella alhaiset viimeisen viikon ajan. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole juurikaan jaksanut. Olen nähnyt kavereita ja ulkoillut, mutta rutiinit ovat jääneet. Ei huvittaisi tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, siivota kotona, eikä varsinkaan opiskella tai kouluttaa itseään. En jaksa ajatella. Tänään ymmärsin, että minussa on varmaan aina ollut masentunut osa, jo lapsuudesta. Se astuu aina välillä remmiin, ja nyt se on jälleen läsnä. 

Mutta silti olo on toiveikas, kyllä me selvitään. Tulevaisuus on osalle minusta toiveita ja innostusta herättävä, osa on kauhuissaan mitä aikuisuus tuo tullessaan. Aikuisuus. Kuinka paljon todella elänkään aikuisuutta mieleni sisällä, hyvä kysymys. En aina paljoakaan, vaikka olen tehnyt paljon aikuisjuttuja, mutta aikuinen mieleni ei ole ollut läsnä. Selitän itselleni, että on ihan ok suunnitella kesälomamatkaa kavereiden kanssa, ja on ihan sallittua ajatella itseään ja itseensä satsaamista, minulla voi olla hauskaa ja kivaa, itsenäni. 

Kaikkea ne fundamentalistipaskiaiset saavatkin aikaan. Jos joku maailmanlopun jälkeen palaisi helvetissä, toivoisin niiden olevan nämä sairaat idiootit mielenraiskaajat.