Pieni saa vallan

Tänään on ollut lievää paniikinomaista hyppelyä moodista toiseen. Pienen ja vihaisen välillä. Hetkittäin olen pieni ja surkea, kohta vihainen ja kyllästynyt, kyyninen jopa. Ja tämä kaikki ahdistaa. Mutta en tunne kunnolla ahdistustakaan. Ei ole tilaisuutta ja aikaa. 

Tässäpä ne kolme keskeistä minuutta ovatkin: pikkuvanha suorittaja, panikoiva pieni ja vihainen varhaisteini. Niiden vuorottelua ens jaksaisi.

Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Kiukuttaa

Onko terapeutin todella pakko olla välillä vastakkaista mieltä? Minä haluan ja ansaitsen ihmisen, joka ymmärtää minua, eikä sano ikävältä tuntuvia asioita. Haluan olla omassa suossani rauhassa, ja mielestäni terapeutin pitäisi se hyväksyä ja silittää päätä.

Ärsyynnyin hirveästi kun terapeutti toi esille uusia näkökulmia. Pitkästä aikaa. Ehkä sitä ärtymyksen tunnetta pitäisi tarkkailla. En siinä hetkessä voinut ja halunnut, omalta kiukultani. Tuntui vain ettei hän ollut tarpeeksi myötätuntoinen, vaan ehdotti toista tulkintatapaa. Minä haluan velloa menneessä, minä haluan saada empatiaa siitä että olen ollut helvetin yksin koko elämäni, haluan puhua siitä, haluan että terapeutti ymmärtää sen. Haluan että hän kuulee ja näkee. En halua vielä alkaa uusiin näkökulmiin. Vaikka ymmärsinkin mitä hän tarkoitti, ja ehkä olen samaa mieltä. 

Olen niin yksin. 

Rauhaa ja rakkautta

Syksy tuo jotain harmonista tasapainoa minuun elooni ja olemiseeni. Vai onko se sittenkin työ, joka lomien jälkeen pitää minut vahvasti työminässä kiinni? Ehkä minun tulisi kelpuuttaa viimein se fakta, että minä olen itsekseni laiska ja löllyämiseen helposti sortuva, ja parhaat tehot saan irti kun jokin ulkopuolinen struktuuri tukee minua. Voisin tehdä tästä kaikesta ongelman, mutta en taida. Olipa syy mikä tahansa, ja vaikka kuinka joku minussa vaikertaa sen olen väärä ja huono motiivi, niin aivan sama. En halua antaa nyt perfektionistille valtaa tässä kohtaa. Olen liikaa kuunnellut perfektionistia joka on aina kritisoimassa ja etsimässä sitä mätää kohtaa kaikessa, enkä jaksa. 

Betrayal trauma

http://dynamic.uoregon.edu/jjf/defineBT.html

Elämä perustuu niin paljon luottamukseen ja muihin ihmisiin tukeutumiseen. Se on niin kovin vaikeaa. Minä en luota sisimmässäni mihinkään. En itseeni enkä muihin. Se surettaa. 

On ihan ok tuntea kielteisiä tunteita

On ihan ok sanoa, että vanhemmat eivät onnistuneet sisäistämään ja tyydyttämään tiettyjä emotionaalisia tarpeitani lapsena. On ihan ok todeta, että heidän käytöksensä ja toimintansa traumatisoi minua. Sekin on ok,  että huomaa heidän olevan edelleen pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin aiemminkin, ja että minun on ok rajata heitä pois elämästäni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minä olen tässä nyt aikuisena, ja minä saan päättää elämästäni ja annanko heille anteeksi. Minun on oikeus olla myös vihainen ja katkera. Kyse on minun ainutlaatuisesta elämästäni ja sen laiminlyömisestä. Minä olen tehnyt mielestäni omilla resursseillani sen minkä olen pystynyt herättääkseni heidät näkemään minut ja minun syvimmät tarpeeni käytökseni ilmiasun takaa, mutta he eivät ole halunneet päästää näitä asioita tietoisuuteensa. Minulla on kaikki oikeus olla siitä heille suuttunut, ja he joutuvat kantamaan vastuun tekemisistään. Minä en enää halua olla se, joka taipuu ja joutuu lohkomaan itsestään tunteita, tarpeita ja osia pois heidän vuokseen. Hekään eivät ole tehneet sitä minun vuokseni.

Minun elämäni

Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt. 

Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta.