Mitähän tästä seuraa

Olen nyhrännyt hakemusta Kelalle, jotta nuo mokomat heltyisivät ja antaisivat minulle vielä rahaa saadakseni opinnot loppuun. En pyydä ihan pieniä summia enkä ihan vähäksi aikaa, mutta katotaan mitä tapahtuu... Tosiasiallisesti en edes tiedä minkä verran saisin kuntoutusrahaa, mutta sehän selviää sitten jos sen hakeminen tulee ajankohtaiseksi.

Nyt voinen hetkeksi hengähtää nauttimaan joutenolosta. Tosin yhtä opiskelujuttua pitäisi tehdä, ja aionkin siihen viikonloppuna tarttua hanakasti. No, aika hanakasti. Terapiaa odotaan taas, nyt sitä on kaksi kertaa viikossa, ja tuntuu että kolmaskin kerta voisi olla ok, mutta se ei liene mahdollista. Minulla on kyllä jäänyt käyttämättä kertoja töiden vuoksi, en tiedä voiko niillekin hakea sitten jotain jatkoa.

Mutta lähden nyt vielä nautiskelemaan jostain kirjasta, toivottavasti uni tulee pian.

Nyt se oli helpompaa

... nimittäin täyttää kolmannen vuoden psykoterapiahakemus. Vuosi sitten mietin paniikissa, että mitä osaan kirjoittaa omiksi tavoitteiksi terapiaan, kun kaikki oli jotenkin... levällään. Nyt haluaisin kolmannen vuoden tutustua itseeni nykyhetkessä sekä omassa historiassani, sitä kautta löytynee keinoja rakentaa henkistä tasapainoa.

Keskustelimme terapiassa omien tunteiden ja muistojen "oikeellisuudesta" ja paikkansapitävyydestä. Minulla on edelleen olo, että minä vain tiedän asioiden tapahtuneen mutta en tunne niitä omiksi kokemuksiksi ja sitä kautta epäilen "oikeuttani" masennukseen. Asiaa on aika vaikea selittää. Mietin varmaan liian pitkään, että minullahan on ollut hyvä lapsuus, nuoruus ja elämä muutenkin jotenkin miksi minulla on pelkotiloja ja masennusta. 

Puhuin terapiassa myös siitä, että pelkään jotain todella kamalaa paljastuvan muistoistani. Sitten kaikki romahtaisi. Mutta voisiko se enää enempää romahtaa kuin miten pirstaleinen olen ollut? Niin kysyi terapeutti. Tuossa tilanteessa minulle tapahtui ensimmäistä terapiaistunnon aikana selkeästi jotain fyysistä; raajoja alkoi pistellä ja sitten ne ikään kuin turtuivat tai eivät tuntuneet aivan omilta. Vieraannuin hetkeksi itsestäni, oli varmaan niin jännää pohtia sitä menneisyyttä. Ja sitä, että voisin ottaa sieltä muistoja ja tunteita vastaan.

Olen nukkunut tällä viikolla katkonaisesti, mutta en oikein keksi, että miksi. Ihan vituttaa se, että heräilen koko ajan ja tuntuu etten ole nukkunut yhtään. En silti ole ollut kovin väsynytkään, en ainakaan niin paljon kuin voisin kuvitella yleensä vastaavassa tilanteessa olevani. Nyt olen hieman väsynyt, mutta nukkumaan on vaikea mennä, ei vaan viitsisi.

Onneksi voin nyt nautiskella viikonlopusta ilman kovin järjettömän suuria murheita, joitain pikkujuttuja on tiedossa pitämään vireystilaa sopivana. Onneksi aikataulut on kuitenkin joustavat. 

Rasvapallo

Istun sohvalla mussuttamassa kunnon lohturuokaa. Tänään on ollut niin hidas, laiska ja väsynyt päivä etten ole saanut yhtään mitään aikaiseksi. Tarkoitukseni oli opiskella ja järjestellä kotia, ja vaikka heräsinkin itselleni poikkeuksellisen aikaisin klo 10ltä, olen vain maannut ja torkkunut. Kerrassaan vetämätön olo, enkä tiedä miksi. Olen saanut olla ihan rauhassa viikon, en ole rehkinyt erityisesti vaan käynyt jopa virkistävällä pitkällä kävelyllä eilen. Miten voi tulla tällainen väsymys tyhjästä? 

Olen kai jotenkin alakuloisella tuulella, pettynyt toivottuani liikoja taas elämältä. Kun tarkemmin miettii, niin ehkä väsymyksen ja harmauden taustalla on huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Mukavatkin haasteet alkavat näyttää siinä valossa liian suurilta selvitettäväksi. Murehdin taas asioita, joihin en voi vaikuttaa.

Kohta alkaa taas pitempi yhtenäinen terapiajakso, jolloin käyn vastaanotolla kaksi kertaa viikossa muutaman kuukauden. Sitten on joku terapeutin loma, pitäisi kai kehitellä itsellekin jotain toimintaa siihen. Isä kysyi viimeksi kun nähtiin, että milloin tulen taas käymään. Hyvä helvetti sentään, olin siellä vielä silloin, miksi pitäisi jo tietää milloin aikatauluni mahdollistavat seuraavan kerran? En ole menossa kyllä vanhemmilleni kylään, nyt ei ole mitään pakottavia syitä. Jotain muuta kiitos minulle, ehkä matka ystävän luokse tai vastaavaa. 

Tylsiä kuulumisia

Kaikenlaista on elämässä sattunut ja tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, mutta tunteet ovat melko vakaat. Ei suuria heilahduksia suuntaan tai toiseen. Vai onko ollut, en muista. Edelleen on hankala hahmottaa, pitää mielessä ja palauttaa mieleen jo hieman "vanhoja" tapahtumia ja tilanteita. Sen muistan, että joulukuu oli aika ikävää aikaa ainakin isäsuhteen kannalta. Ehkä välit ovat nyt hieman paremmat, mutta edelleen suhtaudun kielteisesti häneen. Äidin kanssa ollaan kai läheisempiä, tai välit ovat mutkattomammat. Edelleen kuitenkin ihmettelen omaa sekä veljeni ja äitini tapaa reagoida hermostumalla ja huutamalla pieniinkin vastoinkäymisiin. Siitä tavasta on vaikea päästä eroon, sillä vaikka itse yrittäisi olla erilainen, alkaa heidän huutonsa vituttaa niin paljon että en jaksa olla ainoa joka koittaa käyttäytyä rakentavasti.

Terapiassa on puhuttu paljon parisuhteista. Miksi hakeudun ja pysyn tietynlaisissa suhteissa, miksi vältän joitain. Tämä on ehkä se kiinnostavin aihe tutkittavaksi. Tuntuu silti, että terapia on jotenkin hajallaan ja levällään. Minä pieni pullolapsi olen sullonut tunteeni ja ajatukseni ja itseni jonnekin tavoittamattomiin niin monia vuosia, että nyt on vaikea tavoittaa sitä kuka oikeasti olen. 

Erityisen oudolta tuntuu, kun terapeutti sanoittaa elämäni tapahtumia ja tunteita. Että se on varmasti tuntunut kamalalta kun en ole pystynyt puhumaan kenellekään mistään, vanhemmat eivät ole olleet lohduttamassa erilaisissa menetyksissä ja vaikeuksissa, vaan olen joutunut jo pienenä tyttönä olemaan yksin oma "lohduttajani". En tietenkään ole osannut, olen surrut ja itkenyt sen minkä olen osannut, mutta olen silti jäänyt vaille aikuista.

Nyt elämässäni on kuitenkin joitain "uusia alkuja", joista olen tyytyväinen. Ehkä en uskalla olla vielä iloinen, hämmennys on ehkä ensisijainen tunne. Sen alta voi tulla sitten jotain muuta. Nyt sallin kuitenkin itselleni muutoksen ja elämässä etenemisen... 

Don't tell me that it's over

Elämään kuuluu surullisia ja iloisia asioita. Yhtä aikaa. Yhtä aikaa voi rakastaa ja haluta pois. Voi haluta rakkauden loppuvan. Miksi läheisyyttä ja kiintymystä pitää paeta? Miksi on niin vaikea asettua johonkin luottamukselliseen, turvalliseen ja vakaaseen ihmissuhteeseen? Jossa asiat toimivat. Tai toimivat ja toimivat... minä en toimi. 

Minulla on pelko siitä, että tulen äitini kaltaiseksi. Ja että suhteestani tulisi samanlainen kuin vanhemmillani. Ahdistava vankila, joka myrkyttää kaiken. Minulla on vahvasti sellainen olo, että minut on todella myrkytetty lapsuuden kotini ilmapiirillä. Me lapset olemme olleet syyllisiä siihen, että vanhemmat joutuvat sietämään toisiaan ja elämään yhdessä. En tahdo ottaa sitä riskiä, että pilaan ainakin kaksi elämää sillä, että minä olen häiriintynyt. Asiat menevät parempaan suuntaan, mutta voi kestää pitkään ennen kuin olen rakentanut itselleni terveemmän ja vahvemman minuuden ja elämän. 

Toistuva masennus. Niin. Olen ennemmin pienessä paniikissa kuin masentunut. Imen itseeni taas hieman liikaa toisten ihmisten tunteita ja reaktioita. Jos joku muu on stressaantunut ja purkaa sitä minuun (tai erittää sitä jollain tapaa ympäristöönsä), minä poksahdan. Vaikka se ei liittyisi ihan oikeasti minuun mitenkään. Sisältä kaihertaa. Minä pieni ilmapuntari. Olenko joutunut lapsena olemaan sitä, tilanteiden tulkitsija ja ilmapiirin aistija? On täytynyt lepytellä ja lohduttaa aikuisia. Minä huomaan kaiken. Liian tuskallisia asioita en huomaa, menetän muistini. 

Onko se välttelevän kiintymyssuhdemallin merkki, jos kaipaa ihmistä silloin kun tämä on poissa, mutta kun hän on läsnä, on pakko paeta kauemmas? Että voi rakastaa vain etäältä? Kun rakas ihminen on paikalla, pitää väistää katsetta kun kiukuttaa ja sitten esittää tasapainoista. En keksi syytä sille, miksi asia on näin.

Nyt olisi syytä saada unta. Yritän kokeilla pitkästä aikaa kirjanlukumetodia. Ainakin viime kesänä se toimi. Tietokoneelta lukeminen ei toimi :)

Uneton Seattlessa

... tai sitten vain jossain päin ankeaa talvista Suomea. Ikävä kyllä. Jonnekin lämpimään olisi kiva lähteä, nauttimaan vaan olemisesta. Täällä kotona on aika kurjaa tällä hetkellä. 

Valvon jälleen. Olen saanut jokin aika sitten uudet lääkkeet, mutta en ole testannut niitä vielä kun en ole muka päässyt apteekkiin. Outoa käytöstä minulta, mutta ehkä olen oikeasti ollut niin kiireinen. 

Nyt pitäisi alkaa täytellä kolmannen vuoden terapiahakemusta. Tai nyt ja nyt, jos sen saan tämän kuukauden aikana jätettyä niin oikein hyvä. Se on sitten viimeinen kun kolmas terapiavuosi lähtee maaliskuussa. Uskomatonta, että kohta tulee kaksi vuotta terapian aloittamisesta. On aika vaikea muodostaa jotain kuvaa ja käsitystä siitä, jotain on tapahtunut, mutta en osaa ainakaan yhtäkkiä eritellä että mitä. En löydä sanoja. 

Sain taas psykiatrilta masennusdiagnoosin, eli pisteet heilahtivat sinne keskivaikean puolelle. Tiedostan olleeni nyt muutaman viikon alakuloinen ja aamuisin... no, masentuneisuuteen taipuvainen. En tiedä tuleeko se diagnoosiksi B-lausuntoon, vai tuleeko sinne kenties vielä ihan jotain muuta. Epävakaisuus ei sieltä varmastikaan lähde mihinkään.

Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin ihan rauhallinen ja levollinen. Jotkin palikat löysivät ainakin hetkeksi paikkansa, mutta silti uni ei tule. Mietin sellaistakin vaihtoehtoa, että onko tämä valvominen jotain takauman tyyppistä; odotan isää kotiin sen reissuilta enkä nukahda ennen kuin kello menee jo aamuyötä. Nukun katkonaisesti nykyisin ja herään sekaviin olotiloihin. 

Edelleenkään ei pihauksen pihausta isästä. Löydän aika paljon kiellettyjä ja piilotettuja vihan tunteita sitä ihmistä kohtaan; huoli ja suru ovat olleet enemmän pinnalla vaikka oikeasti hän on herättänyt valtavasti turhautumaa ja kiukkua käytöksellään. Jotain mitä hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttämään olemalla kiva ja kiltti ja joustava. Kaikesta voi aina neuvotella. Ihminen, joka ei kestä rajoja eikä siis rakkauttakaan. Ei kestä lapsen turhautumista ja suuttumista, vaan ne on selitetty aina jostain ulkopuolisesta tekijästä lähtöisiksi, kuten ystävät tai huono koulupäivä. Koskaan ei käynyt mielessä, että hän voisi olla oikea vittupää. Näitä vanhempia riittää; "Kaikkemme olemme tehneet ja tässäkö kiitos!" Kyllä, tässä. Ja aika kauniissa käärepaperissa vielä kaiken lisäksi. 

Se on jännä paradoksi, mutta mitä enemmän ihminen yrittää olla jotain eikä hänellä ole siihen kykyjä, niin sen kauemmaksi hän ajautuu tavoitteestaan. Vanhempani yrittivät kai tehdä kaiken niin oikein ja hyvin ja ajattelivat olevansa niin turvallisia ja rakastavia että antaisivat meille hyvän lapsuuden. He olivat täysin sokeita sille, mitä me olisimme tarvinneet ja siten kasvatus ohjautui kai ennemmin heidän omista kokemuksistaan käsin. He kasvattivat meitä yrittäen vastata tosi asiallisesti omiin vaillejäämisen tunteisiinsa. He halusivat vanhemmat, jotka eivät juo - he eivät juoneet. Mutta olivat muutoin saavuttamattomissa. Eivätkö he kestäneet lapsiperheen arkea? Sitä, että omat lapset toivat esiin traumat, joita piti paeta? Siksikö he hakeutuivat uskonnon pariin, hakemaan vanhempia joita heillä ei ollut antamassa heille niitä eväitä joilla taas omat lapsensa kasvattaa... Usko ja seurakunnan struktuuri antoivat ne vastaukset tarpeeksi yksinkertaisina.

Alkaa nyt jo itseäkin kyllästyttää tämä samassa asiassa möyhiminen. Ensi viikolla ehkä jo jotain toisenlaista. Kai näitä asioita on käytävä kuitenkin päässään ja terapiassa läpi niin pitkään, että ne lukkiutuneet tunteet on saanut purettua... Jippii.

Vanhempien ehdoilla

Näin se vuosi rullaa eteenpäin ja tuntuu, että sitä olisi mennyt jo paljon pitemmästi kuin yhdeksän päivää. Asiat on karanneet taas pariksi päiväksi pois hyppysistä, ja tuntuu vaikealta tarttua taas niihin. Päivärutiinini menevät helposti sekaisin jos on vähäkään poikkeavaa ohjelmaa. Opiskeluissa olisi kovasti tekemistä, alkaa jo hiukan pelottaa seminaaritöiden palautukset.

Nyt on ollut onneksi hyvin hiljaista isäni suunnalta. Olen oikein tyytyväinen. Ensi kerralla kun menen käymään synnyinpaikkakunnallani, voi olla etten ehdi häntä tapaamaan. En siis toisin sanoen aio järjestää sitä aikaa. Tämä on sen vuoksi, että säästän itseäni ja protestoin hänen holhoavaa ja kietoutunutta tyyliään olla aikuisten lastensa vanhempi. Jotenkin hänen vittumaiset ja haitalliset tapansa ovat jääneet aina äitini avoimesti aggressiivisen tyylin varjoon, koska isä on niin rauhallinen ja kiltti. Ja totta kai kritisoi sitä, että kun naiset mieluummin haluavat jonkun juopon eikä sitä "kunnollista ja perheestään välittävää" miestä. Tähän on paha sanoa mitään, kun jos yrittää selittää että se riippuu silti siitä mitä se "kiltteys" ja "kunnollisuus" on, jos on sellainen tossukka joka ei osaa sanoa ja tehdä mitään eikä olla oma itsenäinen persoonansa, niin ei sellainen kyllä paljoa houkuttele. Minä miellän kiltin ihmisen sellaiseksi, joka on huomaavainen ja sillä on palikat päässään kohdillaan. Mutta nämä katkeroituvat ja riippuvaiset, itsensä kiltiksi mieltävät ihmiset ovat haastavia. 

En ihmettele, että passiivisiin ihmisiin menee hermot. Kuten isään. Aina pitää vastustaa kaikkea, mitään ei saa muuttaa, mitään ei saa laittaa pois, mihinkään ei ihmiset saa kehittyä ja muuttua. Ne uhkaavat hänen haurasta henkistä tasapainoaan. Hän pitäisi lapsensa mieluummin narun päässä, omassa näköpiirissään. Omia tarpeitaan palvelemassa, tekemässä hänen maailmastaan tarpeeksi pienen ymmärrettäväksi. Vain oma koti ja lapset. Lapset eivät saa kasvaa ja aikuistua eikä lähteä maailmalle, koska se saa hänet ahdistumaan niistä kaikista vaaroista, joihin hän ei voi vaikuttaa. Se muistuttaa häntä omasta haavoittuvuudesta.

On erittäin mukava olla lapsi, joka on haluttu helpottamaan aikuisen ahdistusta. Minä en saa olla minä, koska minulla on tarkoitus, ja se on olla vanhempia varten ja heidän ehdoillaan. Kaikki on pidetty tiukasti kotiin sidottuina, peloteltu maailman kauhuilla.

Isän on aika itsenäistyä, minä olen tehnyt sitä jo vuosia hiljalleen. Ajatuksen ja tunteen tasolla olen toki kiinni vanhemmissa, koska terapia on vielä keskeneräinen. Eihän se itsensä kanssa työskentely koskaan ole varsinaisesti valmista, mutta parempaan päin ollaan menossa.