Tämä nyt vain on tätä

Syksy etenee aikamoista vauhtia, taas on vuosi lopuillaan. Mitään muuta en osaa sanoa, kuin että viimeiset viikot ovat olleet vauhdikkaita, mikä masensi hetkeksi. Sitten: pitkästä aikaa onnistunut terapiakerta, ja mielenrauhainen viikonloppu. Olen ainakin tyytyväinen, jos en ihan onnellinen kuitenkaan. Ja huomisesta en tiedä.

Samaa vanhaa opettelua tämä on vielä, vain hetki kerrallaan sitä eletään. Onneksi työt vähenevät kohta, niin voin keskittyä enemmän terapian loppuun. Ja opintoihin...

En osaa sanoa mitään. Aivot jumittaa. Ehkä palaan joku päivä, jos on jotain sanottavaa. 

Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.

Kuume

Tahdon eläinpennun. Illat vierähtävät taas pörröisiä palloja katsellen. Mutta en tiedä uskallanko. Yksi ääni sanoo, että minulla on oikeus olla itsekäs ja haluta lemmikkiä, jos kerran eläimistä pidän. Toinen ääni sanoo, että kiintyminen ja helliminen ovat hyviä asioita, kyse on vain uskaltamisesta. Sitten se ääni, joka kertoo tuntevansa minut, ja että en jaksaisi kasvattaa ja hoitaa sitä. 

Ehkä hiljalleen pimenevät illat, kylmyys ja kotiin vetäytyminen laukaisevat yksinäisyyden tunteita, ja haluaisin karvaisen pikku söpöliinin pyörimään jaloissa. Analyysiä tästäkin aiheesta. Ehkä pitäisi vain elää, siltä alkaa tuntua. Pitäisi vaan tehdä ratkaisuja, ja katsella sitten ajan kanssa mikä niistä meni oikeaan. Vastuuta ei opi, jos ei sitä ensin ota. Mielikuvaharjoitteet eivät kanna välttämättä kovin pitkälle. Olen tässä kuivaharjoitellut kaikenlaista viime vuodet, nyt voisi olla sitten aika siirtyä sanoista tekoihin. 

Tämä pätee niin liikuntaan, lemmikkeihin, seurusteluun ynnä muuhun mukavaa. Ja opiskeluun. 

Palauttelua

Pahaa oloa, jännitystä ja ahdistusta tulevaisuudesta. Koitan lievittää näitä tunteita muistuttelemalla itseäni siitä, että elän vain tätä hetkeä. En tiedä mitä ensi viikolla tai ensi kuussa saati ensi vuonna tapahtuu. Minun oli tarkoitus katsella myynnissä olevia asuntoa tässä illalla, mutta sitten huomasin sen suunnitelman vaikuttavan minuun lähinnä negatiivisesti. Asuntojen katselu on jännittävää, ja se herättää haaveilemaan ja toivomaan, mutta se myös muistuttaa ahdistavista asioista, joita en halua käydä läpi enempää kuin on pakko. 

En ole vielä käsitellyt sitä, että en ole kyennyt elämässäni superegoni sanelemiin vaatimuksiin, ja epäonnistunut sen hyvän elämän ehtojen täyttämisessä. Vaikka suhtaudun itseeni, elämääni ja toimintaani ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, olen silti kiukkuinen ja surullinen siitä, ettei minulla ole ollut edellytyksiä elää kuten olisin halunnut. Minulla on ollut haaveita ja päämääräiä ja toiveita, mutta ei keinoja toteuttaa niitä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asiat, koti - enemmistö niihin liittyneistä tavoitteista on edelleen "vain" tavoitteita. Moni on saavutettu, mutta olen pettynyt silti. Omaan kotiin kiteytyy se, että vielä tässäkään iässä minulla ei ole säästöjä koska olen kussut raha-asiani koska rahankäsittelytaitoni ovat niin heikot. 

Tietynlainen rajattomuus itseni suhteen kai on ollut se ongelma. Rajattomuus minusta itsestäni käsin, sekä muista minuun. En ole osannut asettaa itselleni terveitä rajoja rahankäytön suhteen, vaan kaikki on mennyt jollain verukkeella. En ole osannut asettaa rajoja muille ihmisille, jotta voisin olla terveemmissä ihmissuhteissa. Enkä ole osannut puolustaa omaa hyvääni oikealla tavalla. Nämä asiat tunkevat mieleeni, vaikka kyseessä olisi vain utelias asuntomarkkinoiden tilanteen tsekkaus. 

Onko normaalia vanhemmilta hämärtää lapsen ajatuksia ja tunteita? Eikö vanhempien pitäisi pyrkiä olemaan tietoisia siitä millä tavalla he pyrkivät sanottamaan lapselle tämän tekemisiä ja tunteita ja reflektoimaan sitä ovatko he tässä onnistuneet? Joskus minusta tuntuu, että olen toiminut paljon monimutkaisemmilla tasoilla kuin vanhempani; heille asiat ovat olleet yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Kiukkuni on ollut väsymystä tai nälkää. Voiko tämä päteä oikeasti enää yläasteikäiseen lapseen? 

Yksi minua hämmentävä seikka on ollut se, miten vanhemmat ovat saaneet pelattua ja manipuloitua minut "haluamaan" samoja asioita mitä he. Kun olin halukas kokeilemaan esimurrosikäisenä ja siitä vanhempanakin jotain kodin ulkopuolista, sain jotain pientä tehdä mutta vanhemmat antoivat ymmärtää että se johtaisi johonkin kamalaan - samanikäisten ei-uskovien seura olisi alkua lupaavalle huumeidenkäyttäjän ja teiniäidin uralle. Eikä pelkästään se, mitä vanhemmat sanoittivat ja itse käsittivät, vaan ehkä kamalampaa oli se ilmapiiri, uhka ja peruuttamattomuus joka liittyi "ulkomaailmaan". Sen tuntemattomuus oli painostavaa ja pelottavaa, koska vanhemmat maalailivat omalla suhtautumisellaan ja tunteillaan sen niin. Kyseessä ei varmastikaan olleet minun kaverini tai mahdollisuuteni joutua huonoille teille; vastassani taisivat olla vanhempieni omat tiedostamattomat uhkakuvat ja demonit, joita he eivät itsekään nähneet ja voineet sanoittaa selvästi. He pelkäsivät omia hallitsemattomia kokemuksiaan ja menneisyyttään. Minä todennäköisesti koin heidän tunteitaan, joita he eivät itse tavoittaneet. Mutta enhän minä osannut sellaista erottaa tuolloin, en tietenkään. Yhdistin vain itseni siihen pelottavaan tuntemattomaan uhkaan, jota vastaan ei voinut käydä. Siksi tein omat johtopäätökseni ja vetäydyin vaatimasta omia oikeuksiani saada ryhmäytyä ikäisteni kanssa ja sosiaalistua... opetella ryhmän sääntöjä ja kaveri- ja seurustelusuhteiden alkeita. Jäin paitsi hyvin merkittävistä taidoista siinä iässä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet tätä ilmiötä yhtään, ja sen sijaan että he olisivat heille kuuluneella velvollisuudella potkineet minua itsenäistymään - rohkaisseet ja tukeneet siihen - he vetäytyivät vastuusta ja vetäytyvät edelleen sanomalla: ethän sinä itse edes halunnut mennä. En tiedä mitä siihen sanoa. En halunnut en, koska pelotti saatanasti ja dissosioin itseni pois koko nuoruuden kun en vittu todella uskaltanut olla oma itseni.

Eräs kaverini sanoo ettei pidä ajatella menneitä, tulisi olla iloinen siitä että nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nykyisyys rakentuu menneisyyden päälle, sen perustukselle. Tai raunioille, mitä kenenkin kohdalla sieltä jäljellä on... No, menneisyyttä ei voi muuttaa mutta nykyhetkessä ei myöskään voi kehittää tyhjästä taitoja, joiden avulla voisi täyden onnellisuuden saavuttaa. 

Ai saatana

Näkymätön vanne kiristää päätä eikä helle helpota tilannetta. Suuta kuivaa ja vituttaa ihan hirveästi.

Töissä on ollut jo parina päivänä jotenkin kireä ilmapiiri, tai niin ainakin minä tulkitsen. Tai, otetaanpas takaisin. Uusia kasvoja, jotka ovat olleet nihkeitä. Ja saaneet minut luulemaan, että teen väärin tai olen väärin. En tiedä mistä on kyse. Omasta epävarmuudestako, ja sitten hyeenat hyökkäävät heikomman kimppuun? Luultavasti jossain kohtaa kyse on virhetulkinnasta, tai ainakin otan raskaasti ihmisten ikävät eleet ja ilmeet ja lausahdukset. Ei vaan jaksa olla rento enää.

Oppitunti nro 1: kaikki ei välttämättä johdu minusta tai ole mitenkään yhteydessä minuun - muillakin voi olla huonoja päiviä, jotka he heijastavat minuun kun satun paikalla olemaan. Pitäisi vain oppia tekemään oma työnsä ja olla vähät välittämättä siitä miten muut tekevät. Edelleen huomaan sen, että ärsyynnyn kun en osaa kommunikoida ja minua ei ymmärretä tai sitten tulkitaan väärin. Siitä seuraa tunne ettei kukaan edes halua ymmärtää, vaan mieluummin nauraa. Kiitos, vittu, kiitos niin paljon.

Teen vielä pari hommaa, ja sitten jatkan vielä illalla kotona joitain asioita. Ei niin saisi tehdä, mutta se helpottaa itseäni. 

Pelottava äiti

Nyt ehkä osaan pukea sanoiksi sen miksi äiti on ollut turvaton ja traumatisoiva hahmo. Olen jo aiemmin todennut hänen olleen/olevan arvaamaton (mikä kertoo hänen omasta traumataustastaan), mutta nyt aloin kaivella asiaa omien tunteideni kautta. Miksi alan dissosioida kun hän on tietynlaisessa tilassa? Hän muuttuu silmänräpäyksessä joksikin pelottavaksi olennoksi, johon ei saa enää mitään yhteyttä, hän vain raivoaa (turvaton tunne, pitää karata kauas pois). Ilmeisesti läsnä on niin paljon hänen omaa tuskaansa, loukatuksi ja hylätyksi tulemisen tunnettaan, että siitä täytyy paeta. Jos hän ei kestä, miten minä voisin kestää?

Äiti ei myöskään muista näitä tilanteita tai osaa yhdistellä niitä jälkikäteen. Hän elää aina yhtä moodia (mikä sekin kertoo traumatisoitumisesta). Hänen osiensa välissä ei ole sidettä, ei jatkuvuuden tunnetta. Häneen ei saa yhteyttä. Päätökset ovat äkkinäisiä, helposti tehtävissä ja helposti kumottavissa. Tämän näkökulman näin nyt; äiti ei ole voinut yhdistellä omia puoliaan eheäksi kokonaisuudeksi (kuten en minäkään kunnolla) ja hänen olemisensa on lopulta kuitenkin hyvin haurasta. Siihen tasaiseen olemiseen alkaa uskoa ja siihen haluaa uskoa niin kovasti, että sulkee ne muut muodot pois mielestään. Unohtaa, dissosioi, pyyhkii pois. Kunnes taas räjähtää. Kunnes äidille tulee taas joku kummallinen, ehkä jopa hieman hypomaaninen, jakso jossa hän touhuaa asioita. Masentuneena hän hääräsi kaikenlaista, koitti repiä itsensä niillä pois depressiosta. Teinhän itse samaa vielä jokunen vuosi sitten. Masennus kääntyi "energiaksi", joka oli oikeasti kaikkea muuta.

Aloin voida pahoin töissä. Tapasin niin kipeän ihmisen, että reagoin miettimällä omaa äitisuhdettani. Pelottaa, että muistan jotain. Tunnen jotain. Siksi kai valvon. Helle on pistänyt elimistön sekaisin, ja nyt varmaan alkaa myös taas ajanjakso jolloin en saa unta ennen aamuyötä.

Olisiko vammauttaneita muistoja helpompi työstää, jos olisi ollut tukevia ja suojaavia suhteita lapsuudessa? Selviäisikö traumoista yhtään paremmin? Nyt haluaisin pistää pään pilveen ja nukahtaa.

Elämä ei kaadu eikä tunne tapa

Oloni on kuin jossain loukussa. Illat menevät työpäivää nollatessa, vaikka en oloa saakaan nollattua. Koko ajan on jollain tasolla tietoisuus työstressistä ja omasta stressistä. Asiat ovat kasautuneet töissä, otan huomaamattani ihmisten kireyden itseeni, tiedossa on ärsyttäviä ja kammottavia asiakastapauksia. Niistä on pienen ihmisten ahdistus tehty. 

Ehkä annan asioiden velloa liikaa. Ehkä teen itsestäni liian tärkeän (vaikka välillä taas tuntuu, etten ymmärrä kuinka tärkeää työpanokseni oikeasti on). Töissä tarvitsee olla vain kun on töissä, ei minuuttiakaan sen jälkeen kun on painanut oven perässään kiinni. Osaan sen, tiedän miten päästä taas siihen kiinni, mutta nyt on ollut liian kiireistä ja asiat ja tunteet vellovat. 

Joskus mietin kuinka paljon pinnan alla on juttuja, joita en huomaa tai tunnista. En kannata myöskään ylenmääräistä, tarkoituksellista tunteissa piehtarointia, mutta huomaan väsyväni kovasti jos en tuntemuksiani tunnista ja käsittele. Jos en saa omaa aikaa olla hiljaa, istua sohvannurkassa.

Sohva on turvapaikkani. Olen istunut käsittämättömän määrän päiviä ja viikkoja sen huomassa, ja murehtinut maailmaa. Jossain kohtaa luulin, että pääsen siitä vielä eroon. Minusta tulee ulospäinsuuntautunut, seurallinen, vauhdikas ja energinen ihminen, joka voisi lähestulkoon myydä koko sohvan. Ei minusta tule, eikä tarvitse tulla. Sohva on ja pysyy, minun murehtimisen tarpeeni pysyy. Olkoon sitten niin.

Kuinka voisin koskaan hankkia paljoa harrastuksia ja perustaa perhettä, jos olen perusluonteeltani herkkä ja stressaantuva? Arjen kiire veisi minulta mahdollisuuden antaa aikaa itselleni siinä määrin kuin sitä tarvitsen, tai olen huomannut ainakin tällä hetkellä tarvitsevani. En välttämättä halua arkea, jossa joudun uhraamaan itseni ja oman henkisen hyvinvointini. Mutta toisaalta, kuka tietää... Onko tämä todella vain jokin vaihe (joka on kestänyt noin 15 vuotta?), ja joskus vielä "toivunkin" erilaiseksi ihmiseksi, joka jaksaa enemmän. En tiedä. Tällä hetkellä arvostan omaa aikaa ja rauhaa ja hiljaista hyvää oloa niin paljon, että en enempiä haikaile. Kai.

Ja nyt huomaan taas pyöritteleväni työasioita mielessäni. Itsekritiikkini taso on joissain asioissa ja joidenkin ihmisten suhteen täysin ylimitoitettu. Jännitän joitain tekemisiäni niin paljon, haluaisin tehdä ne tismalleen oikein ja hienosti, koska muuten olen tyhmä ja yksinkertainen. Pelkään saavani haukut siitä etten osaa ja ehdi tarpeeksi. Minun pitäisi tehdä yksi ainoa lupahakemus, vapaamuotoinen sellainen, ja minä en saa sitä tehtyä. Kahdehdin niitä rohkeita ja hieman välinpitämättömiä ihmisiä, jotka vain tekevät asiat ja katsovat sitten seurauksia. Joskus se olisi terveempi suhtautumistapa minullekin. 

En kai uskalla olla haavoittuvainen ja altis. Luultavasti tämäkin itsensä kritisointi liittyy häpeän kokemukseen, jossain siellä syvällä.