Minulla on kiireisiä ajatuksia

Oloni on jopa hieman omituinen. Johtuuko keväästä vai mistä, mutta energia ja ulospäinsuuntautuneisuus ahdistaa hetkittäin. Tarkemmin sanottuna, ne ahdistavat niinä hetkinä kun koen etten kykene rauhoittumaan, vaan ajatukset laukkaavat päässä ja mielikuvat hyrräävät omaa elämäänsä. On tuskaista olla elämänjanoinen. Mutta mieluummin näin kuin toisin. 

Hyvänen aika. Tämäkö on minua, tämä energia, iloisuus, vallattomuus, huolettomuus, vastuuntuntoisuus? Tällainenko minä olen? Tämä tuntuu ihanalta. Toivon ja odotan kesän tuovan hyvää tullessaan. Onnellisuutta, sitä kaipaan ja toivon, ja ainakin toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Huomiot 1 ja 2

Huomio 1: Minua janottaa herkästi nykyisin. 

Huomio 2: Minulle tulee tarve saada raikasta ulkoilmaa. 

Nämä ovat merkkejä siitä, että yhteys kehooni alkaa heräillä. Aiemmin en ole juonut nesteitä tarpeeksi, nyt huomaan nopeasti jos en ole nesteyttänyt itseäni tarpeeksi. Osaan tunnistaa ja nimetä sen tunteen. Samoin ulkoilun kanssa. Olen aina aiemmin ajatellut, että ulkoilu tekisi hyvää ja ulkona kuuluisi käydä, mutta en ole tarvinnut sitä. Nyt havahdun raikkaan ilman kaipuuseen, se tuntuu kehossani, ja sohvalle jääminen ei tule siinä kohtaa enää kuuloonkaan. Väsymyksestä ja tietynlaisesti kiinnottomuudesta huolimatta, ulkoilun tarve ei jätä rauhaan ja uloslähtö on ainoa tapa hoitaa itseäni siinä kohaa. Se tuntuu minusta ihmeelliseltä. Minussa itsessäni syntyy halu johonkin. Ymmärrän milloin kehoni kertoo tarvitsevansa vettä, ruokaa ja tilaa hengittää. 

Haluaisin luottaa kehoni kykyyn kertoa tarpeistaan, tai ehkä ennemmin haluaisin luottaa mieleeni että se kuuntelee kehon viestejä herkemmin. Joskus mielikin tuntuu tai tulee näkyväksi kehossa. Tällä hetkellä suhtaudun rakastavasti ja lempeästi kehooni, siitä on ihana pitää huolta. Minusta tuntuu, että napaläski on hieman vähentynyt ihan sen seurauksena, että olen rennompi ja levollisempi. 

Päivät menevät tällä hetkellä rauhallisesti, ilman pingottamista. Huonoja päiviä on, jolloin ajatukset pyörivät ja pyörivät hieman lisää negatiivisissa asioissa, ja itken itsekseni, mutta se on toisaalta puhdistavaakin. Palaan sen jälkeen positiiviseen kierteeseen.

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.