Minulla oli eilen jännä tunteen pilkahdus... Touhuilin olohuoneessa siivouspuuhia, ajattelin tulossa olevaa lomamatkaa ja kasaantuneita opiskeluasioita ynnä muuta arkipäiväistä. Siinä hetkessä se tuttu ja vallitseva, epämääräinen harmaa turtuneisuus väistyi, tunsin rauhallisuutta ja keveyttä. Se oli minun kevättunteeni, jonka koin viimeksi varmaan vanhempien luona asuessani (monta monta vuotta sitten). Ehkä vertaan sitä kevääseen, koska se tuntuu siltä kuin itse heräisin jostain talven horroksesta ja kankeudesta.
En tiedä mikä minussa on saanut tämän muutoksen aikaan. Vuosi sitten asiat olivat tosi pahalla mallilla, ja viime kesänä kun reissasin meni sielläkin monta päivää vaan ahdistumiseen. Silloin tuntui, etten ikinä pääse ylös tästä suosta. Vaikka se ei ollut ehkä niin syvä, mutta tunsin olevani hyvin tiukasti kiinni siinä masennuksessa ja ahdistuksessa. Tuntui kuin vetäisin kivirekeä perässäni, halusin vain käpertyä mytyksi nurkkaan.
Ehkä parisuhteen päättyminen on jollain tavalla auttanut minua uskomaan, että pärjään ja selviydyn. Syksyn mittaan puhuin terapiassakin siitä pelosta, mitä minulle tapahtuu jos eroamme poikaystävän kanssa. Itse asiassa, se oli hyvin suuri pelko romahtamisesta ja pohjattomasta surusta. Viimeisellä terapiakerralla, kun ero oli juuri muutamaa päivää aiemmin tapahtunut, istuin psykologin vastaanotolla yllättävän levollisena ja tyytyväisenä. Tulevaisuudesta olen epävarma, mutta tiedän että minun on hoidettava ongelmani ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta. En jaksa enää verrata itseäni muihin - ystäviin, tuttaviin, entisiin luokkatovereihin- ja miettiä, että miksi minulla ei ole jo noita asioita kuin niillä. En halua suhdetta tai lapsia jos en ole onnellinen ja tasapainoinen, koska sitten menisin vaan sotkemaan taas kaiken. Joten asia kerrallaan. Myönnettäköön, haikailen hieman seurustelua, toisen läsnäolosta nauttimista, yhdessä tekemistä. Kyllä siitä saa voimaa jaksaa eteenpäin, toisen ihmisen takia. Se ei tosin ole reilua, koska haluaisihan sitä kyetä antamaan itsekin jotain toiselle. Tuntuu vain etten pysty. Yritin imeä itseeni niin paljon lämpöä ja hellyyttä itseeni viimeksi kun näimme. Siitä se erilainen tunne varmaan tuli eilisellekin... Ensimmäistä kertaa varmaan uskalsin olla juuri niin takertuva kuin tunsin ja itkeä aidosti kaipuutani, suruani, välittämistäni. Silloin tunsin etten ole enää sidoksissa häneen, vaan rehellinen tunteen kohtaaminen auttoi minut ymmärtämään, että ei niissä tunteissa ole pelättävää, minä selviän. Tavallaan ymmärsin välittämisen, itsenäisyyden, oman tilan ja sitoutumisen tasapainon vasta jälkikäteen, liian myöhään.
Ehkä ongelmillani on juurensa siinä, etten ole uskaltanut olla niin tunteellinen ja kiintyvä ihminen mitä pohjimmiltani ja luonnostani olen. Lapsena tunteeni olivat kiivaita ja syviä, ja tunsin eläväni. Se sattui välillä ihan perkeleellisesti, mutta muistan ajatelleeni että mieluummin koen huiput ja pohjat täysillä kuin etten tuntisi mitään. Kivusta huolimatta. Mutta aikuisena olen kadottanut itseni ja tunteeni, minun persoonaani vahvasti kuuluvat tunteet eivät ole olleet enää ohjaamassa minua, en ole pystynyt tekemään mitään. Tietyt asiat ja tapahtumat ovat saaneet minut vetäytymään tunteista.
Ja jos olenkin kokenut tunteita, ovat ne olleet toissijaisia. Yritän tässä alkaa kaivella niitä ensisijaisia tunteita esiin. Terapian pitäisi alkaa maaliskuun puolivälissä.
