sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Jotain hyvääkin

Tänään minulla oli melkoisen kivaa kun pitkästä aikaa oli mielenkiintoa tehdä jotain luovaa. Energiaa ei tuntunut kovin paljon olevan, mutta koin huikean fiiliksen että jee mua kiinnostaa jokin! Joten aloin neuloa oikein nättiä rengashuivia ystävälleni, jota menen kohta tapaamaan. Minulle oli ihana "saavutus" se, että tunsin halua toteuttaa itseäni sen vuoksi että se on kivaa.

Fiilikset ovat parantuneet viime kesästä ja syksystä paljon, ahdistus ja alakuloisuus ovat väistyneet. Väsyn kuitenkin edelleen helposti, ja olen välillä apaattinen. Mutta siitäkin olen jo päässyt hieman eroon, sallimalla itselleni niitä loikoilupäiviä. Sitten taas pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hommiin.

Ahdistuksen palaamista pelkään kovasti. Se on se tietty ajatuskaava, joka jää pyörimään päähän. Silloin mieleen vain tunkee jotkin muistot ja ajatukset, jotka "edustavat" ja kuvastavat minulle sellaisia asioita kuin itsen arvottomuus, huonous, häpeä, jättäminen ja pettäminen. Tajuntaan porautuu vain se yksi ajatus, että minä en ole mitään, en ole sellainen josta joku voisi välittää. Se ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kuin se soisi levyltä.

LCMDF: Future Me. Kuulin biisin ensin tv:stä, ja sitten piti kuunnella netistä. Kuulin bändistä joskus pari vuotta sitten, eikä ollut yhtään mun makuun. Mutta jäin mieleen, sen verran vaikutti erikoiselta poppoolta. Tämä Future me on hyvä vaikka tyylilajia en edelleenkään koe omakseni.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Lauantai-iltana

Viikko on mennyt taas vauhdilla, en edes muista mitä sen alussa tapahtui. Ainakin olo on ollut ihan hyvä, mielessä on pyörinyt niin monet asiat kuten työt, tentit, ystävät ja harrastukset. Varmaan siis mitä muillakin ihmisillä on tapana ainakin välillä ajatella? 

Olen viime päivinä miettinyt, että kokevatkohan muutkin ihmiset elämän ja maailman tunnetasolla yhtä arvaamattomana ja kaoottisena kuin itse tunnen. Ehkä mielenterveysongelmista kärsivillä on suurempi taipumus "takertua" elämän uhkiin ja vaaroihin, kiinnittää niihin enemmän huomiota. Minulla ainakin  ongelmat ja menneisyys näyttäytyvät siinä, että pelkään koko ajan, tiedostaen tai tiedostamatta. 

Mieli vaihtelee kyllä joka päivä. Joskus menee parikin päivää samaa rataa (viime aikoina hyvää rataa), jolloin on helpompi suunnitella elämää hieman pidemmälle. Sitten tulee joku kupru, ja pohja tulevaisuudelta putoaa pois. Ainakin siltä se tuntuu. Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole tuntenut koskaan sellaisia tunteita. 

Ehkä näihin tiettyihin epävakaan persoonan piirteisiin / taipumuksiin kuuluu olla peloissaan ahdistunut varovainen ja kokea uhkat suurempina kuin ne on. Eli tavallaan ei osaa suhteuttaa asioita oikein. 

Jotkin tunnetilat ovat minussa jossain todella syvällä, etten pysty tavoittamaan mistä ne ovat peräisin. Erilaiset hylkäämistilanteet (kun minut on jollain tapaa jätetty tai uhattu jättää) ovat nostaneet pintaan käsittämättömän vahvan fyysisen ja psyykkisen ahdistuksen, joka on tuntunut niin tutulta. Sillä paniikin hetkellä olen ikään kuin muistanut tunteneeni sen saman aiemmin, ja ajattelen että tätä minä olen yrittänyt paeta ja välttää mutta silti tulin taas hylätyksi. 

Välillä tietyt tilanteet "laukaisevat" vahvan tunnemuistot niin etten pysty järjellä rauhoittamaan itseäni. Ystäväni - siis entinen poikaystäväni - lähti kerran keskellä yötä harvinaislaatuisesti tupakalle (erinäisten ajanvietteiden jälkeen) makuuhuoneesta kun olin toisessa huoneessa. Tullessani pois hän seisoikin yhtäkkiä vastassani vaatteet päällä. Ensimmäinen ajatus tai tunnetila mikä minulle tuli oli ihan järjetön, että hän on lähdössä. Vaikka tiesin sanomattakin että hän on menossa vain tupakalle takapihalle. Hän paijasi että älä huoli ei hän ole minnekään menossa. Tiesin sen, ymmärsin sen. Se, että hän näytti siltä että voisi olla poistumassa, ahdisti hirveästi, itketti. 

Toinen entiseni olisi kerran ollut jättämässä minut kun olin nukkumassa. Olimme eroamassa muutenkin mutta emme olleet avoimesti riidelleet. Nukuin päiväunia kun heräsin siihen, että hän oli eteisessä menossa. Kysyin, että olisiko hän lähtenyt mitään sanomatta jos en olisi herännyt. Kuulemma olisi mennyt. 

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävänpäivä


No eipä tämä päivä ole kauhean paljon muista arkipäivistä eronnut. Ystävänpäivä on minulle nykyään sitä, että paniikissa naputtelen tekstareita illalla klo 8n ja puolenyön välillä niille joilta olen saanut kortin / muun viestin. (Sama jouluna.) Pääasiassa viestit menevät niille, joita en kovin paljoa näe tai joiden kanssa en ole useinkaan yhteyksissä. 

Olen viime aikoina miettinyt vanhojen ystävyyssuhteiden "elvyttämistä". Aiemmin minua on useinkin piinannut joku kummallinen ujous ja itsestä vieraantumisen tunne puhuessani ihmisten kanssa. En ole tunnistanut itseäni ja omaa ääntäni. En osaa yhdistää, että mihin nämä jaksottaiset tuntemukset oikein ovat liittyneet. Varmaan sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan jännitykseen ja ahdistukseen. Tämä epämukava olo on saattanut tulla myös tuttavien kanssa, varsinkin jos heitä on paljon yhtä aikaa läsnä, tai ettemme ole olleet vähään aikaan yhteydessä. Jännitän soittamista ja muutakin yhteydenottoa hirveästi (vaikka mitä kamalaa muka voisi tapahtua?) ja sitten vain unohdan asian kun on helpompi niin.

Stella: Puitten sylissä
Risti tieni varressa
Risti tieni varrella, 
muistomerkki enää
muistomerkki enää

Tämä kappale tuo minulle mieleen ex-poikaystävän, josta erosin jo monta vuotta sitten. Joskus ei itse enää keksi sanoja miten analysoida ja kuvata tunteitaan, onneksi jotkut osaavat taitella tällaisia kielikuvia. Niillä on joskus valtava voima, vertauskuvilla ynnä muilla. (Anteeksi etten enää muista oikeita kielitieteellisiä termejä). Tämä kohta kappaleessa sai minut joskus aiemmin itkemään, mutta nyt tunnen enää vain jonkin painon tunteen häivähdyksenä rinnassa... muistan mitä se suru oli. Kaipuu on kamala asia, varsinkin jos se jää.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Skeematerapian näkemys epävakaudesta...

"Erityisen yleinen selviytymismoodi tunne-elämän epävakaudesta kärsivillä potilailla on eristäytyneen suojelijan (detached protector) moodi. Eristäytyneen suojelijan moodissa potilas käyttää skeeman  välttämistä ja psykologista vetäytymistä selviytymiskeinona. 

Eristäytynyt suojelija vetäytyy aidosta kontaktista ja sulkee pois tunteensa ja tarpeensa suojatakseen itseään haavoittuvuuden aiheuttamalta kivulta. Eristäytyneen suojelijan toiminta on mekaanista, ikään kuin robottimaista. Toiminnan tasolla tämä moodi ilmenee esimerkiksi sosiaalisista kontakteista vetäytymisenä, addiktiivisena itsen  tyynnyttämisenä tai stimulaation hakemisena, esimerkiksi päihteiden tai seksin kautta. Youngin mukaan tätä moodia voi verrata muuriin tai panssariin, jonka taakse haavoittuvammat moodit kätkeytyvät. 

Useimmat tunne-elämän epävakaudesta kärsivät potilaat ovat eristäytyneen suojelijan moodissa suurimman osan ajasta. Tämä on myös epävakaan potilaan vaikeimmin muutettavissa oleva moodi.  Lapsuusiässä monen epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän oli tarkoituksenmukaista eristäytyä ja olla tuntematta tunteita, ja tämä moodi ilmeisesti urautuu sittemmin automaattiseksi. Tässä moodissa ollessaan potilaat vaikuttavat ”normaaleilta"."


Juu juu. Tämä oli pätkä Maaria Koiviston artikkelista "Persoonallisuudeltaan epävakaa potilas hoitosuhteessa - kognitiivisen psykoterapian ja kiintymyssuhdeteorian näkökulmia vuorovaikutuksen haasteisiin", julkaistu Kognitiivisen psykoterapian verkkolehdessä 2004. Skeematerapia on Jeffrey Youngin alunperin kehittelemä, kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuva terapia. Minulla on tuossa pöydällä Youngin kirja, mutta kun tuo artikkeli oli niin näppärästi netistä saatavilla ja kopioitavissa, etten jaksanut lähteä kaivelemaan sitä kirjaa lähteeksi. (kopioitavaksi). Muistaakseni Young kuitenkin käyttää eristäytyvän suojautujan käsitettä.


Tämän näkemyksen mukaan ihmisten psyykkiset ongelmat juontavat juurensa lapsuudessa muodostuneisiin haitallisiin skeemoihin (tapoihin ajatella ja reagoida) sekä niitä varten kehitettyihin selviytymiskeinoihin. Erilaisia skeemoja on nimetty paljon, muistaakseni niitä ovat mm. hylkääminen (alttius pelätä hylätyksitulemista), tunnevaje (kokemus ettei välitetä), ulkopuolisuus, suojattomuus... Pitää joskus tarkistaa. Lapsuudessa (kuinkas muuten) on mennyt taas joku mönkään, ja lapselle muodostuu eri tyyppisista tapahtumista johtuen ajattelu-/kokemustapa että hän ei esim. ole rakastettava, hänet hylätään, hän ei pärjää yksin, joutuu alistumaan jne jne. Näihin tuntemuksiin lapsi kehittää omat selviytymiskeinonsa, miten pärjätä ongelmia aiheuttavien skeemojen kanssa. (esimerkiksi skeeman välttämisellä eli pysymällä loitolla tilanteista, jotka aktivoivat skeeman).Epävakailla jotkut skeemat ovat vahvempia kuin ns. terveillä, ja mielialan ailahtelua aiheuttavat  äkkinäinen moodeista (minätiloista) toiseen siirtyminen. 


Eräs tuttavani käy tällaisessa skeematerapiassa (omakustanteisesti), mutta en tiedä miten hänellä on mennyt kokonaisuudessaan, jokin aika sitten hän kyllä kertoi että terapia on auttanut ongelmiin. Itsekin olen kiinnostunut tuon kaltaisesta työskentelystä, saas nähdä mihin psykodynaaminen lähestysmistapa minut vie! Skeematerapian näkemys epävakaasta persoonallisuudesta on kuitenkin lähellä sitä, minkä minä koen oikeaksi kuvaukseksi ko. häiriön luonteesta... mitä minä nyt voin tästä aiheesta sanoa.

torstai 10. helmikuuta 2011

Lukutoukka sai diagnoosinsa

Lainasin pari kognitiivista uskontotiedettä käsittelevää kirjaa muutama viikko sitten. Lyhyesti ja kömpelösti tiivistäen ko. tutkimusala tutkii uskontoa ylikulttuurisena, ihmismielen rakenteista kumpuavana ilmiönä, hyödyntäen kognitiivisen psykologian, neurotieteen ja evoluutioteorian näkökulmia. Olen kyllä ollut ihan tyytyväinen tähän uuteen aluevaltaukseeni, joskin olen omakohtaisista kokemuksistani johtuen kiinnostunut aiheesta enemmän yksilön ja yhteisön näkökulmasta.

Luin sitten lääkärin B-lausunnon. Siellä seisoi diagnooseina F 33.1 ja F 60.3. Jotain sen suuntaista mitä kuvittelinkin. Siis toistuva masennus sekä epävakaa persoonallisuus. Kuulostaa niin pahalta :) Varsinkin tuon jälkimmäisen määritelmän sisään mahtuu niin monta erilaista hiihtäjää, että se mitä "rajatiloista" yleensä kuulee, ei tosiaan välttämättä pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Oireita on erilaisia, on sitä räjähdysaltista tyyppiä sekä "quiet borderline" tyyppiä. En itse koe tuota ainakaan vielä mitenkään leimana, se kokoaa vaan yhteen hankaluuteni ja ongelmani. Ja ehkä vielä tarkennettuna: oireet tulevat esiin äärimmäisessä stressissä ja pitkään jatkuuneessa ahdistavassa elämäntilanteessa, eli ihan arki ei jatkuvasti ole tuota. No minulle äärimmäinen stressi voi olla tietenkin jotain muuta kuin muiden ihmisten.. Sietokyvyssä on eroja.

Nyt kyllä löytyy motivaatiota taas terapiaan. Toisaalta tämä monen vuoden jahkailu ja tuskailu on ollut ehkä siinä mielessä minulle "siunaus", että olen pohtinyt paljon asioita itsekseni, havainnoinut ja oppinut näkemään omia ongelmiani. Haasteenani voi tietenkin olla se, että kuvioon tulee täysin uusi ihminen - terapeutti - jolla onkin sitten aivan omat näkemyksensä, jotka voivat tuntua "uhkaavan" minun käsityksiäni ja rakentamaani mielikuvaa (identiteettiä). 

Näin viime yönä painajaisen, jossa riitelimme äitini kanssa. Hän sai hallitsemattoman raivo-/itkukohtauksen, jossa huusi minulle, että hän joutuu menemään terapiaan meidän (lasten) takia kun olemme niin vaikeita. Menetin malttini, ja huusin hänelle takaisin että eipäs vaan minä se tässä olen kärsinyt hänen toiminnastaan ja joutunut aloittamaan psykoterapiaan. Äiti tuntui "suistuvan raiteiltaan" totaalisesti: hän räyhäsin minulle etten minä voi tuommoiseen hakeutua, ei ole mitään syytä. Yritin piiloutua häneltä, mutta hän vain seurasi minua ja raivosi että mitä syytä sinulla on muka mennä terapiaan, häh, kerro! Siinäpä se uni olikin, ahdistava ja aika totuudenmukainen siinä mielessä, että lapsena minusta tuntui ettei minulla ollut omaa henkilökohtaista tilaa, vaan jos kerroin asioistani niin äitini röyhkeästi tunkeili kysymyksiensä kanssa liian lähelle. Intimiteetti hävisi, eikä suhteessamme tuntunut olevan tervettä läheisyyttä, jossa olisin voinut tukeutua häneen luottamuksellisesti. Enemmän pelkäsin sitä tunkeilua henkilökohtaisuuksiin (siis henkisellä tasolla :) ) ja sitä, että sen jälkeen en kuitenkaan saanut mitään lohdutusta ongelmiini vaan hän menetti mielenkiintonsa minuun. Päätin sitten vaieta ja vetäytyä itseeni.

Nyt väsyttää kyllä kovasti. Olen nukkunut päivän, ja huomenna pitäisi sitten tarttua asioihin. Teen pitkän listan, listaaminen auttaa minua suoriutumaan systemaattisemmin ja tehokkaammin arjesta. 

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kummalliset unet

Olen nyt lomalla, ja nukkunut niin sikeästi että en ole herännyt keskellä yötä mihinkään. Unet ovat olleet tosi outoja, ahdistaviakin. Mutta sitten oli uni terapian alkamisesta, ja on tuntunut helpottavalta että siihen on enää reilu kuukausi.

Minua ahdistaa se kun haluan niin montaa asiaa yhtä aikaa. Tiedän että valintoja on tehtävä, en ole ikinä uskonutkaan että asiat voisivat järjestyä "täydellisesti". Yritän tehdä tässä parhaillaan päätöstä yhden tilanteen suhteen, jolla on minulle suuri merkitys. sen on tarkoitus selkeyttää ajatuksiani, vaikka sitä ei muut ymmrtäisikään.

Lomalla on onneksi ollut aivan mahtavaa olla, matkaseura on aivan hulvatonta. Mutta tämä joukko on niin värikästä ja persoonallista, että koen tyhjyyden tunnetta kun en tunne olevani ainutlaatuinen ja tuntemisen arvoinen. En osaa tehdä asioita kuten toverini, he nauttivat elämästään ja tekevät juttuja itseään varten. Mulla on tunne, että olen vain kuori, joka ei tiedä mitä haluaa vaan yrittää hakea ympäristöstään vinkkejä miten kuuluu olla saadakseen hyväksyntää.

Voi voi. Mutta nyt ruokaa, ja aamulla aikaisin ylös.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Kevättunne

Minulla oli eilen jännä tunteen pilkahdus... Touhuilin olohuoneessa siivouspuuhia, ajattelin tulossa olevaa lomamatkaa ja  kasaantuneita opiskeluasioita ynnä muuta arkipäiväistä. Siinä hetkessä se tuttu ja vallitseva, epämääräinen harmaa turtuneisuus väistyi, tunsin rauhallisuutta ja keveyttä. Se oli minun kevättunteeni, jonka koin viimeksi varmaan vanhempien luona asuessani (monta monta vuotta sitten). Ehkä vertaan sitä kevääseen, koska se tuntuu siltä kuin itse heräisin jostain talven horroksesta ja kankeudesta. 

En tiedä mikä minussa on saanut tämän muutoksen aikaan. Vuosi sitten asiat olivat tosi pahalla mallilla, ja viime kesänä kun reissasin meni sielläkin monta päivää vaan ahdistumiseen. Silloin tuntui, etten ikinä pääse ylös tästä suosta. Vaikka se ei ollut ehkä niin syvä, mutta tunsin olevani hyvin tiukasti kiinni siinä masennuksessa ja ahdistuksessa. Tuntui kuin vetäisin kivirekeä perässäni, halusin vain käpertyä mytyksi nurkkaan. 

Ehkä parisuhteen päättyminen on jollain tavalla auttanut minua uskomaan, että pärjään ja selviydyn. Syksyn mittaan puhuin terapiassakin siitä pelosta, mitä minulle tapahtuu jos eroamme poikaystävän kanssa. Itse asiassa, se oli hyvin suuri pelko romahtamisesta ja pohjattomasta surusta. Viimeisellä terapiakerralla, kun ero oli juuri muutamaa päivää aiemmin tapahtunut, istuin psykologin vastaanotolla yllättävän levollisena ja tyytyväisenä. Tulevaisuudesta olen epävarma, mutta tiedän että minun on hoidettava ongelmani ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta. En jaksa enää verrata itseäni muihin - ystäviin, tuttaviin, entisiin luokkatovereihin- ja miettiä, että miksi minulla ei ole jo noita asioita kuin niillä. En halua suhdetta tai lapsia jos en ole onnellinen ja tasapainoinen, koska sitten menisin vaan sotkemaan taas kaiken. Joten asia kerrallaan. Myönnettäköön, haikailen hieman seurustelua, toisen läsnäolosta nauttimista, yhdessä tekemistä. Kyllä siitä saa voimaa jaksaa eteenpäin, toisen ihmisen takia. Se ei tosin ole reilua, koska haluaisihan sitä kyetä antamaan itsekin jotain toiselle. Tuntuu vain etten pysty. Yritin imeä itseeni niin paljon lämpöä ja hellyyttä itseeni viimeksi kun näimme. Siitä se erilainen tunne varmaan tuli eilisellekin... Ensimmäistä kertaa varmaan uskalsin olla juuri niin takertuva kuin tunsin ja itkeä aidosti kaipuutani, suruani, välittämistäni. Silloin tunsin etten ole enää sidoksissa häneen, vaan rehellinen tunteen kohtaaminen auttoi minut ymmärtämään, että ei niissä tunteissa ole pelättävää, minä selviän. Tavallaan ymmärsin välittämisen, itsenäisyyden, oman tilan ja sitoutumisen tasapainon vasta jälkikäteen, liian myöhään. 

Ehkä ongelmillani on juurensa siinä, etten ole uskaltanut olla niin tunteellinen ja kiintyvä ihminen mitä pohjimmiltani ja luonnostani olen. Lapsena tunteeni olivat kiivaita ja syviä, ja tunsin eläväni. Se sattui välillä ihan perkeleellisesti, mutta muistan ajatelleeni että mieluummin koen huiput ja pohjat täysillä kuin etten tuntisi mitään. Kivusta huolimatta. Mutta aikuisena olen kadottanut itseni ja tunteeni, minun persoonaani vahvasti kuuluvat tunteet eivät ole olleet enää ohjaamassa minua, en ole pystynyt tekemään mitään. Tietyt asiat ja tapahtumat ovat saaneet minut vetäytymään tunteista. 

Ja jos olenkin kokenut tunteita, ovat ne olleet toissijaisia. Yritän tässä alkaa kaivella niitä ensisijaisia tunteita esiin. Terapian pitäisi alkaa maaliskuun puolivälissä.