Muisteloita

Olen joskus pohtinut masennuksen ja epävakauden keskinäisiä yhteyksiä, ja omalla kohdallani olen sitä mieltä että masennus on ollut seurausta "rajatilailustani". Päänsisäiset ongelmat ovat olleet niin vahvoja, että lopulta vuosien mittaan on ollut "pakko" vaipua masennukseen ja toimintakyvyttömyyteen koska niitä alkuperäisiä ongelmia ei ole osannut ratkaista.

Lapsuudesta olenkin jo kertonut. Kun ei saanut olla oma itsensä, vanhemmat olivat pelottavia ja etäisiä. Raivokohtauksia, mököttämistä, hylkäämistä. Mutta välillä sitten taas lämmintä ja rakastavaa. Itsestä ja todellisuudesta etääntyminen sekä tunteiden eristys alkoivat alle 10- vuotiaana kun mentiin mukaan herätysliiketoimintaan. Siellä pelkäsin ja halusin pois; kaikki aikuiset olivat sekaisin ja tunteita oli liikaa!

Osasin eristää omat tunteet tosi hyvin ja olo oli varsin epätodellinen suurimman osan aikaa. Peruskouluiässä jo tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä. Myös kiusatuksi tuleminen vaikutti itsetuntoon kun ei päässyt pakoon sitä.

Näistä aineksista leivottiin sitten koko aikuisuuteeni vaikuttanut soppa. Huono itsetunto, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä itsestä. Millä tavoin se voi näkyä? Ei välttämättä ulkopuoliselle, mutta kun asioita tarkastelee lähemmin niin ihan arkielämäkin voi olla vaikeaa minulle.

Ihmisten kanssa oleminen on vaikeaa, koska pelkään heidän ajattelevan minusta pahaa, pitävän minua tyhmänä ja laiskana. Tulkitsen muiden sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän negatiivisesti. Muistan ikävät kokemukset liiankin hyvin ja pitkään. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, mistä seuraa oikea oravanpyörä. Koen olevani muidenkin läsnäollessa jossain kuplan sisällä; henkisesti täysin yksin. Haluan vain pois, kotiin missä ei tarvitse pinnistellä ja näytellä normaalia. Välillä sosiaalisten tilanteiden kammo on ollut niin vahva, että olen pysytellyt kotona niin kauan kuin vain ruokavarannot ovat antaneet myöten. Kotoa poistuminen on ollut kamalaa, koska ei halua näyttäytyä edes lähiruokakaupassa. (Syy: ei ole tarpeeksi hyvä ihminen menemään edes sinne.)

Olen opiskellut ja saanut kehuja siitä kun arvosanat ovat olleet hyviä. Niistä ei kuitenkaan näe sitä kuinka paljon itkua, painajaisia, kauhua ja ahdistusta niiden saavuttamisen taustalla on ollut. Kouluun meneminen on pelottanut, ihmisten näkeminen on pelottanut. Myös omien ystävien, koska heidän seurassaan joutuu skarppaamaan niin kovasti etteivät he näe surullisuutta ja alakuloa. Esittämisestä väsyy, ja kotona ei jaksa muuta kuin nukkua. Minulle kulissin säilyttäminen on ollut niin tärkeää, että en ole vain voinut antaa periksi ja kertoa ihmisille että minulla on ongelmia.

Tyhjyys ja viha. Niistä ovat pienet epävakaat tytöt tehty. Vihaa ei saa ilmaista, jos tulee vahingossa vihaiseksi siitä seuraa suunnaton tyhjyys. Minä en ole ollut olemassa, niin sanoisin. Voi helvetin vittu tätä vyyhtiä. Olen nyt mielestäni tasapainossa kun tarkastellaan asiaa laajemmin, pieniä hetkittäisiä "kohtauksia" saattaa tulla välillä mutta pystyn silti näkemään ne kokonaisuuden osana. Tiedän että paha olo menee pois, ja myöskin luotan siihen. Haluan kokea tunteeni vaikka ne olisivatkin "järjettömiä". Haluan nauraa vaikka se tekisi minusta toisten silmissä idiootin. Haluan itkeä jos näen kuolleen oravan tai nälkäisen kissan. MINÄ VAIN HALUAN. Ja minä aion. Olkoon syyt omituisille tunteilleni mitä vain, mielestäni ne on tunnettava. Nähtiinhän mitä siitä seuraa kun yrittää ne kieltää. 

Pelasta maailma

Olen antanut itselleni ihan vain tällaisen homemade-diagnoosin kuin burn out. Arvelen kärsineeni sen ensimmäisitä oireista jo myöhäisestä teini-iästä lähtien. Olen jo penskasta ollut hyvin sensitiivinen toisten ihmisten tunnetiloille ja aistinut herkästi missä mennään vaikka asioita ei ole sanotukaan ääneen. Otan muiden tunteet itseeni, ja mukautan oman olotilani ja tunteeni samalle taajuudelle heidän kanssaan. En välttämättä kanna toisten murheita, mutta imen negatiiviset tunteet itseeni ja yhtäkkiä kaottisuus on päässäni vaikka oma tunteeni olisi ollut aivan toisenlainen. Ehkä se on jonkinlaista rajattomuutta itsen ja toisen välillä? Esimerkki: ystävä itkee jonkun läheisen kuolemaa, lohdutan kunnes minut valtaa sama musertava suru kuin joku olisi kuollut myös minulta -> tarvitsen kohta itse lohduttajaa. Tämä ei kuitenkaan ole sitä, että olisin enää surullinen toisen puolesta ja sillä tapaa kantaisin huolta hänestä, vaan olen itse ihan hajalla. Jotain surullista ja menetettyä ja kadotettua on omassa menneisyydessäni, ja pyrin auttamaan itseäni auttamalla toisia. Saan tilaisuuden käydä läpi yhä uudelleen vaikeita tunteita kun hankin vaikeuksissa olevia ihmisiä ympärilleni. 

Ehkä hiljalleen alan nähdä eron siinä mikä on rehellista empatiaa ja mikä sympatiaa. "Burn out" on tullut siitä, että isä on omalla esimerkillään kannustanut auttamaan muita ihmisiä omasta hyvinvoinnista ja rajoista välittämättä. Jollain tavalla tuntuu, että uskonyhteisössä ihmiset halusivat käännyttää toisia ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavalla jotta voisivat säilyttää mielessään oman elämänsä mielekkyyden. Ympärille pitää hakea paljon samanmielisiä koska oma tunne, usko tai persoona ei ole tarpeeksi vahva kestämään kritiikkiä ja kyseenalaistamista. 

Burn out. Väsymystä tunteisiin, ihmisiin. Olen ollut niin hukassa itseltäni. Kun on pitänyt kantaa huolta toisista, pelastaa koko maailma, kaikki on ollut minun varassani. Näin ei tietenkään ole koskaan sanottu tai vihjailtu. Mutta minun on pitänyt kieltää itseltäni kaikki: tunteet, kokemukset ja unelmat koska minulla ei ole ollut oikeutta niihin ennen kuin olen auttanut muita. Ja autettavien määrä ei tässä maailmassa lopu. Vihasin jossain vaiheessa kaikkea "hyvää elämää", mistään ei olisi saanut saada itselleen mitään ja auttaminenkin oli turhaa jos siitä sai tyydytystä koska silloinhan senkin ainoa motiivi olisi ollut itsekkyys! (Hyvin mustavalkoinen ajattelutapa siis jo teininä)

Ehkä tulen käymään terapiassa jonkin asteista taistelua siitä onko minulla oikeus kenties jopa omaan elämään, missä menevät auttamisen ja uhrautumisen rajat. Koska kyllähän se niin on, että voisin monesta asiasta lupua muiden hyväksi -ihan siis materiasta- ja käyttää varani muuhun kuin itseeni. Mutta missä määrin? 

Olen yhtäaikaisesti sekä iloinen että pahoinvoiva sen vuoksi että minä todella olen olemassa. Fyysisesti olen sitä tietenkin, en epäile missään vaiheessa kadonneeni mihinkään, mutta psyykkisesti olemassaolo on raskasta. En tahtoisi millään kestää sitä, että minä olen, koska se tarkoittaa että minulla on oma tahto ja voin haluta asioita, voin tehdä niitä. Olen kuin jättänyt lopun murrosiästäni elämättä (tai sitten varhaislapsuuden separaatiovaiheesta) kun opettelen olemaan yksilö. 

Jollain tasolla ongelmani aiheutuvat eriytymis-lähentymisvaiheen aikaisista tapahtumista. Terapeuttini pohtii aina miten lapsuuteni näkyy tässä hetkessä, aikuisuudessa. Erityisesti läheiset ja intiimit suhteet tuovat esiin kiintymyssuhteen laadun sekä lapsuudessa muotoutuneet skeemat. Välillä olo on ollut kuin kiikkulaudalla keinuessa mistä erityisesti poikaystävät ovat saaneet kärsiä. Eniten kyllä minä itse vuosien varrella, sillä oma epävakaisuuteni näkyy... tai ilmenee lähinnä sisäänpäin oireiluna eli ei toisiin ihmisiin ja ympäristöön purkamalla. Vaikeudet ovat omissa tunteissani ja ajatuksissani, mutta en näytä niitä ulospäin. Siksi monen on niin helvetin vaikea uskoa että minulla on joskus ollut ihan oikeasti vaikeaa. Ja minulle se on taas niin helvetin suututtavaa että kokemani aliarvioidaan ja sitä vähätellään tai ollaan uskomatta. Kiikuttelu kiikkulaudalla on siis sitä, että yhtenä hetkenä saatan haluta olla jonkun ihmisen kanssa, toisena hetkenä en. Haluan läheisyyttä ja lämpöä, toisena hetkenä en. Vaikka en haluaisi vaan toivoisin voivani pysyä kaukana niin silti en osaa sanoa asiasta. Pelkään, että sanomalla ei en saa enää toista tilaisuutta olla pidetty ja haluttu. Minut hylätään ja minut jätetään. Lopulta käyttäydyn kuin mieltä vailla, alan inhota itseäni ja toista ja haluan lakata tuntemasta kaikkia tunteita vuoronperään. Sitten en anna anteeksi itselleni tekemiäni tyhmyyksiä. 

Terapian tukemana pystyn ja uskallan jo asettua näihin ahdistaviin tunteisiin, pysyä niissä hetken ja tarkastella niitä. Aiemmin olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia niistä. Opettelen sietämään taas tunteita. Tällä hetkellä mietin mielessäni mitä tunteita minussa herättää se, että toinen ihminen menee eteenpäin ja itse vasta pohdin mihin suuntaan lähtisin. Suhteiden päättyessä olen aina jäänyt rakastamaan toista osapuolta. Ehkä siksi että tiedän tämän ihmisen lähtevän lopullisesti ja pois saavuttamattomiin -tunteen tasolla- ja se on helpottavaa. En pysty olemaan kiintynyt läheisessä suhteessa, koska läheisyys satuttaa ja kiintymyksen kohde saattaa "tappaa" minut. Lakkaan olemasta jos hän lakkaa välittämästä.

Ja tätäkään ongelmaa ei olisi ilman psykodynaamista psykoterapiaa. Eihän?

-- ---

Olen epävakaan persoonallisuuden perikuva. Elämä on vuoristorata-ajelu. Onneksi mieli ehtii muuttua ennen kuin tartun mihinkään mikä voisi viedä viimeiselle matkalle. Kuinka vaikeaa onkin kohdistaa avointa aggressiota itseensä. 

Kenenkään ei pidä ajatella, että oma olemassaolo pitäisi ansaita. Kiitollisuudenvelka? Hetkittäin ajattelen, että minä saan jopa olla oma itseni. Ei sitä tarvitse hävetä. Häpeä johtaa vihaan ja katkeruuteen, ailahtelevuuteen. Ei epävakaa ole itsessään tasapainoton ja että hän saisi rauhassa olla rasittavan ailahteleva; itsehäpeä jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan johtaa mielen järkkymiseen. Jokin tahtoo pistää vastaan ja sanoa, että olen rakkauden arvoinen. Mutta häpeän tunne sanoo muuta. 

Yöllisiä mietteitä, kun pitäisi nousta aamulla luennolle. Ei kokonaisia lauseita. Ei ajatuksia. Tunteita on ollut viime päivinä paljonkin. Se on tavallaan ihanaa. Uskallan tuntea edes jotain. Voin antaa surun ja vihankin tulla, koska haluan oppia käsittelemään niitä. Tiedän käyttäytyväni välillä epäreilusti läheisiäni kohtaan. Toivon, että he kestäisivät.

Transferenssi

Olen viikonlopun pohtinut miksi puhuminen terapiassa on niin vaikeaa. Jaarittelen tyhjänpäiväisyyksiä ja terapeutti kuuntelee ja vastailee. Kerroin viimeksi -ensin puhuttuani jostain omasta mielestäni typerästä arkipäivän asiasta- että haluaisin varmasti mennä suoraan johonkin olennaiselta tuntuvaan seikkaan, johonkin mikä on oikeasti minulla hätänä ja tahtoisin käsitellä vaikeita kokemuksiani. Minua alkoi jollain tapaa ärsyttää, kun terapeutti vielä jatkaa näistä aiheista ja tunnit menevät siihen, että emme mene mihinkään syvälliseen. 

Sitten huomasin jotain mielenkiintoista; pidän terapeuttini kanssa yllä samaa "peliä" kuin vanhempieni, erityisesti äidin. Kaipaan syvällisyyttä, todellista yhteyttä mutta koen oloni epämukavaksi heidän kanssaan, siksi puhun paljon kaikkea paskaa ja esitän heille. Teen samaa terapeutille. Toivon kovasti, että äitini olisi joskus ollut kiinnostunut minusta, ja nyt kun hän ehkä voisi kyllä kuunnella ongelmiani, minulle tulee outo tunne. En halua mennä lähelle häntä. Fyysinen oleminen kuvaa hyvin mikä tilanne on: en halaa äitiä, jos hän halaa niin pyristelen vastaan ja livahdan pois - en salli sitä välittämisen osoittamista hänelle. En myöskään tykkää olla hänen vieressään, ylipäänsä kaikenlainen fyysinen läheisuus vanhempieni kanssa on ollut vaivaannuttavaa ja epämieluisaa niin kauan kuin muistan. Kaikki me lapset olemme henkisesti kaukana vanhemmistamme.

Samaan aikaan haluan terapeutiltani lähestymistä, että hän tekisi aloitteen asioista puhumiseen -minä en uskalla aloittaa itsestäni puhumista- mutta haluan pitää etäisyyttä. Transferenssiksi kutsutaan sitä että aiemmat ihmissuhdemallit ja -tunteet aktivoituvat terapiasuhteessa, eli heijastaa jollain tapaa kokemansa kiintymyssuhteet terapeuttiin. Pitää puhua tästä seuraavalla kerralla hänelle. Ja ehkä sanoa että hän voisi kysellä minulta lapsuuteeni liittyviä asioita, koska haluaisin puhua niistä.

Olen viime aikoina edelleen nähnyt unia ja erilaisia tunteita on noussut esiin sen myötä. Varsinkin isään liittyviä negatiivisia tunteita, vaikka olen aina aiemmin ajatellut että hän on ollut se kiva ja äiti on ollut se traumojen aiheuttaja, uhkaava ihminen. Ehkä isä on aiheuttanut kuitenkin enemmän turhautumista olemalla niin vaikea muulla tavoin. Äidin aggression on voinut nähdä ja kuulla ja siihen on voinut vastata, isän aggressiota on vain joutunut seuraamaan avuttomana vierestä; ilmapiiri on ollut kamala kun mitään vihaa ei hänen taholtaan ole muka ollut. 

Olen nukkunut viikonloppuna hirvittävän paljon. En ole saanut tehtyä mitään mitä olisin halunnut. En tiedä otanko univelkoja takaisin vain nukunko vain paetakseni tätä maailmaa. Odotan syksyä, mutta tuntuu niin epävarmalta..pelottavalta miten aika menee eteenpäin. Suren edelleen. Kaikkea.

Kohtuus

En selkeästikään ole kohtuun ihminen missään mielessä. Psykoterapia tuntuu junnaavan paikallaan, ja kerran on käynyt jo mielessä lopettaminen. Ajatukseni poikkoilevat miten sattuu. Tunteet eivät enää niinkään, mutta en voi estää kummallisia ajatuksiani soljumasta edes takaisin aivoissani. Aivan kuin ne voisivat vääntää näkemäni maailman aivan vääränlaiseen perspektiiviin; alan yhtäkkiä nähdä ja kuulla asioita tyystin eri tavalla. 

Nyt on hamstraus- ja ahmintapäivä. Se tarkoittaa sitä että haluaisin kaikkea paljon. On kyse sitten unesta, herkuista, alkoholista tai rauhoittavista. Haaveilen voivani turruttaa itseni tunnottomaksi. Jotkut päivät ovat sitä.

Haluaisin vain revetä kappaleiksi, menettää hermoni ja olla hankala ihminen. Mutta siitä ei olisi paluuta. Häpeäisin purkaustani niin paljon. En pysty näyttämään ihmisille sisälläni olevaa vihaa ja kipua. En tahdo että elämäni on järjestyksessä, koska se ei ole täydellisen järjestyksessä. Voisin vain antaa periksi.

Toisaalta aion alkaa terapian nyt kunnolla. Haluan joitain vastauksia terapeutiltani, ja ehkä uskallan kysyä niitä jo tulevana kertana. Haluaisin toisaalta kiinnittyä tunnetasolla häneen, koska hän vaikuttaa ihanan empaattiselta ihmiseltä. Sellaiselta jollaisin olisin tarvinnut tukemaan minua aiemminkin. Miksi minulla ei ole voinut olla kuuntelevia vanhempia, joilla on myötätuntoa? Joskus tuntuu että tarvitsemani huolenpito ja hellyys on pohjatonta.

Voi vittu tämä on sekavaa. En ole tottunut tällaiseen oloon jossa periaatteessa asiat ovat ok. Ei masenna tai ahdista, stressaa kyllä. En menetä todellisuuden tajuani, en nyt dissosioi tai tule hulluksi. Pystyn hengittämään, en kylläkään itkemään. Pystyn pitkästä aikaa katsomaan ihmisiä kaupungilla liikkuessani. Se on jo paljon. Se että olen kiinnostunut muista kertoo että uskallan havainnoida mitä en ole tehnyt vuosiin. Se kertonee myös siitä, että häpeän tunne on hieman väistynyt. En vain osaa olla tällaisessa tilassa, haluaisin palata siihen tunnottomaan taantumuksen olotilaan jossa olen paikallani ja ajatukset pyörivät samaa kehää. Asiat oli helppoja koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu

Niin kysytään Ultra Bran vanhassa kappaleessa Kuiskaus. Tulen aina hyvälle tuulelle kun kuulen tai muistan kappaleen. Ihmisten tulisi pitää tiukemmin kiinni iloisista ja mielihyvää tuottavista asioista. Ja miettiä ehkä myös sitä mitä hyvää voisi tehdä toisten eteen. Usein tulee kuitenkin mietittyä sitä  auttaisiko muita ihmisiä vain itsekkäistä syistä: sen vuoksi että saa siitä itse hyvänolon tunteen. 

Olen edelleen kipeänä, ja olo on outo. Olen stressaantunut syksyyni liittyvistä muutoksista, mutta löysinpä pitkästä aikaa itseäni hervottomasti hauskuuttavaa huumoria. Katsoin brittilaista Benidorm- sarjaa, ja viimeisin jakso sai minut repeilemään ihan hysteerisesti sille menolle. Sarjassa on ihana homopariskunta, ja nyt toinen heistä keksi että voisivat adoptoida lapsen. Toinen vastaa, että tuossa lausessa on vain yksi vika: sanat. Sitten jatkaa, että adoptiojonossa olisivat edellämme vain Amy Winehouse ja Vlad Seivästäjä. Totaalinen cokikset väärään kurkkuun efekti (R.I.P Amy). Myös sähköajokilla liikkuva mummeli otti ekstaasipillereitä ripulilääkkeenä ja järjesti hienon show'n lomalaisten hotellibaarissa. En tiedä ketää muuta joka nauraisi tällaiselle ihmeelliselle, mauttomalle huumorille. 

Ihana viikonloppu, tervetuloa löhöily ja Benidorm- maratooni :)
***********

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu
Katsot aurinkoon sokaistumatta
Pääsi lepää vasten tuulta
joka puhuu pienistä pojista
ja tytöistä maailman katolla
jonne kiipesit itsekin ilman lupaa

Oletko pelännyt liikaa pimeää
niitä hetkiä jolloin kirjoitit
nimesi jokaiseen ikkunaan
Jos valo vielä sattuisi palamaan
kaikkina niinä aamuina
kun heräsit liian aikaisin hämärään

Mitä kertoisit aamukasteelle
joka aina kertyy lehdille
jotka laulavat varjojen takaa
saaden lapsesi hymyilemään
muistaisit elämäsi hetket
saaden tunteesi palaamaan	

San. Erno Pakkala

***************

Ilta ilman ystävää

Olisin kaivannut ystäväni seuraa tänään. Soitin hänelle eilen kun oli hieman paha mieli, mutta hänellä oli omia juttujaan kuten oli tänäänkin. Näimme hetken aikaa enkä minä kertonut ikävästä olostani. 

Olen huomannut, että yksin ollessani lillun jossain avaruudessa ilman tuntumaa juuri mihinkään. Minua ei ole olemassa kun olen yksin. Ajatukseni ja tekemiseni tuntuvat jotenkin irtonaisilta. Ehkä siksi olen niin paljon paennut tuota tyhjää oloa nukkumiseen ja eri tavoilla dissosioimiseen. Kun olen sanonut menettäneeni monta vuotta elämästäni, se tarkoittaa että en tosiaan ole tehnyt muuta kuin ollut. Epävakaus voidaan nähdän tietynlaisena traumatisoitumisena, jolloin ihmisen tunteidensäätely ei ole normaalia vaan tunteet tuntuvat hyvin vahvasti ja tähän liittyykin myös epävakaan ihmisen tunnekuohut kun mitään ei voi kokea kuin täysillä. Siitä seuraa huono olo, ja ongelmaa voidaan yrittää ratkaista ylikompensoimisella ja välttämällä tilanteita joissa tunteet aktivoituvat. En ole pystynyt liikkumaan missään, en poistumaan kotoa koska ulkomaailmassa joutuu kohtaamaan ihmisiä. Myös kokemukset jäävät usein pyörimään mieleen niin että niistä ei pääse eroon. Jossain vaiheessa istuin koulupäivien jälkeen arviolta varmaan 3 tuntia illasta sohvalla miettimässä asioita että ajantaju katosi. Näin jatkui kuukausia ja kuukausia, että dissosioin itseni pois tästä hetkestä ja kadotin sen ajan jonnekin.