Kaksi asiaa, ehkä kolme

Minä voisin hyvin mielelläni mennä pienessä bentsopöhnässä töihin. Kaikki olisi soman usvaisen verhon peitossa, asiat, ihmiset, kokemukset ja tunteet eivät tulisi lähelle. Minulla ei ole suojakuorta, ei kovin vahvaa sellaista. Edelleen mietin, miksi välillä tulee näitä kausia että kaikki on vaikeaa...

Sitten, hävettää kirjoittaa tänne usein. Vaikka itse blogia pidän, ja minulla on oikeus julkaista tekstejä siinä missä muillakin, silti koen että pitäisi olla oikea blogi. Tyhmää. En arvosta itseäni ellen ole jotain erikoista. Mutta kun ei ole ketään, ei ole ketään kelle puhua. Paitsi ne... te, jotka luette tämän. Kiitos vierailusta. Ei bloggaamista tarvitse perustella nykypäivänä, ihmiset kirjoittavat kaikesta, osa hyvin osa huonommin. Kaikki voivat tehdä niin. Näiden tekstien kautta minä olen, ja toisaalta en ole. En tunnista kaikkea jälkeen päin. 

Olen aktivoitunut terveydenhoidon suhteen. Olen oppinut pari rutiinia: veden juomisen ja meikinpoiston illalla. Unirytmin pitäminen olisi tärkeää, mutta nyt kun on mielialanongelmia niin en jaksa. Jaksan sentään syödä tasaisesti, se on myös saavutus. Ruokaa kupuun, niin asiat on paremmin. Ja olen tehnyt opiskeluja, ihan vähän. Itkettää, minä opiskelen, teen hitaasti asioita eteenpäin. Se ei ehkä riitä, mutta minä yritän. Sitten mietin uusiksi, jos se ei riitä. 

Kaikki ei ole aina pelkkää paskaa, voi olla aarteitakin joukossa. Kunhan ensin kykenee kaivelemaan sitä paskakasaa. 

Voi perse

Nukuin 5 tuntia 9 minuuttia. Voi jumalauta, ärsyttävää. Heräsin noin puoli viideltä nähtyäni työunia ja heräiltyäni monta kertaa. Voi vittu, voi vittu. Vihaan tätä, en halua mennä töihin. En jaksa, mahassa on huono olo. Menisi paljon paremmin jos nukkuisin hyvin, mutta en ymmärrä miksi näitä vaiheita tulee. Voi vittu. Toivottavasti nukahdan tänään jo heti töiden jälkeen ja nukun aamun. Voi... ...

Se pieni ero

Laahustaessani kotiin kaupungilta, mietin miksi tänään ei tehnyt mieli syödä herkkuja. Yksi tekijä on varmasti se, että olen päässyt pahimmasta sokerikoukusta irti. Sitten mietin mikä merkitys mielialalla ja tunteilla on. Eilen ja viime yönä tunteet lähentelivät masennusta puhtaimmillaan, ja tänään oli siitä jäänteet. Ahdistus ei noussut nyt niin vahvasti esiin kuin joskus. Olen aiemminkin miettinyt, että jos yritän rauhoittaa itseäni syömisellä. Ihan puhtaaseen masennuksen tunteeseen en syö, silloin ruokahalu ennemmin katoaa. Kohdalleni kuitenkin harvemmin osuu masennusta ilman ahdistusta, joten käytännössä syön kun tuntuu pahalta. Lohdutan itseäni, edes jokin tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Masentuneena tiedän että mikään ei auta, peli on menetetty.

Käytän kyllä aika huolettomasti sanoja masennus ja ahdistus. Toistelen niitä paljon, vasta viime aikoina olen vaihtelevasti kyennyt ottamaan sanavarastooni myös surun. En osaa oikein eritellä tunteita, ne ovat möykkynä; masennus ja eritoten ahdistus ovat kokeneet melkoisen inflaation koska ne ovat olleet lähestulkoon ainoat sanat joita käytän. Pysähtymättömyyttä ja eriytymättömyyttä. Sitä kai tämä on.

Sain tehtyä tänään osan siitä mitä aioin, se on hyvä asia. Mieliala oli kai iltapäivästä kohtalainen, en jaksanut enää pyöriä alakulossa ja ajattelin että vitut tehdään nyt mitä voidaan ja katsotaan sitten. Voi olla että saan dead lineen mennessä jotain, voi olla että en. Sitten jää valmistuminen, ja tulee lisää ongelmia. Voi voi. Itse kannan vastuun. 

Jäädytysoperaatio

Haluan vain huokaista ääneen sen mitä yksi lokero aivoissani pidättelee sisällään: minä en pysty tähän. Minä en pysty, en jaksa enkä osaa. En jaksa opiskella, en jaksa töitä. Näen vain painajaisia.

Tänään minun piti tehdä esseitä ja tutkimussuunnitelmia, en tehnyt. Koko päivän on vain surettanut ja pelottanut. Mietin miksi antaisin menneisyyden valua myös tulevaisuudeksi, mutta sehän ei ole niin. Minä pelkään tulevaisuutta, elämää. En voi sille mitään, enkä sille että se pelko on lamauttavaa. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, minne kuulua, ja surettaa niin paljon että joudun huolehtimaan yksin itsestäni, en voi jakaa tätä taakkaa. Tähän tulee menemään niin paljon energiaa... siihen, että jaksan tehdä mitä vielä valmistumisen eteen tänä vuonna täytyy ja samalla kestää ja käsitellä ne kauhun tunteet jotka elämän muuttumisesta aiheutuu.. Kuunnella, tunnostella, ymmärtää ja lohduttaa itseä. 

Terapiastakin jäin paha mieli. En ymmärrä miksi terapeutti kysyi minulta jotain asiaa, kannusti kertomaan, ja sitten kun omin sanoin kerroin, hän en kuunnellut loppuun vain kaksikin kertaa keskeytti ja mitätöi puheitani. Mutta muutakaan ei ole kuin tämä, en jaksaisi nyt yhtäaikaa terapiankin lopettamista tai terapeutin vaihtamista... Mutta onhan tämä ihan absurdi tilanne; terapiaa on jäljellä korkeintaan joitain kuukausia, ja jos nyt alkaisin puhua näistä asioista suoraan niin loppuaika menisi siihen enkä pystyisi sitäkään vähää puhumaan "oikeista" asioista. 

Stressitilanteissa turvaudun jähmettymiseen, haluan vain olla hiljaa ajattelematta tuntematta liikkumatta. Kiinnitän huomion itseni ulkopuolelle, katson tv:tä, olen netissä. Siinäpä ne. En liiku asunnossani juurikaan, en pidä järjestystä yllä enkä jaksa ennakoida mitään. Ruoka loppuu puhtaat vaatteet loppuu wc-paperi loppuu lääkkeet loppuu.

Luulen, että olen ahdistunut koska olen sisimmässäni vieläkin surullisempi, enkä haluaisi tuntea sitä. Koitan kieltää sen. En haluaisi enää surua, en jaksa. En kestä sitä taakkaa vuosikymmenien ajalta. Eikä kukaan ymmärrä.

Erillään

En taaskaan pysty ymmärtämään miksi eri päivinä tuntuu niin erilaiselta. Yhtenä päivänä olen iloinen ja toiveikas, varovasti voisin sanoa olevani jopa energinen. Sitten taas tulee alakulo, synkkyys, paniikki. Tällä hetkellä niska ja leukaperät ovat aivan jumissa, ja saan toispuoleisia päänsärkyjä. Ahdisti työasiat, näin viime yön painajaisia aiheesta. Sitten minua riivaa jatkuva pieni etova olo vaikka olen yrittänyt käy ruokavaliotani läpi että mikä perkele siellä vielä tuota yökötystä tekee. Nyt olen karkkilakossa (niin etten osta kotiin herkkuja tai muuta mässysyöpöttelymatskua, hyvin mennyt vajaan viikon, mikä on ihan käsittämätön aika tällaiselle herkkuhirmulle... joulukuussa asiat repesivät ihan totaalisesti käsistä ja söin hirveästi pizzaa ja suklaata ja noutoruokaa. Ihan pikkasen kiristi vaatteet). 

Olen eniten ahdistunut opinnoistani, joita en ole saanut vieläkään päätökseen. Enää olisi gradu. En taida olla ainoa joka painii näiden ongelmien kanssa. Haluaisin vain heittäytyä johonkin haavemaailmaan, jossa kaikki olisi hyvin. En jaksa tätä seilausta toivon ja epätoivon välillä, vaikka ymmärrän sen kuuluvan elämään. Tiedän, mikä masentaa opinnoissa ja valmistumisessa: se on tämän hetkisen elämän loppu. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja se ei ole hyvä juttu, ei niin yhtään. Olen taas vaarassa masentua, se on nurkan takana. Tunnistan sen olomuodon ja vaiston sen läsnäolon, se voi tulla esiin milloin vain. Tiedostan myös sen, että kyseessä on reaktio joihinkin traumoihin. Pakenen niitä lamaannukseen ja apatiaan, suojelen itseäni. Tämä on tulkintani asiasta. Masennus on jollain tapaa lohdullista, ehkä siksi että olen pohjimmiltani (joku minussa on) synkkä ja toivoton pessimisti. Masennus tuo tullessaan tuttuuden tunteen, on jokin sävy ja maisema, jonka tunnen ja jota pidän kotoisana. Ajattelen, näin asiat ovat, johonkin voi luottaa, masennus ei hylkää, se tulee pelastamaan ja tuomaan turvaa. Kipeää?

Kuka voisi väittää, että ei-masentuneisuus on normaalia? Joskus tuntuu, että se mitä kutsutaan hyväksi mielenterveydeksi on jotain illuusioon perustuvaa, sinisilmäisesti hyvään uskovaa. Toisaalta, niin on ehkä pakko olla. 

Perkele, sattuu leukaan ja hampaisiin. Ehkä varaan samoin tein ajan hierontaan niin eipä jää sekin roikkumaan. Tämän lisäksi pitäisi laittaa kuntoon vaikka kuinka monta kohtaa kehosta. Ei jaksaisi. Haave keväästä ja valosta on tällä hetkellä ainoa mikä saa jatkamaan, oikeasti. Kaipaan aurinkoa. Ehkä se usko ja toivo masennuksesta toipumisesta on vahvempi kuin masennus itse. 

Väliinputoaja

Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jäisin jälleen jostain paitsi. Terapia on alkanut vajaa 4 vuotta sitten, ja kolmen vuoden käynnit tulevat täyteen eri mittaisista tauoista johtuen vasta nyt keväällä. Tästä huolimatta tuntuu etten etene mihinkään, en pysty luottamaan terapeuttiin enkä pysty sanomaan sitä hänelle. En tiedä missä päässä on vika, mutta kovin konkreettista apua en ole saanut häneltä, keskustelu johtaa toki oivalluksiin, mutta silti joudun kehittelemään monia asioita yksin. Tai ehkä vain joku moodini blokkaa terapiassa kaiken, sanoo ettei kannata avautua, ei kannata muistaa. 

En pysty menemään terapiaan herkkänä avoinaisena ja hauraana, jolloin pystyisin ehkä edistymään. Ei pitäisi vertailla, mutta kun monet muut tuntuvat etenevän vaikka heillä on paljon pahempia traumoja kuin minulla, elämänmittaista kaltoinkohtelua, hyväksikäyttöä, ja ties mitä. He saavat apua traumaterapiasta ja muista terapioista. Tiedän ettei se voi tulla ilman valtavaa kipua ja asioiden läpikäyntiä, enkä ole kateellinen. Minusta vain tuntuu, että olen edelleen se ulkoisesti iloinen tyttö, jolla ei ole ongelmia, ei voi olla, ei saa olla. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut, ahdistunut, minulle ei ole tapahtunut mitään mikä "oikeuttaisi" niihin tunteisiin.

Siinäpä se taisi tullakin; en edelleenkään usko siihen, että minä "saan" olla masentunut. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, tämä vanhempien (erityisesti äidin) harrastama aivopesu on vain pinttynyt niin syvälle. Se, etten ole tullut vanhempien taholtani ymmärretyksi ja nähdyksi, ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa muiden ihmisten taholta.

Tänä viikonloppuna mielessäni on pulpunnut moniakin asioita, yksi iloinen juttu on se että saan pitää hieman lomaa, mikä tarkoittaa luppoaikaa itselle ja itseäni kuunnellen. Jei. Ehkä jaksan joku päivä kirjoittaa enemmänkin.

Läheltä piti

Olin joululomalla synnyinseuduillani käymässä. Monet asiat siellä tuntuivat niin kaukaisilta ja vierailta. Minun on vaikea uskoa ja palauttaa mieleeni että minä todella asuin siinä talossa missä isäni edelleen asuu. Minulla oli siellä huone missä elelin läpi... no kaikenlaisten aikojen. Olen varmasti odottanut pois pääsemistä ja muuttoa, vaikka en varsinaisesti sellaista tunnetta muistakaan. Pinnan alla on varmasti ollut monenlaisia tunteita, joihin en ole päässyt käsiksi. Ne on pitänyt pitää piilossa tukahdutettuina. Totta kai lähdin sitten täysi-ikäiseksi tultuani muualle opiskelemaan... en olisi voinut jäädä samaan paikkaan enää. Silti, siitä kaikesta itsestäänselvyydestä huolimatta, minusta tuntuu nyt siltä kuin olisin vain täpärästi selvinnyt jostain kamalasta. Ehkä tunne kumpuaa siitä, että nyt ymmärrän kärsineeni paljon - tiedostamattomastikin - ja sen nähdessäni säälin pientä minua, joka olisi voinut myös jossain tilanteessa jäädä vielä vanhempiensa vangiksi sinne tukahdutettujen tunteiden pesäkkeeseen. Se kylmää sydäntä. 

Ehkä minulla ei saanut olla asiat huonosti lapsena ja nuorena. Siksi uskottelin niin itselleni, ettei todella ollut mitään pahaa. Enkä edes uskotellut, vaan asia oli niin, sillä vanhemmat sanoivat ja tiesivät paremmin. Sitä pahaa ei vain ollut. Se oli jossain muualla, siksi lohkoin sen itsestäni jonnekin.

Mieleni on ollut sidottu, eikä sen vapauttaminen ole helppoa. Elän ehkä edelleen jollakin osallani sitä aikaa, kun en ollut vapaa tuntemaan ja elämään, siksi tuntuu niin oudolta että minä voin ja saan tehdä mitä haluan. Mutta silti valitsen useimmiten oman kodin piilon, sinne pääsee pakoon. Pakenen muita ihmisiä ja kokemuksia monista eri syistä. 

Toisaalta, jospa tarvitsen oman kodin rauhaa. Jos minulle on hyväksi huolehtia itsestäni niin, että voin maata yksin kotona katsomassa elokuvia ja tuntea samalla turvallisuuden tunnetta. Se on ihanaa, vaikkakin tylsää. Minä voin olla vihdoinkin omassa kodissani vapautunut ja oma itseni mitä en voinut 19 vuoden aikana vanhempien luona olla. Joten jos nyt vihdoinkin saan tuntea tuota turvaa ja varmuutta jonka pitäisi olla itsestään selvää kaikille, niin miksi en nauttisi siitä? Se ei voi olla pahaksi.