Arjen pitäisi käynnistyä

En pysty. Olen liiaksi kiinni ajatuksissani. Ne pyörivät kehää. Vaikka yöllä ja aamusta tuntui hetken verran paremmalta. Taas se ankara perfektionisti meuhkaa ja mollaa: mitä muutkin nyt ajattelevat, olet säälittävä, et osaa, et tajua, takerrut. Älä tarvitse.

Tällainen vie voimat. Todella. Tulisivatpa nämä kriisit silloin kun olisi aikaa niitä käsitellä, eikä pitäisi käydä töissä ja opiskella. Mutta näinhän elämä menee.

Millaista olisi olla normaali ihminen, sellainen joka ei haavoitu sydänjuuriaan myöten... Jolla olisi terve suojautumistapa maailmaa vastaan, joka pystyisi puolustautumaan ja suojelemaan itseään. Arvostamaan itseään. Ei antautua ihmisten hyväksikäytettäväksi. En tiedä mikä... tai tiedän. Tiedän, mikä tunne ja osa nostaa päätään silloin kun sille osoitetaan jotain hyväksyntää. Se on se, joka odottaa että vanhemmat pelastavat sen turvaan ja kaikki on täydellisen hyvin. Sillä on kova tarve siihen, pohjaton tarve. Se ei mitään muuta pysty ajattelemaankaan kuin että olisi kohta turvassa, pahalta maailmalta. Kaikki energia ja huomio kiinnittyy siihen, se ei pysty huomioimaan muuta. Ei vaaraa joka lähestyy, ei sitä uhkaa ja pelkoa ettei tämä ihminen olekaan välttämättä turvallinen. Siinäpä se. End of story.

Mulla on vielä paljon matkaa siihen, että pysty hyväksymään itseni ja eri puoleni. Kuinkahan pitkä matka se on? Varmaan loppuelämän tietyllä tavalla. Juuri nyt haluaisin kovasti, että saisin kuulla terapeutilta lämpimän, hyväksyvän ja vakuuttavan kommentin. Itse en pysty itseäni juuri tämän enempää auttamaan. Yksi olennainen, suuri syy sille on se, että minulla ei ole kokemusta vastavuoroisesta tunteiden käsittelystä, en ole sisäistänyt sitä rauhoittavaa vanhempaa (jollaista minulla ei ole ollut), joka kuuntelisi, pyrkisi auttamaan tunteiden nimeämisessä, hyväksyisi, antaisi palautetta ja valaisi uskoa paremmasta. Nyt vasta ymmärrän miten tärkeää on, että vanhemmat todella käsittelisivät eri tunteita lasten kanssa, loisivat turvallisen ympäristön sille. Sellaista ei ole meillä lapsuudenkodissa ollut. Tunteita on varmasti "leijunut", mutta niihin ei ole päässyt käsiksi. Minkä lisäksi se, että vanhemmat ovat hylänneet minut lukuisia kertoja yksin tuntemaan kestämättömiä tunteita. Tästä karu esimerkki, miten kerran itse reagoin hoitolapsen kiukutteluun ja itkuun. Otin häntä kädestä kiinni, nostin toiseen huoneeseen ja laitoin oven kiinni. Jätin yksin. Tuntuu vitun kurjalle.

Nyt pitäis jatkaa töitä, juttuja. Olen vain sekaisin ja ahdistunut ja itkuinen. Mieli pomppii siellä ja täällä, olo ei ole sietämätön, mutta näköalaton ja toivoton. Ehkä häpeää kantava osa on tällä hetkellä päällimmäisenä, se että olen säälittävä ja hylätty.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Yksinäisyys

En ole ennen pelännyt yksinäisyyttä, en ole potenut sitä. Tietoisesti. Olen pelännyt sitä hetkeä kun jään yksin. Nyt pelkään, olen ahdistunut. Olen yksin ja se tuntuu niin kurjalle. Edelleen pohdin sitä kaiken pelastavaa ja muuttavaa rakkautta. En ymmärrä sitä, en ole koskaan kokenut sitä.

Kunpa aikuinen pitäisi huolta päivittäisistä rutiineista, tekisi sen mikä on hyväksi lapsille. Antaisi surra silloin kun surettaa. Mutta miten tämän jäytävän hylkäämisen kokemuksen saisi häviämään? Olen keskellä kriisiä, josta en selviä ainakaan voittajana.

Aina vain vähemmän

Unta nimittäin. En tajua onko nuhatauti jotenkin vienyt yöunet vai eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että silloin olisi ihan poikki ja vetelisi päiväunia ja kaikkea. En minä. Kurkkuun sattuu, nenä valuu, ääni on pois. Vatsa on kipeä. Elän ehkä jollain 600 kilokalorilla päivässä. En tajua miten jaksan.

Rauhoittuminen on ongelma. En jaksaisi. En pystyisi pysähtymään, ajattelemaan, tuntemaan. 

Kello soi aivan liian pian. Ei jaksa. 

Ääni vain huutaa

Se kaikista kovin ja vaativin ääni on huolella peitetty. Se vaatii äärimmäisiä keinoja, dissosiaatiota ja poissulkemista. Jonkun muun esittämistä. Oikeasti, syvällä sisimmässä raastaa ääni, joka vaatii että minut tulee nähdä ja kuulla. Jotenkin niin vaikeaa. Olla olemassa. Alkaa olla olemassa. Se vaatii aktiivista ponnistelua ja elämänotetta, olla olemassa. Jättää esittäminen, ja vaan olla. Läsnä, havainnoida. Ei vain automaattisesti reagoida. Toisaalta, juuri sitä spontaaniutta pitäisi olla, ettei välillä miettisi. 

Mutta toistaiseksi reagointitapani ja suojamekanismini ovat haitallisia, ne suojelevat minua ja sisimpääni kyllä, mutta tuottavat myös äärimmäisen paljon tuskaa. Niistä luopuminen on tuskaa. 

Onneksi on joitain asioita mitä odottaa. Ehkä vielä joku päivä tuntuu paremmalta. Minä voimaannun joissain asioissa koko ajan. Välillä tipun suohon. Joku osani tippuu. Ne eivät ole niin selkeitä osia, mutta sinne päin. Jokin kaiken muun alleen peittoavat, mitään muita vaihtoehtoisia tapoja, tunteita tai selityksiä vastaanottamattomat moodit pyyhkivät ylitse. Niitä hetkiä on vaikea sietää. Sitä, kun ei näe että olisi edes tunnelia, saati että sillä olisi pääte ja siellä valoa ja ulkoilmaa. On vain pimeys. Joka suuntaan. Ei kiinteää maata, ei seiniä mitä haparoida.

Läsnäolo on vaikeaa. Tulen töistä kotiin, istun tuntikausia sohvalla kelaamassa, miettimässä, murehtimassa. Itken, joskus. Usein en. Sekin olisi hyvä jos itkisin, jokin koskettaisi. Olen harrastanut tätä pääni sisällä elämistä ja murehtimista vuosia. Yläasteelta lähtien, no lukiosta vähintään. Mitä minä suojelen, ketä, miksi? Miksi toimin näin? Minä korvaan puuttuvat ihmiset. Luon tarvittavat ihmiset ja dialogit päähäni. Minulle on uutta ja vierasta, että asioista keskustellaan, vuorovaikutetaan. Että ihmiset voivat oikeasti keskustella, eikä manipuloida.

Nyt huomaan, että kirjoittaminen ja äänien hiljentäminen pakolla toimii. Tunteita todennäköisesti purskahtelee niiden takaa, mutta jollain tapaa helpottaa. Kunpa jaksaisin olla aikuinen ja huolehtiva ja välittävä itseäni kohtaan.

Minulla on tulevaisuus. Minulla on toivoa. Ja koska minulla on toivoa, minulla on myös mahdollisuuksia. 

Hedelmistään se puu tunnetaan, vai miten se nyt meni

Ikäväkseni täytyy todeta, että omana itsenään oleminen on vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää edes sitä kuka on, saati sitten päästää sitä pinnalle. Se kysyy lujuutta olla läsnä, tietoinen omista tunteistaan ja olotiloistaan. 

Tärkeintä olisi kuitenkin aina se, että olisi nimenomaan sitä. Aito minä. Vaikka se olisikin altis loukkauksilla ja hylkäyksille. Toisaalta, ne ovat menneisyyden kokemuksia. Nykyhetkessä loukkaamista ja vahingoittamista ei pääsisi käymään samalla tavalla, koska olen oppinut vetämään rajoja. Mutta jos en osaa olla aito, tuotan samalla jotain sellaista valheellista, joka vetää puoleensa vääränlaisia ihmisiä. Tai oikenalaisia, mutta karkoitan heidät koska olen valheellinen. He eivät pääse kosketuksiin minun kanssani, pettyvät ja lähtevät. 

Mindfulness olisi taas terää. Menneisyys ei herää eloon, tulevaisuus ei kummittele. Vain tämä hetki ratkaisee. Asioihin ei takerruta, niitä tarkastellaan lempeästi, hyväksyvästi. Se on minulle vaikeaa. 

Olen todennäköisesti vasta hyvin alussa omalla "henkisen kasvun" polullani. Pelkään koko ajan, ettei minua nähdä. Vaikka monet näkevät minut, pitävät minusta ja minä heistä. Ehkä ne ihmiset eivät vain riitä. Tarvitsen kaiken pelastavan rakkauden, enkä tiedä kuinka kestän olla ilman sitä. Mindfulnessista viis. Rakkauden haluaminen, tai sen kaipuun myöntäminen on vaikeaa. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan koko nuoruus- ja aikuisikäni. Minä en tarvitse.

Tarvitsen minä, ja haluan.