Zen

Taputi taputi, voin aplodeerata itselleni. Viime viikon tiistaista lähtien vain yksi tai kaksi rauhoittavaa. Sitä ennen se oli viikkoja kai niin että päiväksi ja yöksi tarvittavaa napaan. Nyt tässä oon funtsaillut aikani kuluksi, kirjoittanut (mikä on helpottanut paljonkin kun saan sanallistettua tunteita ja ajatuksia selkeämmiksi), ollut ehkä enemmän kotona. Sellaista. Mä oon hieman rauhoittunut, olo ei ole ollut pariin päivään ainakaan kovin ahdistunut (voi olla että on ollut, en muista kuin tämän päivän).

Mua vitutti ja ahdisti ehkä kuitenkin, kyllä, opinnot ahdistivat. En tiedä valmistunko, saanko opintoja kasaan. Se kiristää päässä. No, jos en valmistu, yliopisto potkaisee mut ulos, niin sitten potkaisee. Alan valmistautua siihenkin vaihtoehtoon etten saa maisterin papereita ulos, vaan jään kandiksi. Mutta katsotaan. Yliopistolla voi tulla mitta täyteen. Ja mikä mua on vuodet vaivannut; lorvikatarri. Persoonallisuushäiriö. Mun päässäni asustava persoona oikeuttaa mut oikeasti vittu vuodesta vittu toiseen vaan oleilemaan, avaamatta mitään kirjaa, tekemättä mitään tenttiä ja menemättä kursseille. Multa puuttuu selkäranka. Kaiken aikaa ei ole ollut niin, aluksi olin oikeastikin piipussa ja tein silti opintoja (oli enemmän läsnäolopakkoa) mutta viime ajat olen vaan ollut. Mua ei huvita, ei haluta. Ja taustalla on toki oikeita ongelmia, pelkoja ja vääristyneitä ajatus- ja tulkintarakennelmia. Elämästä, itsestäni, muista ihmisistä. 

Mua ei vaan jaksa nyt kiinnostaa, just tällä hetkellä 17.4.15 klo 00.37. Ei kiinnosta. Maha on turvoksissa ja on nälkä ja jano ja tavallaan raukea olo mutta silti ei nukuta. En malta. Mun pitäis kai kirjoittaa vielä enemmän, niin kauan että pää on tyhjä. Se auttaa. Mutta sitten ei tule opinnoista mitään jos illat pitkät tarinoin vihkoihini ja analysoin. 

Kämppäkin on paskainen pajumaja. Tiskit seisoo vedessä ja haisee, pölyä on senttitolkulla, kirjastomaksut menee kai perintään kohta (kai ne voi mennä?) ja ruokaa ei ole. Mutta silti, ihan sama. Mä en voi mitään sille mitä on mennyt, mitä oli eilen ja mitä silloin valitsin. Jälleen tämä, pitäisi olla hetkessä läsnä, valita tässä jotain. On vaikea pysyä hetkessä!!!

Aion vetäytyä yöpuulle silti, noin 5-6 kirsikkatomaattia tyhjään vatsaan nauttineena. Voi miten uni tuleekaan kun maha kiljuu nälkää. En ole aineissa, vaikka minusta tuntuu siltä.

Huominen, sen olisi syytä olla hyvä.

Peruutus

Niinpä. Terapeutti joutui perumaan mun ajan. Olisi vielä huomisen kipeänä. Hienoa. Mua kalvaa kauhu. Kauhu siitä, että putoan kohta. Toisaalta tunnen kauhua myös siitä jos en putoa. Olenko oikeasti kasvattanut itselleni voimia selviytyä vai onko se vain valeminä, joka pitää suojakilpeä yllä. En tiedä mistä sen tunnistaa, en ole koskaan oikein tiennyt, muuta kuin jälkikäteen kun on tuntunut etten muista mitään enkä tunnista itseäni enää. Olen selvinnyt (pysynyt hengissä) liian pitkään apua hakematta ja siihen tarttumatta. Kun on ollut se suojaus. Nyt on vaikea erottaa minua.

Ehkä nukun yön yli, tai nukunkin. Mietin, tai ehken mieti, vaan olen huomisen. Koitan olla paikalla, läsnä. Senkin avulla olen saanut aikaiseksi oivalluksia, jotka ovat auttaneet voimaan hieman paremmin. 

Jänskättää

Terapia on huomenna. Ja mulla on vappufiilis. Oikeasti ei liity vappuun sillä inhoan vappua ja ne ovat olleet paskoja. Mutta nyt on jotenkin kutkuttava fiilis. Terapiaa kohtaa on varmasti suuret odotukset, ihan kuin treffeille menisi, joten minua jännittää sen takia. Vappu onkin pyhitetty maanlaajuisesti käsittämättömälle kännäämiselle, ehkä sitä voisi tehdä itsekin pitkästä aikaa. Rakastan nimittäin satunnaisia övereitä. Ja vaikka päätyä sitten räntäsateessa puskaan panemaan jotain mysteerihenkilöä. Sellainen voisi olla vappu, vaikka se tarkoittaisikin sitä että liittyisin siihen inhoamaani ihmisjoukkoon joka tekee kaikkea iljettävää julkisilla paikoilla nimenomaan vappua tekosyynä käyttäen. Minä lupaankin olla vetämättä muistia pois ja kuseskelematta ja oksentelematta ympäriinsä.

Haluaisin herätä eloon. Haluaisin tavata ihmisiä pelkäämättä ja ajattelematta kaikkea mitä olen voinut menettää kun olen ollut ahdistunut ja masentunut. Olen luullut, että muut näkevät miten paska ja idiootti olen, kuinka yksinäinen ja säälittävä. Minulla on ollut tunne että minut nähdään sisälle saakka, kaikki se mitä olen ollut tai tehnyt. Että uudetkin ihmiset näkevät. Enkä ole pystynyt rakentamaan itsestäni uudenlaista kuvaa. Tämän takia kai on mennyt ihmissuhteitakin perseelleen, koska olen vaan ajatellut valmiiksi että minusta paistaa kaikki epäonnistuminen jo kilometrien päähän, ihan perseelleen tämä menee.

Ja se kaikkein syvimmällä oleva pelko: en kelpaa, minussa ei ole sitä jotain. Aina uupuu se jokin. Ja sitä mikä tämän pelon korjaisi, en ole vielä keksinyt.

Täysin sivuutettu tunne

Olen saanut jostain voimaa tarttua opintoihin. Joku adrenaliinivyöry iski minuun tänään ja aloitin urakan. Vaikeaksi siitä tekee heittelevät tunteet. Kun ajatus karkaa jonnekin aivan muualle. Sellaiseen mihin en voi enää itse vaikuttaa. Olotilat eivät ole kuitenkaan sietämättömiä, johtunee siitä että ymmärrän itseäni ja pystyn sanoittamaan tunteitani ja ymmärtämään ääniäni. Voin kirjoittaa ne ylös.

Yksi helpotusta tuonut oivallus oli tänään se, että olen unohtanut vihan tuntemisen. Tuon yhden olennaisen ja tärkeän tunteen tuntemisen. Tai tarkemmin sanoen, unohdan sen parisuhteissa. En pysty tuntemaan, saati ilmaisemaan, turhautumista, ärsyyntymistä, kiukkua, raivoa, pettymystä. Minusta lohkoutuu se puoli kokonaan pois, ja saa olla melkoisen iso juttu että kilahdan jostain. Pyrin olemaan järkevä, rakentava ja aikuinen. Aivan kuin aikuinen ei saisi koskaan suuttua, ihan kuin suuttuminen olisi epäkypsää. On varmaan ihan normaalia suuttua? Mutta minä en uskalla. Koska se on kontrollin menettämistä, siitä voi seurata hirveitä asioita. Toinen voi jättää. Hylätä. Ymmärsin tänään, että menetän kosketuksen näitä tunteita tuntevaan puoleeni, ne lohkoutuvat pois parisuhteessa. Siedän ja jaksan ja oletan ja hyväksyn ja siten sysään omat tarpeet syrjään. Miellytän. En halua olla vaivaksi ja vaativa. Jos minusta sitten pidettäisiin. 

Kelasin parisuhdehistoriaani taaksepäin. Miellyttämistä, hiljaisuutta, myöntymistä, kieltteyttä, loputonta toisen toiminnan selittelyä ja ymmärtämistä. Ja jos nämä tunteet lohkoutuvat pois, siitä seuraa epäsuorasti ilmaistua vihaa, tuhoisaa toimintaa ja suhteen sabotoimista. Tunnen sen vihan vasta jälkikäteen, ja se on uuvuttavaa käydä läpi sitä itsekseen, kantaa omaa vihaa sekä mahdollisesti myös toisen osapuolen minulle sysäämää vihaa. Minä mietin vain mitä olen kämmännyt enkä katso yhtään sitä mistä kaikesta toisella on ollut vastuu - aika paljosta nimittäin, itsestään. Minä olen rajaton, sulaudun toiseen enkä nosta esiin tarpeitani, kuvittelen olevani kaikesta vastuussa. 

Pienin askelin ja oivalluksin eteenpäin. Onneksi terapia häämöttää ihan muutaman päivän päässä. En tiedä mistä siellä aloittaa kun olisi niin paljon asiaa. Täytyy hyödyntää koko aika. 

Kysymysmerkki kysymysmerkki

Kaksi minua oudoksuttavaa asiaa. Olen sietänyt ahdistustani ja hylkäystraumaani tämän viikon ilman tarvittavaa lääkettä. Viime viikon nappailin niitä töissä ja illalla kotona. Ja yöksi myös melatoniinin kanssa. Mietin pääni puhki, että miksi. Ehkä selittäviä tekijöitä ovat olleet päiväkirjan kirjoittaminen ja eri "äänten kuuleminen", tässä tapauksessa ei viitaten psykoottisuuteen vaan moodeihin ja niiden sanomisiin ja huuteluihin. Eli käytännössä olen kuunnellut erilaisia vahvoja urautuneita tunnetiloja, joihin on liittynyt yleensä jokin ääni/lause. Sitten olen kirjannut ne ylös, ja jos jollekin tunnetilalle ei ole löytynyt heti sanoja, olen pohtinut mitä siitä nousee: mitä tunteita, uskomuksia ja muistoja sen taakse kätkeytyy. Kuten "vittu olen idiootti ja tyhmin ihminen koskaan" tai "kukaan ei halua minua" tai "ansaitsen kaikkea paskaa" tai "älä jätä ikinä, huomaa minut". Olen antanut niille värin. Eri äänet vain vuorottelevat niin nopeasti, yksi ei pysy kauaa vaan seuraava koitaa kompensoida ja mitätöidä tai puolustaa tai ihan mitän tahansa, jonka olen tulkinnut olevan sitä että sillä yritän lievittää ihan sitä alkuperäistä tuskaa. 

Noooo, toinen ihmeellinen asia on väsymys. Olen nukkunut noin 7,5 tuntia yössä, mutta olen ihan tööt aamuisin ja iltaisin (niin kuin nyt) väsyttää kovasti. En ole koskaan yllätys yllätys laittanut merkille, että olisin keväisin väsynyt. Mutta voi se olla sitäkin, ettei pysy tuon kevään ja päivien pitenemisen perässä. Outoa herätä auringonnousuun. Tai ehkä olen väsynyt liiasta sosiaalisuudesta, jota harrastin viikonloppuna? Olen ollut joskus tekevinäni sellaisen havainnon että seura väsyttäisi vaikka olisi kuinka kivaa.

Tai ehkä asioiden työstäminen vain väsyttää, kuka tietää. Olen kirjoittanut hitonmoisen määrän tekstiä terapiaan. Tai itseäni varten, mutta silti terapiaan vietäväksi. Jos saan aikaiseksi. 

Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.