Minä haluan pois

Menin työpäivän päätteeksi kuumaan suihkuun ja itkin itkua ilman kyyneleitä. Jollain epämääräisellä ja haikealla tavalla kaipaan päästä takaisin masennuksen harmaaseen syliin. Tilanteeseen, jossa en näe valoa enkä minkäänlaista kajoa paremmasta. Minä voisin tuudittautua. Nyt en voi. Joudun taistelemaan jotta eläisin, pysyisin elävänä. En vain jaksaisi, tämä tuntuu niin järjettömältä touhulta. Päivät seuraavat toistaan samanlaisina. Mikään ei muutu, mistään en tällä hetkellä saa iloa ja tyydytyksen tunnetta. En muista milloin olisin tuntenut pakahduttavaa hyvää oloa, iloa ja nautintoa, niin että olisin tuntenut sielun puhdistuvan ja kevenevän. Ei, en kykene muistamaan. 

Minä hyvästelin salaisen ihmiseni, sen josta kukaan ei tiennyt. Että pidin hänestä, ja että hän sai minut tuntemaan jotain. Ihminen, jonka kanssa mikään ei olisi ollut mahdollista, muu kuin toisen katsominen niin että mitään sanottavaa ei ole ja katse tuntuu silti väristyksinä jossain sisimmässä. En jaksaisi puhua, en jaksaisi etsiä enää vastauksia, en pelastaa ja parantaa maailmaa kenenkään kanssa. Toisen lohduttava katse riittäisi. Ehkä syli ja kädestä kiinnipitäminen. En jaksa. 

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Pinnan alta

Käytyäni viime viikolla lounaalla ystäväni kanssa kiinnitin keskusteluissamme huomiota yhteen suureen eroon itseni ja hänen välillään. Meitä yhdistää tietty kriittisyys omaa toimintaamme ja itseämme kohtaan, mutta ystäväni pystyy myös armahtamaan itseään. Hän ei häpeä. Minä jäin miettimään miten armoton olen itselleni. Haluaisin olla moitteeton ja virheetön, ja haluaisin ettei kellään olisi huomautettavaa minusta. Ensimmäinen oma ajatus kaikesta tekemästäni ja sanomastani on jollain tapaa negatiivinen ja tuomitseva. Jollain tapaa tuomitsen itseni jo ennalta ettei tarvitsisi kokea muiden tuomitsemista, tai ainakin se tuntuisi lievemmältä silloin.

Kuin odottaisin tuomiota. Minä olen edelleen täydellisyyttä vaativa uskovainen tyttö, joka luulee ettei osaa ja kelpaa. Ja tyhmyydestä ja epäkelpoisuudesta seuraa pahuus. Ja sitä kautta kadotus ja ikuisuus helvetissä.

Tällä logiikalla. Minä en koskaan kelpaa enkä ole tarpeeksi. Minulla on hurjan paljon työtä tehtävänä, että jaksaisin uskoa itseeni ja hoitaa itseni kuntoon, siinä määrin kuin se on edes mahdollista. Pelkoja kohti on vain mentävä. Minun pelkoni ei ole enää tervettä. 

Ruoka on olennaisinta kaikessa

Minulla on harvinaisen kova pää sillä tavoin, etten tahdo millään muistaa miten tärkeää on syödä säännöllisesti ja hyvin. Voin silloin paljon paremmin myös henkisesti. Aloin tänään asetella rytmejä uomiinsa, ja koitin pitää kiinni ruoka-ajoista. Ihan täsmällisesti en pystynyt syömään, mutta tarpeeksi selkeästi kuitenkin. Se tuo turvaa. Sallin itselleni kello seitsemän iltapalaksi jäätelöä, mutta ajattelin että aluksi koitan järkeistää rytmini selkeäksi, sen jälkeen alan syynätä laatua. En tietenkään mätä pizzaa ja hampurilaisia ruoaksi, vaan ihan oikeaa ruokaa, mutta yksi herkku päivässä ei ole mielestäni turmioksi tässä kohtaa. Jos heittäytyisin täysin "pupunruoalle" samaan aikaan kun yritän löytää rytmejä, tulisin hulluksi. Yksi iso asia kerrallaan. Ja tiedän, että minusta on siihen, koska olen pitkään noudattanut kohtalaisen terveellistä ruokavaliota, ei sokeria, ei vehnää, huonoja rasvoja, tai mitään herkkuja oikeastaan ollenkaan. Ja olo oli hyvä, todella voimaantunut. Tiedän pystyväni siihen, ja nyt minulla on taas aikaa ja voimaa paneutua asiaan. Olen luottavainen ja tyytyväinen. (En usko, että tämä ajatteluni olisi itsepetosta; että palkitsisin itseni jotenkin kerran päivässä herkulla sen varjolla kun koitan rakentaa rutiinia syömiseen. Tiedostan eron sen suhteen milloin on itsepetosta ja milloin tarvitsen vain hellempää kättä jotta pääsen eteenpäin. Tämä on jälkimmäistä.)

Vielä on pohdittava sitä onko viisi vai kuusi ateriaa järkevämpi. Ajankäytöllisesti olisin tyytyväinen viiteen kertaan, koska kuudesta tulee sellainen olo että olen koko ajan syömässä enkä ehdi muuta tehdä. Pyrin aiemmin työpäivinä syömään klo 7, 11, 15, 19 ja 22. Noin neljän tunnin väli on minulle ehkä parempi, sillä kun yritin syödä kolmen tunnin välein meinasin raivostua siihen jatkuvaan mussuttamiseen. Täsmäsyöminen ja rutiini tuo turvaa, kuten jo mainitsin. Ensinnäkin se saa minut ajattelemaan ruokaa sekä nautintona että polttoaineena. Minulla on samalla lupa että velvollisuus syödä, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Kun rytmit ovat mitä sattuu eikä oikein tiedä syökö huvikseen tai nälkäänsä, sitä syömisen oikeutusta tulee myös kyseenalaistaneeksi. 

Tällä hetkellä olen jopa onnellinen. Kotona on rauhallista, on tulossa mukava viikko, sain lomarahat. Aion panostaa johonkin hemmotteluhoitoon, käytän huomisen sellaisen etsimiseen. Sen lisäksi alan koota hiljalleen syksyn opintojani kasaan, se tulee olemaan oma juttunsa, mutta päivä kerrallaan. 

Tässä moodissa olen onnellisimmillani. Koen keveyttä, läsnäoloa, toiveikkuutta, hyväksyntää. On hyvä vain olla. Nautin siitä kun koti on puhdas ja rauhallinen. Vain minua varten. 

(Menin ilmoittautumaan sellaiselle kurssille. Minun täytyy siis mennä säännöllisesti koko syksyn pieneen luokkahuoneeseen vieraiden ihmisten kanssa ja vuorovaikuttaa. Koko homma alkoi todella lupaavasti, sössin ilmoittautumistietojen kanssa niin, että minulla ei ole tulostettuna tarvittavaa todistusta osallistumisestani, vaikka kurssin maksoinkin, ja joudun nyt soittamaan työväenopistolle. Sekin jännittää, mutta aivan sama - olen tämän päivän uroteon tehnyt. Eikä edes sattunut. )

Minä selviän mistä vain

Menneisyys on takanani jossain taivaanrannassa, se ei tavoita minua. Päinvastoin, se loittonee. Minun lisäkseni kukaan nykyhetken tärkeistä ihmisistä ei tiedä mitä siellä on tapahtunut, vain minä itse voin sen heille halutessani kertoa. Kukaan ei tiedä, kukaan ei näe menneisyyteen. Siispä olen vain tässä ja nyt. Ja minä selviän siitä. Minä pärjään vaikka menettäminen sattuu, sillä oikeastaan vain tulevaisuuden ajattelu saa sen sattumaan. Jos olen vain, ei satu. 

En haluaisi enää hokea itselleni olevani vahva, jos en sitä ole. Selviän silti, olematta vahva. 

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Sulkeudu, käperry itseesi

Joku minussa mietti kuinka raukkamaista minulta on edelleen vedota lapsuuteeni mitä tulee tämän hetkisiin ongelmiini. Onko minulla edes ongelmia? Ei, koska ei ole sellaisia ihmissuhteita joissa ne tulisivat esille. Kartan ihmisiä, koska selitän itselleni tarinaa traumatisoivasta menneisyydestä ja se tarina antaa tekosyyn tälle välttämiskäyttäytymiselle.


Minä olen kiinnittynyt siihen tarinaan. Yhtälailla se tarina tai toinen tarina sen rinnalla voisi olla, että olen geneettisesti vierastilanteita välttelevä yksilö, joka reagoi ensisijaisesti pelolla uuteen ja tuntemattomaan. Sen vuoksi stressistä aiheutuu dissosiaatiota. Jotain normaalia siis. Tarinaan voisi sisältyä erilaisia merkityksenantoja myös herkkyydelle, erityisherkkyydelle.


En tiedä mitä haluaisin tässä postauksessa käsitellä. Sosiaalisuuden ja erityisherkkyyden aikaansaamaa ristiriitaa vai sitä, että olen sekaisin kaikesta. Että en saa kiinni todellisuudesta. Onko todellisuutta, tai oikeastaan yhtä hyvin voisi kysyä vain että kuinka monta rinnakkaistodellisuutta on. Dissosiaatio, jos nyt sitä sanaa haluan käyttää, on kuin päihtymys. Tässä tilassa voisin tehdä mitä vain. Mitä vain. Minä olen erillinen kehostani. Tunnistan kehoni, se on tuttu, mutta samalla tavalla tuttu kuin veljeni tuossa vieressä. Sillä mitä pääni sisällä ja mielessäni tapahtuu, ei ole linkkiä kehoon.


Ehkä tiedän mistä tämä nyt johtuu. Katsoin hetken Blockfesteja kun tv sattui olemaan auki. Valtavat ihmismassat fiilistelemässä ja pitämässä hauskaa. Paljon nuorisoa. Omaa ainutkertaista elämäänsä eläviä ihmisiä, bailaamassa ja nauttimassa, välittämättä niistä muista siinä ympärillä. Minä humpsahdin menneisyyteen. Siihen miten dissosioimalla suojasin itseäni ihmisjoukoissa, ensin herätyskokouksissa, sitten koulussa ja lopulta joka paikassa. Ihmiset vain vaikuttavat minuun niin. Olipa siinä jotain geneettistä taustaa tai ei. Mutta näin pieni asia laukaisi tämä olon.


Pitäisikö näiden pirstaleiden antaa elää omaa elämäänsä, vai olisiko syytä koittaa löytää itsestään se "pääpersoona", joka johtaa? Minulla on se, tiedän oikeastaan 90 % ajasta kuka olen ja millainen olen. Mutta kaksi merkittävintä asiaa, jotka saavat minut raiteiltaan ovat ihmiset ja ihastuminen. Eli vuorovaikutus ja kiintyminen. Helvetti. Voi helvetti. Ne asiat, joita ilman elämä on silti tuskaa.