Tohinaa

Pakko huokaista oikein syvään ja laskea ainakin 100:n etten menetä hermojani tämän päiväisen sekoilun johdosta. Mittarissa taisi olla vähän liikaa kierroksia jo aamusta lähtien, olin vain sellainen olo. Fiilistelin Queenin soidessa taustalla enkä osannut asettua aloilleni jotta olisin voinut lukea tenttiin. Sellainen levoton olo ja pulssi korkealla, aivan kuin olisi ollut joku hälytystila päällä - en osaa oikein erotella mikä johtuu mistäkin, olenko stressaantunut vai vain energinen...? Onko minulla alitajuista stressiä jostain, olenko työntänyt ikäviä asioita pois mielestä ja nyt ne pyrkivät pintaan.

No joka tapauksessa en pystynyt laatimissani aikatauluissa ollenkaan, en tenttiinluvussa enkä missään muussakaan. Olisin halunnut vain touhuta ja säätää jotain, tiedättekö; kun ei pysty olemaan paikallaan ja tekemättä mitään mutta toisaalta ei voi tehdä mitään keskittymistä vaativaa. Oli jotenkin sellainen "haluan vaan jammailla kun on energinen ja kiva olla, älkää vaatiko mitään järkevää ja asiallista minulta tänään"- olo. Alitajuisesti yritin ilmeisesti vastustaa kunniallisen kansalaisen elämää, ja päivä on edennyt niin, että olen myöhästynyt kokouksesta, jättänyt menemättä tapaamiseen (ei se ollut niin tärkeä) sekä  hukannut tavaroitani ympäri yliopistoa. En myöskään ole syönyt mitään käytännössä 16 tuntiin.

Olen aika varma siitä, että tälle levottomalle ololle on syynsä. Ja ne pitäisi nyt kohdata. En vain tiedä miten pystyn. Haluaisin tällä hetkellä, että elämä olisi vain kiwaa kiwaa kiwaa eikä mitään ikäviä asioita olisi. Haluaisin uskotella itselleni niin. 

Don't stop me now, lauloi Freddie Mercury - kyseinen kappale soi aamulla erityisen paljon ja jollain ironisella tavalla se sopi päivään. Minulla on nyt hauskaa, älkää estäkö paskamaisilla jutuilla ja pilatko iloani. Mutta minun tapauksessa kiwa taitaa olla vain itsepetosta, minusta tuntuu niin kuin... sydän palaisi. Se on ahdistunut ja kipeä, fyysisesti se tuntuu siltä ja tiedän että nyt on henkisesti jokin vialla.

Viikonlopun saldoa

En tiedä vaikuttiko kokonaan valvottu yö asiaan, mutta nuha on kutakuinkin poissa :D Menin nukkumaan aamu 8lta ja nousin ylös hieman klo 12 jälkeen. En ymmärrä mikä näissä öissä nyt mättää, en muista milloin olisi viimeksi ollut tällainen uneton kausi. 

Yön aikana tuli raapustetua päiväkirjaan 6 sivua tekstiä, katsottua ohjelmia, ja kuunneltua musiikkia. Tänään olen fiilistellyt paljon Art Garfunkelin tuotantoa ja erityisesti kappaletta All I know. Minä niin tykkään G:n äänestä.    

On unohtunut mainita, että sain Kelan myönteisen päätöksen toiselle terapiavuodelle. Eli samaan malliin jatketaan kaksi kertaa viikkoon. Tällä hetkellä motivaatio terapiaan on suuri, ja muutos vuoden takaiseenkin on huikea. Välillä on aikoja jolloin ei saa itsestään mitään "irti", mutta helmi-maaliskuu ovat olleet ehkä jopa ratkaisevia aikoja joiltain osin. 

Sairastelua

Tässä meni sitten tämä viikonloppu, kipeäksi tullessa. Nuhainen olo eikä ruoka ole illalla enää maistunut. Toivon ihmeparantumista viimeistään maanantaille, että saan tehdä tarvittavat jutut. Onpahan ainakin aikaa nyt lukea tenttiin ja pöljäillä netissä.

Kehittelin itselleni aiheen graduun. Loin gradutiedoston (uudelleen) ja kirjoittelin tekstiä. Sitten hieman tiedonhakua eikä näyttäisi aihetta käsitteleviä graduja tai muita tutkimuksia Suomessa olevan. En sitten tiedän onko tekeillä, mutta yksityiskohdat kuten asetelmat ja tutkimuskysymykset ja metodit jääköön tietysti sitten seminaarivaiheeseen - uskoisin aiheen olevan tutkittavissa. Flunssakiukuttelussa vellomisenkin keskellä olen erittäin iloinen ja tyytyväinen itseeni :)

Vellomisesta tulikin mieleeni, että pitää muistaessaan lainata joitain tietoisen läsnäolon opuksia kirjastosta. Palaan asiaan kunhan olen niihin perehtynyt, toisaalta niinhän piti tehdä sen päihdekatsannonkin kanssa. No, on ollut tässä .... vähän juttuja, ei ole ehtinyt. Otan vain liikaa tehtäväkseni kerralla, ei tulisi kuuloonkaan että lainaisin kirjastosta vaikka yhden perusteoksen vaan haalin kaikki mitä on ja sitten kun kirjahylly pursuaa niitä, iskee paniikki että en ehdi lukea ja ahdistaa.

Ehkä tällaiseen holtittomaan käytöstapaan toivoisin apuja tuosta mindfulness-kirjallisuudesta. Eli sehän oli taas sitä, että keskittää ajatuksensa tähän nimenomaiseen hetkeen, vapauttaa itsensä menneisyydessä kierimisestä ja huomisesta huolehtimisesta. Jotkut osaavat sen luonnostaan, itse taas en. Ehkä jotkut pitävät huuhaana psyykkisestä energiasta puhumista, mutta kyllä ihmisellä on mielestä fysiikan ohella myös psyykkiset voimavarat ja ne ovat rajalliset. Osaan jo rajata jossain määrin omia puuhiani, ja huomaan milloin "alkaa mennä liian lujaa" - otetaan esimerkiksi tuo kirjojen lainaaminen. Alan kirjaston hyllyllä katsoa kuinka paljon siellä olisi mielenkiintoista luettavaa ja sitten oho - minulla on 7 kirjaa kainalossani! Mitä siinä välillä tapahtui? En ole tiedostanut ajattelevani, että minun pitäisi lukea nuo kaikki jotta tietäisin asiasta jotain ja tarpeeksi, minun pitää hallita kaikki ja lukea kannesta kanteen. Sitten olenkin jo niin ahdistunut, että koko homma jää. Sama on tenttiin lukemisen kanssa; laitan aikaani ja energiaani miettiessäni mitä kaikkia tenttejä minun pitäisi tälle vuodelle vielä ehtiä suorittaa eikä minulla ole sitten sitä aikaa ja energiaa enää niin paljoa käytettävissä siihen seuraavaan tenttiin, johon pitäisi lukea NYT. 

Joku on joskus sanonut, että saat sen mistä luovut. Huomaan, että tuo nurinkurinen ajatus pitää tavallaan paikkansa: kun luovun tehokkuuden tavoittelusta ja asioiden haalimisesta, keskityn täysin siihen mitä nyt teen ja ajattelen, että jokaiselle tehtävälle on aikansa, huomaankin että saan hommat ajallaan hoidettua eikä työskentelyyn tule katkoksia ja todennäköisesti olen saanut ne seuraavatkin jutut jo aluilleen. Eli toisin sanoen olen myös tehokas. Kuten sanoin, jotkut ihmiset ovat luonnostaan tällaisia loogisia ja keskittymiskykyisiä, minä en. Siksi ajattelin hakea jotain uutta noista kirjoista.

Energian "tuhlaaminen" asioihin joihin ei voi vaikuttaa saattaa olla todellinen ongelma. Minulle se ongelma on ollut menneisyyden vatvominen. Olen miettinyt niin usein asioita joita kadun, kelannut uudelleen ja uudelleen, keskustellut asianosaisten kanssa samat jutut moneen kertaan. Joku kutsuisi näitä "tunnekoukuiksi", mikä ymmärtääkseni tarkoittaa jotain sellaista, että ihminen jää junnaamaan johonkin tunteeseen eikä pääse siitä irti vaan samat ajatukset pyörivät aina uudelleen ja uudelleen. Ihmisellä ei ole taitoa päästää irti siitä tunteesta, mikä olisi todella hyödyllinen taito. 

"Ei itsensä rehellisen katselemisen tarvitse olla itsensä soimaamista. Se voi olla myös itsensä armahtamista." Tämäkin olin Kaisa Raittilan tekstin lainaus. Onhan se kyllä niinkin, että vaikka miettisi menneisyyttään ja olisi kivuliaan tietoinen omista virheistään ja erheistään, niin rajansa kaikella katumisella ja pahoillaan olemisesta. On eri asia tiedostaa olleensa väärässä ja ottaa opikseen kuin jäädä siihen loppu elämäkseen kiinni. Itseäänkin kohtaan täytyy olla armollinen ja hyväksyä, eikä se tarkoita että hyväksyisi tekemänsä pahan. 

Ruumiin kuolema

Monien mutkien kautta olen jälleen omassa punkassa, mutta missä on uni? Olen valvonut kohta 20 tuntia lyhyillä toissayön unilla eikä minua ole missään vaiheessa tänään väsyttänyt. No hyvä on, alkoholia nauttineena niin kyllähän sitä aluksi saattaa tulla väsähtänyt ja raukea olo, mutta tällä hetkellä voisin tehdä lähes mitä tahansa vaativaa tai raskasta - en tiedä mihin alkaisin vai voiko sitä mihinkään alkaa puoli 4ltä aamuyöllä... Ehkä en osaa pitää yksin ollessani rytmeistä kiinni? Niin kovasti kuin olenkin yrittänyt luoda rutiineja itselleni niin nyt tämä lipsahtaa järjettömyyden puolelle. Mania alkaa usein unihäiröillä, unentarve alkaa vähentyä ja toimeliaisuus lisääntyä... En minä nyt ihan tätäkään halunnut.

Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan  pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa  itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...

Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.

Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus. 

Epäterve usko

Googlettelun kautta päädyin Kirkko ja kaupunki- lehden juttuun nimeltä Epäterve usko ahdistaa. ( http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/uutiset-ja-ilmiot/9741/ ) Siinä on esimerkkitapaus ns. epäterveestä uskonnollisuudesta ja sen merkeistä. Ns. terveessä uskonnollisuudessa / uskossa on sija kyseenalaistamiselle, artikkelissa korostetaan. Artikkeliin on haastateltu Kaija Junkkaria, joka on pappi, terapeutti (mikä terapeutti?) sekä perheneuvoja, tulevat lainaukset ovat suurelta osin hänen siteerauksiaan.

[K & K:n artikkeleissa luonnollisestikin välittyy enemmän tai vähemmän kristillinen arvomaailma ja lähtökohta, mutta koen sen asialliseksi eli en kiihkoilevaksi vaan pikemminkin itse kullekin erilaisia näkökulmia tarjoavaksi. Sen hengellisen tunnustuksen voi oman harkintansa mukaan ottaa tai jättää.]

"- Lapsena ihminen on haavoittumimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia ---"

"- Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytämiseen tai ylipäätään tasapainoon."


Häpeää yhteisössä elävälle lapselle voivat tuottaa monet asiat, kuten erilaisuus muiden ikäisten joukossa mutta myös yhteisön sisällä. Olo on jotain siinä välissä, en itse kokenut kuuluvani mihinkään. Seurakunnassa en kokenut olevani yksi heistä - en missään tapauksessa! se oli kaukana mukavasta ja siitä seurasi syyllisyys ja häpeä olenko minä hyvä kun en tunne ja reagoi kuten muut. Ulkopuolella olin sitten liian uskovainen ollakseni "maallinen", eli en päässyt osaksi sitäkään porukkaa. 

"- Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella."

"Joillekin karistaammisille uskonsuunnille on ominaista, että tunteilla yritetään pönkittää liikkeen yhtenäisyyttä ja yhteistä uskonnollista kokemusta.

-Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen keran vääristyä."

Vaikka kuuluisikin uskonyhteisöön - ja tarkoitan tällä niin karismaattisia herätysliikkeitä kuin myös ihan tavan luterilaista kirkkoakin - olisi hyvä, jos ihmisillä olisi edes jokin sosiaalisten ilmiöiden ja insituutioiden ymmärtämisen taito ja kyky arvioida niitä. Ettei vain oltaisi sokeita ja otettaisi itsestäänselvyytenä tiettyjä sosiaalisia konstruktioita ja pidettäisi niitä absoluuttisina ja ikuisina. Tunnemaailmaa vääristelemällä saadaan ihminen koukkuun ja hän palaa aina uudelleen. Tästä erilaiset riippuvuudet on tehty; palavasta tunteesta ja tarpeesta täyttää jotain mustaa aukkoa sisällä. Joukkohurmos ja itsesuggestio, siinä se.


Lapsille opetetaan kouluissa biologiaa ja maantietoa, kerrotaan avaruudesta ja maapallon "synnystä" ja myöhemmin evoluutiostakin ja vaikka mistä. Miksi ei kerrota psykologiasta tai yhteiskuntien kehityksestä? Historiaakin opiskellaan yksittäisinä tapahtumina ja paloina (tai ainakin sellaisesta pedagogiikasta minulla on kokemusta). Ehkä liioittelen hieman, mutta silti toivoisin että lasten kanssa keskusteltaisiin siitä miten asiat ovat ennen olleet ja miten ne on nähty, miten käsitykset myös ihmisten välille luoduista sosiaalisista konventioista muuttuvat ja kokevat omalla tavallaan "evoluutiota". 


Pohdintani saisi ehkä jonkinlaisen hienon päätöksen, ellei olisi niin kova nälkä ja kiire viettämään "tyttöjen vapaailtaa" tai oikeastaan pitkää viikonloppua. Kauppahallin kautta kohti ääretöntä ja... toivottavasti selviän terapiaan.

Nukkumatti ei käynytkään

Pari päivää on tässä taas tullut ajateltua ja mietittyä. Nyt olen jo oppinut tekemään muita asioita samalla eli bussimatkat eivät ole enää ainoita hetkiä filosofoida mielessään vaan ajattelun ja toiminnan voi yhdistää. Mikä yllätys. Shoppaillessa ja juttuja hipistellessä voi ajatuksen antaa lentää ja se on rentouttavaa, tai imuroidessa tai pyykkiä pestessä. Ne ovat parasta tällä hetkellä, koska luennoilla istuminen ja lenkkeily ovat piinaavaan yksitoikkoista puuhaa. Haluaisin olla koko ajan menossa jossain ja olla liikkeellä. Pienien asioiden touhuilun lomassa vaikeita ajatuksia on helpompi sietää ja niistä on myös mahdollista päästä helpommin eroon.

Aihe josta avauduin hetki sitten oli lemmikit. Terapeutin mielestä on ymmärrettävää, että koen syyllisyyttä lemmikin "laiminlyönnistä", siitä että se ei saanut seuraa ja virikkeitä - enhän minä itsekään saanut niitä kotona. Käyttääkseni hänen vertaustaan, eläin oli omassa häkissään ja minä omassani. Nälkä ja muut fyysiset tarpeet huolehdittiin mutta siihen se jäi, miten minä olisin osannut antaa jotain sellaista mitä en itsekään saanut. Vertaus saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta jollain tavalla järkevältä. Vanhempia ei kiinnostanut se miksi lapsi oli paljon omassa huoneessaan, hiljainen, vetäytyvä, laihtui, ei syönyt, ei käynyt kavereilla ja oli outo. Omien todellisten tunnetilojen peittämisessä kehittyy hyväksi, kaikki sellaiset uskottavat kommentit oppii ja hymyn saa helposti aikaan. Voiko siitä syyttää muita jos ei itse kerro, että on paha olla? Asia on aika monimutkainen enkä syytä siitä pelkästään vanhempiani, koska eivät he tehneet välttämättä mitään yksittäisiä selkeitä virheitä. Virheet varmaan alkoivat siitä, että pienen lapsen oletettiin kestävän enemmän mitä se kestikään ja siitä alkoi valeminän rakentaminen eli omat tunteet ja tarpeet piiloon.

Jos pieni lapsi joutuu keskelle järkyttävää ja traumaattista tapahtumaa, sillä on lähes aina jotain vaikutusta häneen. Ehkä vanhemmat uskottelevat omaa oloaan helpottaakseen, että vaikutuksia ei ole, lapsen ei uskota muistavan mitään eikä ymmärtävän. Tavallaan se on otta, koska pienen lapsen aivot tallentavat tunteet, eivät muistikuvia. Koska kokemukset ovat tallentuneet ei-kielelliseen muistiin niitä ei pysty palauttamaan mieleen helposti mutta tunteet ovat vaikuttamassa. Lapsen aistivat vuorovaikutuksen eri vivahteita ja esimerkiksi hoitajan masennuksella on vaikutusta lapsen kehitykseen vaikka kaikki fyysiset tarpeet täytettäisiinkin. Kehitys voi viivästyä jos masentunut hoitaja ei pysty säätelemään lapsen tunteita ja peilaamaan niitä. Toki pitää muistaa se, että yksilölliset tekijät vaikuttavat, jotkut lapset ovat hauraampia kuin toiset (temperamentti, luonne-erot) ja toiset selviävät paremmin.

Pitääkö perheessä sitten tapahtua jotain kauheaa, että lapsen kehitys jotenkin vaarantuu? Aiemmin minäkin ajattelin, että päihteet, "hulluus" ja väkivalta ovat ne asiat, jotka "oikeuttavat" terapiaan ja ongelmiin. Mutta kyllä niitä ongelmia on muissakin perheissä, niissä hyvissäkin jossa ei mitään selkeästi nähtävää ja sosiaalisesti legitimoitua ongelmaa ole. Lapsen kehitys voi vaarantua pitkäaikaisessa tunnedeprivaatiossa, kun vanhemmat eivät ole läsnä lapselle ja oikeasti anna itsestään jotain. Lasta ei voi huoltaa kuin autoa, mekaanisesti vaan tarvitaan lämpöä hellyyttä ja rakkautta. 

Kello on jo aika paljon, pitäisi varmaan jättää nämä pohdinnat taas huomiselle kaupunki- ja kauppakierrokselle. Uni ei vain jostain syystä tullut, joten päätin kuluttaa aikaani kirjoittelemalla ajatuksia tänne. Tällä kertaa se olen  minä joka valvon, yleensä mies on se joka kukkuu ylhäällä paljon pitempään. Ehkä minussa alkaa näkyä jotain kaksisuuntaisen mielialahäiriön viitteitä kun ei nukuta ja en osaa rauhoittua vaan saan ihan järjettömiä ideoita järjettömään aikaan päivästä - kuka haluaa lähteä kanssani maanantai-iltana sinne kaljalle klo 23... Tai lähteä kävelylle 2lta yöllä? Toisaalta näistä mahdollisuuksista on nautittava koska vielä sekin päivä koittaa kun istumme kunnan virkamiehinä/-naisina torstaitiimissä miettimässä että elämässä ei ole enää mitään kivaa. Tai eiväthän kaikki istu mutta me tylsät ihmiset kyllä. Ei, en halua ihmiseksi joka ei koskaan tee mitään mukavaa- kyllä tavallisena arkipäivänäkin voi tehdä jotain tavallisesta poikkeavaa ja kivaa. 

Virheilmoitus

Saisiko jostain sellainen säätimen, jolla voisi vääntää omassa päässään jotkut vitun dendriittiyhteydet tms. uusiksi.   Ei jumaliste on turhauttavaa kun ei pääse eroon omista "pakkoajatuksistaan" ja kaavoistaan ajatella. Omia ajatuksiaan ja reagointitapojaan harvoin kyseenalaistaa koska ne tuntuvat niin... oikeilta. Harvoin osaa ajatella, että asioihin ei ole pakko vastata näin. Ajatukset voivat olla virheellisiä ja haitallisia vaikka periaatteessahan kaikki reaktiot ja tunteet ovat sallittuja, yhtä arvokkaita.

Ehkä ahdistus johtuu siitä, että terapia alkaa vaikuttaa. Samaan aikaan on ikävää että kiinnostavaa tarkastella menneisyyttään. En vieläkään pysty asettumaan vakaasti kiinni arkeen, mutta kyllä se tästä. Arkiset asiat hoituu paremmin kuin moniin vuosiin, kaikki ikäväkin tulee hoidettua ilman tuskaisuutta ja "sammumista". On ihmeellistä miten käsityksen itsestään voi rakentaa noille negatiivisille kokemuksille ja miten masennus vielä tallentaa ne päähän pitkiksi ajoiksi. Vieläkin on totuteltavaa siihen, että minähän jaksan ja osaan. Oikeasti, en ole tyhmä tai laiska vaan moneen pystyvä. Itken juuri nytkin kun se on niin mahtavaa etten olekaan paska. 

Tämän muutaman minuutin aikana tunteet ovat ehtineet jo vaihtua tuosta ahdistuksesta tyytyväisyyteen. Mielenkiintoista.