Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Kenen vastuulla pahat asiat ovat

Olen ajatuskierteessä, ja pelkään etten saa sitä edes viikonlopun aikana katki. En ole vielä uskaltanut tunnistaa tunteita, joita siihen mahdollisesti liittyy. Vielä toistaiseksi ei mitään läpitunkevaa, mutta häiritsee tämä jumiutuminen.

Sain hankalan asiakastapauksen hoidettavakseni, ja vaikka yritin sitä selvittää parhaan kykyni mukaan minkä ennätin, koko juttu meni reisille. Ahdistuin valtavasti tämä nuorehkon miehen tapauksesta ja siitä etten kyennyt häntä auttamaan. Oli vain liian myöhäistä korjata enää mitään, siis: mitään ei ole mahdollista enää korjata. Minä en kestä sitä, että asiat ovat huonosti ja kaikki kaatuu. En sitä, että ihmiset käsittävät väärin ja inhimilliset erehdykset maksavat. 

Minä olen liian herkkä. Jostain syystä x minä en vain sovellu tällaiseen, olen liian sensitiivinen. Otan muiden tunteet itseeni, kierrän niissä herkästi kehää ja joudun tekemään paljon psyykistä työtä päästäkseni eroon niistä. Olen kyllä siinä kehittynyt, mutta se ei ole minulle luontaista. Se on kuin aistiyliherkkyys, luontaiselle taipumukselle ei voi mitään. Paskaa. Osaltaan siitä syystä olen päätynyt tekemään ihmisläheistä työtä, koska komppailen kaikkia ja olen hyvä kuuntelija ja blaa blaa blaa. Mutta ehkä juuri tästä samasta syystä minun pitäisi lähteä etsimään nyt muuta ammatillista suuntaa. Minä olen välillä tässä hyvä, ja välillä selviän mutta nämä hetket... nyt kyseenalaistan kaiken.

Miss Frozen smile

Tein jo muutamia viikkoja sitten kummallisen havainnon siitä, että minulla jää "ilmeet päälle" kun vuorovaikutan jonkun ihmisen kanssa ja yritän peilata tunnetta tai tilannetta. En tiedä onko tässä oikeasti mitään kummallista, mutta joka tapauksessa tunsin oloni hyvin absurdiksi kun hymyilin ja hymyilin tilanteessa jossa varsinainen tilanne oli mennyt ohi. Eikä minua oikeasti yhtään enää hymyilyttänyt! Silti naamallani pysyi typerä virne. Hymyilin, ja mietin miksi hymyilen. Jos joku tilanne vieraan ihmisen kanssa "vaatii" jonkin reaktion, esimerkiksi sen että väläyttää hymyä kommentille tms. ja koko juttu on siinä, niin miksi ihmeessä minä jään edelleen siihen hymyyn velvoittavaan olotilaan? En osaa selittää tätä ainakaan kovin helposti, mutta yritetään. Jos henkilö A tokaisee kaupan kassalla minulle hauskan kommentin ja lähtee lätkimään siitä, minä pidän tekohymyä (jonka osaan kyllä teeskennellä niin hyvin että uskon itsekin hymyn olevan aito) minuuttitolkulla tilanteen jälkeen. Vaikka ko. ihminen ei olisi enää paikalla. Uskottelenko itselleni, että huvituin ko.kommentista ja että naureskelemalla koitan esittää ja olla mieliksi --- niin; jollekin. Koska ainahan minä otan vastuun siitä että tilanteet sujuvat hyvin, ei tule paha mieli toiselle ja ettei tule konflikteja. Jos henkilö B kertoo eläinlääkärissä, että hänen lemmikkinsä kuoli ja lähtee lätkimään, minä olen surullinen ja alakuloinen vaikka ihminen ei ole enää paikalla. Yleensä vieraiden ihmisten kontaktinottojen ei kai pitäisi vaikuttaa kovin syvästi, koska vieraiden ihmisten tunteet eivät kai keskivertoihmistä niin kosketa? Voi olla myötätuntoinen, mutta miksi jäädä johonkin kummalliseen valetunteeseen kiinni? 

Ehkä tämä liittyy osaltaan siihen, että on yliempaattinen, toisten tunteet tarttuvat ja niitä aistii helposti. Toiseksi se, että olen aina ollut vahvasti muita peilaava ihminen; osoittanut myötätuntoa ja heijastanut muiden tunteita (surua ja iloa siis pääasiassa, vihaa en voi koska se on kiellettyä). Olen ollut muita kannustava iloinen tsemppaaja ja sitten toisaalta vastuuta ottava lohduttaja. Tämä siis näköjään pätee tuntemattomienkin kanssa. Muokkaan ja ylläpidän omaa valetunnetta tilanteen jälkeenkin, siinä missä joku muu palautuu takaisin omiin ajatuksiinsa ja fiiliksiinsä. Tätä tarkemmin miettiessäni olen ajatellut sitäkin (vaikka tämä on varmasti aika pitkälle vietyä), että haluan olla niin kiltti ja ihana ja ymmärtäväinen että en saa ajatella pahaa kenestäkään ja sekin olisi pahaa jos ajattelisi että olipa vaan tyhmä ja omituinen ihminen kun noin sanoi... joten valehtelen itselleni ja ylläpidän ihanan ihmisen identiteettiäni uskottelemalla itselleni että minussa on herännyt niitä tunteita mitä tuo toinen ihminen halusikin herättää. Ja vakuutan itseni siitä ylläpitämällä tuota valetunnetta vielä pitkään tilanteen jälkeenkin. Uskomaton selitys, mutta olen aika vakuuttunut että siinä on jotain perää. Tämä esiintyy siis jossain tietyssä moodissa, tuo valetunteellistuminen. Ehkäpä teen sitä työssänikin, olen alkanut pohtia. Kun uskottelen ja olen uskotellut itselleni vuosia, että haluan tehdä auttamistyötä. Nyt terapian myötä, kun on alkanut tulla enemmän sellaista tervettä järkeä ja itsekyyttä hommaan, niin olen alkanut pohtia että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse lunastaa lupaa olla olemassa tekemällä itseni tarpeelliseksi jollain sellaisella mitä en ehkä oikeasti haluaisi tehdä. En ole paha ihminen jos en halua auttaa työkseni. Toisaalta tämä voi olla myös elämänvaihe, jossa haluan panostaa itseeni. Ihan vain itseeni.

Pieni kuuri

En ole lääkäri enkä farmaseutti. Mutta luulen, että pieni "bentsokuuri" pistää minut järjestykseen ja saa hermot rauhoittumaan myös pitemmäksi aikaa lääkkeenoton jälkeen. Jos otan illalla lääkkeen, on seuraava päivä parempi. Viikonloppuna vitutti ja hitusen ahdisti, nyt alkuviikko on ollut oivallinen kun olen lääkinnyt itseäni. Työt sujuvat - on seesteinen ja rauhallinen olo, pystyn keskittymään kun ei ahdista, ajatukset eivät jumiudu tai lähde kiertämään kehää... ja olen jotenkin vain... järkevämpi. Olen aiemminkin todennut sen että pärjään pienillä annoksilla koska todennäkköisesti jo psykologinen vaikutus on kohdallani kohtalaisen merkittävä tekijä. Olen ehdollistunut noihin, kausittain käyttämiini bentsodiatsepiineihin. 

Olen kiitollinen, että en ole sellaisessa lääkelastissa kuin jotkut ihmiset joutuvat olemaan. Pillereitä on lukemattomia määriä, niiden määrää ja suhdetta on säädeltävä ja huomioitava kaikki yhteisvaikutukset. Kyynisesti (ja varmaan jossain määrin jopa realistisestikin) ajatellen psykiatrien antama hoito voi olla pelkkää lääkitykseen keskittymistä. Hoitosuhde pitää sisällään lääkkeiden määräämisen ja soveltuvuuden arviointia. Aivan kuin masennus ja ahdistus voitaisiin parantaa pelkällä lääkkeellä. Riippuu ehkä tilanteesta ja tapauksesta; voihan olla että perusterve ihminen masentuu jossain elämäntilanteessa ja hän saattaa selvitä siitä ilman terapiaa ja keskusteluapua, jos saa tukea ja huolenpitoa läheisiltään - silloin tukilääkitys on nimensä mukaisesti tukemassa kohti parantumista. Mutta sitten on taas erikseen porukka johon meikäläinenkin kuuluu. Ei ole ollut resursseja eikä läheisiä, jotka olisivat auttaneet ylös siitä masennuksen suosta. Ammattilaisten antama huomio (keskustelu, ohjaus, lääkityksen hakeminen) auttoivat kohti terapiaa, vaikka olin siinä prosessissa itsekin määrätietoisesti ja pontevasti mukana. Tai siis... tiesin haluavani terapiaan.

Mutta, palatakseni tuohon jumiutumiseen, niin ehkä siihen olisi opeteltavissa myös jotain... ratkaisuja miten pystyy "hallitsemaan  mieltään". Olen siinä jossain määrin edennytkin, mutta se vaatii tapahtumien "palastelua" kuten eilenkin tein. Tänään oli ihan parempi sen suhteen, että ei tullut ahmittua. Eilinen työpäivä oli itsessään kiva, mutta päätin silti ahmia... tai mässyttää. Ei enää mitään pointtia, taidan jatkaa jonkun aivottoman romaanin lukemista :)

Repsahdusmässytyspäivä

Nyt on ihan helvetin aiheellista kysyä, että mitä oikein tapahtui. Olin valmistanut hyvät ruoat tälle päivälle, söin aamupalan ja lounaan ja välipalan ja vielä toisen pääruoan. Työpäivä oli pitkä, tapahtumarikas mutta myös tyydyttävä. Sitten kaupan kautta kotiin ja naamaan suklaata lähes koko levyllinen, juustoa sekä sipsejä (eilisiä). Se oli joku tunne, josta en saanut kiinni. Joku pinttynyt tapa, joka halusi mennä valkkaamaan mässytysherkkuja kaupasta. Istuin bussissa, ja mietin. Laitoin kaiken niin pieniin osiin kuin kykenin ja mietin miten päivä ja jopa viikonloppu on mennyt. Onko vika ruoassa (määrässä, laadussa, yksipuolisuudessa...) vai tuliko yllyke jostain päivän aikana tapahtuneesta. Päädyin tulkitsemaan tilanteen niin, että halusin samaan aikaan sekä palkita että rauhoittaa itseäni. Olen tehnyt aiemmin sellaisia päätelmiä, että pyrin joko lohduttamaan tai palkitsemaan itseäni, mutta tänään ymmärsin, että myös hämilläni tai levottomana turvaudun ruokaan. Minulla oli edelleen hieman kierroksia työpäivästä ja kaikesta mitä tiesin joutuvani vielä tekemään, että päätin hankkia hiilarihumalan. Olisi ollut omituista jättää tässä tilanteessa mässyt kauppaan. Olotila saneli sen, mikä paljasti ehdollistumisen; tähän tunteeseen kuuluu syöminen vaikka ei olisi nälkä eikä mikään osa huuda sokeria.

Tiedostan vallan hyvin, että tästä ei pääse irti kuin opettelemalla uusia tapoja toimia. Taistella sitä omaa "käsikirjoitusta" vastaan. Minä pystyn rauhoittumaan muutenkin kuin ruoan avulla. Se vain on jotenkin luonteva tapa... Mihinhän oraalivaiheeseen sitä on juuttunut.. kunpa tietäisi.

Kun vieraus asettuu taloksi

Tästä on jo jonkin aikaa, kun olin vierailemassa ystäväni luona. Välissämme on ollut pari sataa kilometria nyt muutaman vuoden, sitä ennen näimme useinkin. Vasta tällä vajaan viikon vierailulla aloin nähdä miten kauas olemme joutuneet toisistamme. Ellemme sitten ole olleet hyvin vieraita toisillemme jo pitkään, emme vain ole sitä huomanneet. Luulen, että meillä on ollut joitain yhdistäviä tekijöitä, mutta olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet - se ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Tarkastelen suhdetta nyt kriittisemmin, jopa siitä näkökulmasta että haluanko koko suhdetta enää olevan. Ehkä, mahdollisesti jossain määrin. En vain tunne oloani kotoisaksi ja rennoksi hänen seurassaan enää. Meillä on ollut omat ongelmamme, enkä ole vielä päässyt täysin yli niistä, mikä alkoi nyt hiertää uudelleen.

Ystäväni on käyttänyt minua paljon, mutta sitä tapaa on vaikea määritellä. Olen ollut kuuntelija, tukija, tsemppaaja, seuraa silloin kun ei muuta ole. Olen sen tiedostanut aina välillä, mutta koska itsellänikään ei ole ollut kovin paljon kavereita, olen joutunut ottamaan sen mitä saan. Ehkä omalla tavallani olen alkanut sitten pitää häntä ystävänä (kognitiivinen dissonanssi). Sillä tavoin ristiriita on tullut ratkaistua. 

Nyt pelkäsin olla oma itseni. Kertoa mielipiteitäni. Pelkäsin nöyryytystä ja vihaa. Viha onkin leimannut tätä ystävyyssuhdetta mielestäni aika paljon. Koin vihaa ystäväni taholta ilkeilynä, ja koska pompin hänen mielensä mukaan, suuttuivat vanhempani minulle. Olin yksin ja ilman tukea vaikeassa ihmissuhdetilanteessa, ja olisin kaivannut vanhemmilta apua - keskustelua ja ehkä jotain konkreettista tekemistä, kuten asioiden selvittämistä vaikka yhdessä ystäväni perheen kanssa. Mutta vanhempani vain syyllistivät minua. 

On surullista, että ihmissuhteisiin on vaikea saada apua. Katsoin viikonlopun aikana jotain keskusteluohjelmaa, jossa joku nainen haastatteli julkkisnaisia (USAlainen ohjelma kai). Gwyneth Paltrow puhui omasta isästään ja heidän tärkeästä suhteestaan ja siitä kuinka isä onnistui valamaan häneen itseluottamuksen ja tunteen siitä että hän voi onnistua missä vain. Sen turvin hän on uskaltanut ryhtyä elämässään tekemään eri asioita. (Äärimmäisyyksiin mentäessä toki huono homma, jos ei ole järkeviä luonteepiirteitä rajoittamassa ja estämässä suuruudenhulluutta.) Noh, Paltrow totesi, että isä kasvatti lapsiaan tietoisesti, eikä vain turvautuen vaistoonsa ja siihen miten on aina tehty. Asiasisältö oli suurinpiirtein noin. Ovatko vanhemmat ja ihmiset ylipäänsä kuinka tiedostavia ihmissuhteissaan? Vai luotetaanko vanhoihin kaavoihin ja siihen mihin on totuttu eli lapsuudenperheessä opittuihin menettelyihin? Minusta tuntuu, että omassa perheessäni isä ehkä yritti funtsia asioita, mutta äitiä ei kiinnostanut keskustella ja pohtia. 

Elän jälleen sellaista ajanjaksoa, jossa nuo lapsuusperheen tunnelmat olisivat nousemassa esiin. Omalta osaltaan myös tuo ystävän tapaaminen provosoi tätä tunnetta. Se ilmapiirin mikä hänen kanssaan vallitsi toi mieleen lapsuuden - kylmyyden, tyhjyyden, kohtaamattomuuden, puhumattomuuden. Alan olla pikkuhiljaa finito tämän työrupeaman ja opiskeluista stressaamisen kanssa. Töitä on vielä muutama viikko. Havahduin myös sellaiseen oivallukseen, että ehkä stressaan huomaamattani. En anna stressin tulla tietoisuuteen. Mutta se näkyy nukkumisessa. Nukkuminen venähtää myöhään, heräilen ja tuntuu siltä että makuuhuoneessa/muualla asunnossa olisi joku. Näitä perinteisiä unioireita minulla. Töissä on alkanut esiintyä orastavaa paniikkia; lykkään tehtäviä (passiivis-aggressiivisuutta), otan kaikki sanomiset itseeni ja suutun (pääni sisällä), ajatukset jumiutuvat. Työviikon lopulla jäin jumiin yhden tietyn tapauksen kanssa, josta olen nähnyt myös unia. Ko. case toi mieleen omia kokemuksia, jotka jääköön tässä nyt tarkentamatta. Mutta hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia. Asiakkaan tuska oli piilotettua, mutta hän lähestulkoon anoi apua epätoivossaan. Hullujen ihmisten epätoivoa siedän, heillä on omat defenssinsä ja lääkeensä hoitaa asioita, mutta terveen ja kaikin puolin järkevän ihmisen äärirajoilla oleva kipu on paha. Tarkoitan tällä omaa näkökulmaani, sitä mikä saa minut tuntemaan pahaa ja sietämätöntä oloa. Kipua, tuskaa, epätoivoa ei voi mitata, se on jokaiselle ihmiselle omanlaisena oli sitten "hullu" tahi "terve". En siis tarkoita vertailla tässä noita kahta asiaa. Tästä tapauksesta minä menetin yöuneni, harvinaista. Minkä lisäksi mokasin. Olen epävarma siitä olenko toiminut oikein, ja alan syyllistää siitä itseäni. 

Toivon voivani kasvattaa sisälleni lempeän ja empaattisen aikuisen, joka arvostaa ja osoittaa rakkautta. Eikö sellaisen "osan" pitäi muodostua lapsuudessa, ja tulla osaksi itseä? Näin ei kai ole käynyt. Se lohduttaa ainakin hiukan, kun epätoivon hetkellä kaivan jostain esiin sen lempeän ja hyväksyvän äänen, joka ymmärtää minua ja kertoo miksi olen mitäkin tehnyt ja että vaikka nyt mokaisi, se on mahdollisuus oppia. Ensi kerralla paremmin. 

Kun vain otan aikaa ja rauhoitan itseni tällä tavalla, voi ensi viikko mennä ihan hyvin. Ja päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle on omat murheensa ja ilonsa.

Paniikki kuplii

Maailman kohtaaminen on vaikeaa. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen hetki, että olisin halunnut maata omassa saastassa kotona hipihiljaa. Pelkkä ajatuskin päälle pukemisesta, ulos menemisestä ja muille näyttäytymisestä sai rinnan ja keuhkot painumaan kasaan. Tuli sellainen katsetta pakeneva olo, sellainen tunne ettei kehtaa tulla nähdyksi ja huomatuksi. 

Päätin kuitenkin mennä kaupungille katselemaan alennusmyyntejä. Mietin samalla mistä tuo tunne kumpusi. Ehkä siitä, että tajusin taas hetkellisesti olevani vastuussa elämästäni ja minulla on valtaa siihen. Minä saan opintoni etenemään, minä osaan pukeutua kauniiksi ja saada ihmisten huomion, minä olen persoonallinen ja kiinnostava kun annan itseni olla oma itseni. Mutta maailma, ihmiset ja huomio ovat pelottavia ja pahasta. Jostain syystä. Minä en usko olevani niiden arvoinen. Minä kaipaan olla aito, seurallinen ja värikäs, sellainen iloinen kun mikä välillä olen. Mutta se olotila ja tunne on niin lähellä surua. Onko suru taas lähellä syyllisyyttä? Tunnenko syyllisyyttä aitoudesta, ilosta ja värikkyydestä; sellainen kun ei kai saisi olla. 

En ole päässyt tuon tunteen lähteille. Epälen sen olevan jossain ihmisten kohtaamisen vaikeudessa ja nähdyksi tulemisessa. En ole tullut nähdyksi ja ymmärretyksi, siinä minun suuri menetykseni ja traumani.

Ehkä kaipaan pientä ja turvallista maailmaa. En sellaista, jossa mikä tahansa tie ja ihminen voi olla kohtalokas (hyvällä tai huonolla tavalla). Liikaa valintoja, liikaa vastuuta. Miten minä opin selviämään tämän kanssa? Olen paennut vastuuta ja mahdollisuuksia, ainakin pääni sisällä. Vanhempani ovat ratkaisseet tämän ongelman omalla tavallaan, minä en todellakaan halua tehdä sitä samaa virhettä. Kyllä sen levollisuuden tulee löytyä omasta päästä. Tai sitten en ehkä koskaan opi olemaan ihmisten kanssa, en koskaan uskalla matkustaa mihinkään katsomaan maailmaa. Erilaisuus, kauneus, yhteys ja ajan rajallisuus satuttavat niin paljon.

Olen ollut viime viikkojen aikana hyvin väsynyt, ja luulen sen myös vaikuttavan henkiseen kestävyyteen. Olen alkanut panikoida töistä, ihmisten kohtaamisesta ja puheluista. Tiedän hoitavani työni kohtuullisesti, mutta silti takaraivossa tinnittää tunne että mokaan ja pahasti. En nytkään pysty nukkumaan, vaikka tiedän millä konseptilla illat pitäisi viedä läpi. Kun sitä tiettyä rutiinia toistaa, olo on turvallinen ja keho tietää milloin on aika mennä nukkumaan. Mutta nyt en vaan voi; makaisin hereillä sängyssä pyörien eikä se ole kivaa eikä auta mihinkään.

Jos voisin, valitsisin ammattini nyt toisin. En haluaisi tehdä ihmisläheistä työtä. Olen kiinnostunut ihmisistä, tai ihmismielestä, mutta koska minulla on välillä tämä ihmiskammo niin parasta olisi pysytellä vaikka tutkimuksen teon tai papereiden ääressä. Ihmisiä täytyy auttaa, mutta minä en oikeastaan halua auttaa suoraan. Olisi kiva tehdä paperitöitä ja tietää olevansa hyödyksi, mutta se kun pitää tavata ihminen, selvittää ongelmia ja hoitaa niitä... Ei vain ole minun juttuni. En tiedä mikä sellainen työ voisi olla, jossa ei tarvitsisi koskaan olla asiakkaan kanssa tekemisissä kasvotusten tai puhelimitse. No, mietintä jatkukoon.

Oli tässä viikonlopun aikana mielessä vielä jotain muutakin. Jotain tärkeää. Ainakin se olisi tärkeää, että kuuntelisi ja noudattaisi omia tunteitaan - tuntuu että en pääse vanhoista tavoista ja kaavoista irti kun en uskalla vain niin tehdä. Tämä liittyy nimenomaan ihmissuhteisiin, niiden muotoa ja kaavoja on vaikea muuttaa.