Ja ihan perseelleenhän se meni

Olen totaalisen nollapisteessä. Mikä on ihan paskaa, mutta pääni sisällä koen niin. Kaikki on menetetty, kaikki on myöhäistä. En saa takaisin elämätöntä nuoruutta, hiekka valuu tiimalasissa. Ja minun luonteellanihan se on anteeksiantamatonta. Kuinka minä en voi saada uutta mahdollisuutta, pyyhkiä kaikkea entistä pois koska minä vain haluan ja minun kuuluu saada se.

Kriiseilen vahvasti tällä hetkellä parisuhteen puutetta. Se puhkeaa kukintoon aina tasaisin väliajoin, vaikka en siitä pahemmin huutele. Eräiden tiettyjen laukaisevien tekijöiden jälkeen turvauduin, tai koetin turvautua, terapeuttiin terapiakertojen välissä. Ehken viestittänyt, tai en viestittänyt, tarvettani lohdutukseen ja tukeen selkeästi, ja petyin toteavaan ja neutraaliin vastaukseen. Aha, näillä mennään. 

Miten jaksan vielä töissä, meinasin saada paniikkikohtauksen tänään iltapäivällä. Kirjoitin joitain päätöksiä, tulostin, kopioin, laadin hakemuksia, kopioin, täytin kirjekuoria, kirjoitin osoitteita. Ja elin sekunti kerrallaan. Kun saan tämän tehtyä ja tämän kestettyä on taas parempi. Eikä kipu lakannut. 

Tässä päivässä tiivistyi yhtäkkiä kaikki ahdistuksen aiheet. Kuten tavallista, hetkellisesti. Terapiassa en muista enää, saati tunne.

niin paljon

Vihaa. Minussa on täytynyt olla niin paljon vihaa. Ja muistankin sen. Passiivis-aggressiivisen ja kaiken kieltävän vanhempien lapset tuntevat ihan varmasti vihaa. Tuntevat sitä kaikkien muidenkin puolesta. Tuntee sen oman vihansa poisheijastavan vanhemman vihat.

Mutta se oli kiellettyä se. Vanhemmat eivät ottaneet minua tosissaan. Paiskasivat aina pois, vähättelivät. Viha kohdistui äitiin, joka torjui. Julmasti omasta ylemmyydestään nauttien. Tämä kaksinapainen asetelma kääntyi niin. Viha ja raivo kohdennettiin temperamentiltaan erilaiseen äitiin. Isä oli niin kiltti ja hyvis, ettei sille temppuiltu. Tätä asiaa olen vatvonut sata kertaa. 

Nyt tunnen isää kohtaan vihaa senkin edestä. Ei kiinnosta koko ihminen. Se vielä jotenkin menisi, josa hän ymmärtäisi oman ajattelunsa virhekohdat, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Hänellä on oma sokea ja pimeä totuutensa, joka menee aina lapsien edelle. Vaikka meidän piti olla hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.

Aukoton suunnitelma

Olen aika ekspertti suunnittelemaan kaikenlaista. Niiden suunnitelmien toteuttajana olen vain kehnonlainen, aloittelija. Jostain jää aina kiinni tai roikkumaan. 

Yhtäkkiä mieleeni palautui kuinka paljon suunnittelin kotoa muuttoa yläasteiässä. Toki olin pikkuvanha, kuvittelin osaavani ja pärjääväni. Ja miksi en olisi niin tehnytkin, tosin etten olisi osannut ja pärjännyt niissä olennaisissa asioissa (oman kaveripiirin ja identiteetin ja terveen vastuuntunnon rakentamisessa). Mutta päällisin puolin olisin porskutellut menemään verbaalisten kykyjeni ja valmiiden käsikirjoitusten voimalla.

Tämä oli siis päällimmäinen, muiden näkemä minä. Ulkokerros. Joka tomerasti touhusi ja puuhasi, mutta jolla jäi tärkeitä taitoja kehittymättä. Koska vanhemmat. Koska usko. Koska pelko ja ulkomaailman vaarat. Koska vaaralliset tunteet. Koska kadotus. Koska väistämätön, omanikäisten turmelevuus. Jep. Valmiit skriptit elämälle, valmiit mielipiteet, valmiit maailmankatsomukset.

Paitsi että ei se mennyt niin. Olisin ollut varmasti ihan pirun ahdistunut, jos olisin tiennyt sellaista olotilaa tai sanaa edes olevan. Masentunut myös. Mutta eihän meillä sellaista. Kaikki on hyvin uskovaisilla joo. Ja jos jotain ikävää tunsi, se piti rukoilla pois. Kiittämätön. Nöyristele. Kiellä tunteesi ja arvosi.

Joku pimeään komeroon sullottu osa on tuntenut tuota. Se osa on potkinut minua haaveilemaan aina paremmasta, hienosta, upeammasta, rikkaammasta ja onnellisemmasta elämästä. Olen ollut 20 vuotta kahlehdittuna vanhempien asuttamaan "kotiin", jossa en saanut kasvaa omaksi itsekseni. Kaipasin sieltä pois. Suunnittelin kaiken niin hyvin, yksityiskohtia myöten. Nyt vasta ymmärrän, minun on täytynyt tehdä niin että kestän. 

Vanhemmat eivät päästäneet. Tietenkään. Koska ei alaikäinen vain voi pärjätä. Koska hyvä, lakiuskovainen vanhempi ei vain päästä lastaan. Kuinka se kertookaan siitä, miten vähän vanhemmat minusta tiesivät ja miten tunsivat. Kaikista vähiten he tiesivät, että nimenomaan he olivat se vahingoittava tekijä, jonka takia käyn nyt terapiassa. Ja miksi seuraan ja kuuntelen kateellisena terveiden ihmisten elämää; millaista lapsuutta ja nuoruutta he ovat eläneet. Ja kuinka he ovat saaneet kasvaa aikuisiksi esittämättä mitään, vain kokemalla asiat. Meillä kasvatusmetodeihin kuului olettamus järkevyydestä. Tyhmyys ei ollut sallittua, se oli epäkypsää. Niin... ihmisillä on tapana olla epäkypsiä koska he ovat lapsia ja nuoria. Ei niitä ikävaiheita voi verrata aikuisuuteen.

Ja jälleen. Aivan loistava päivä fiilisten puolesta, vaikka viime yönä sain nukuttua alle 6 tuntia. Syynä bentsot. Ne vain tekevät elämästä parempaa. Raukeus, rauhallisuus. Tai ehkä se on vain lumevaikutus.

Vituttaa

Tuo terapeutti ei vain ole mua varten. Se on vääränlainen. Vai onko vika minussa? Ei sillä tavalla, että tahallani sabotoisin tätä juttua, vaan niin etten vain kykene sellaiseen tunneyhteyden luomiseen, kiintymykseen ja luottamukseen. Muut rientävät onnessaan ja riemuissaan terapiaistuntoon, ja voivat huokaista kun saavat siellä avautua ja karistaa menneisyyden traumoja pala palalta. 

No, ehkä olen itse vasta siinä vakauttamisvaiheessa, kestäisin kai traumamuistojen aukomista. Mutta en halua. Tämän ihmisen kanssa. Hän unohtaa minut, ei pidä mielessään. Aloittaa useimmiten niin kuin ei olisi edellisellä kerralla mitään puhuttu tai sovittu. 

EMDR:ä piti kokeilla tämän vuoden alussa. Kerran kokeiltiin. Ja kyllä, on totta, että itse halusin odottaa sen kanssa, mutta jotenkin hän vain unohtaa sen nyt... Ei jatka siten miten ehdotti ja mitä suunniteltiin. Hän tietää, että en kykene ottamaan itse mitään puheeksi, osa syy lienee siinä, ettei minusta tunnu siltä että haluaisin hänelle kertoa, mutta puhuisin jos hän osaisi kysyä. Tiedän järjellä, että minun kuuluisi tehdä itse jotain, puhua tästä. 

Jotenkin olen miettinyt, että kun Kelan tuki loppuu ja saadaan ne käynnit päätökseen, niin etsisin uuden terapeutin ja jatkaisin omakustannekäyntejä harvakseltaan. Neljä vuotta mennyt, joista kolme terapiatuolissa, ja minua vain itkettää.

Vai itkettääkö se, että siitä vastustuksesta huolimatta olen jollain tavalla kokenut helpottavana ja turvallisena sen, että on jokin paikka mihin mennä? Koska muuten ei olisi ollut ketään kelle puhua. Näin varmasti on. Ehkä tässä joku ambivalenssi on näkyvissä.

Että tällaisen tekivät...

Vai sallii Kela (tai no lainsäädäntö) nykyään sairauspäivärahalla opiskelun? Whaaat...? Aivan loistava asia, mutta silti samalla niin syvältä ettei tämä ehtinyt hyödyttää minua. Olisin todella tarvinnut tuollaista tukea, koska omat oirekuvani oli millainen oli ja järjenjuoksu samoin. 

No, hyvä heille jotka tästä hyötyvät.

On vaikea muistaa

Muistamisvaikeuksiin on syynä todennäköisesti jonkin asteiset dissosiaatiotilat. Näin olen itselleni selittänyt. Dissosiaatiota on ylipäänsä terapiassa käsitelty hyvin vähän, mikä toisaalta haittaa itseäni. Haluaisin sitä teoreettista tietoa ja käsitteitä, mikä sitten kuitenkin taas toisaalta pitäisi minua vielä enemmän ja erillään kokemuksista ja tuntemisesta. Mutta kun haluaisin lähestyä kokemuksia ensin turvallisesti järjen kautta. 

Muistan aika vähän lapsuudesta ja nuoruudesta. En pysty palauttamaan mitään ajanjaksoja mieleen, tai ainakin se on hyvin hankalaa. Nyt ajankohtaisempaa ehkä on ollut opiskeluihin liittyvät muistivaikeudet. Oppiminen on hankaloitunut, koska olen joutunut suojaamaan itseäni derealisaatiolla ja depersonalisaatiolla. En ole voinut olla läsnä, ja oppia. Se, mitä olen oppinut, on jonkun muun kuin minun halussani. 

Kaikenlaisten opiskelutöiden tekeminen on vaikeaa, koska on kuin en olisi ikinä millään luennolla ollutkaan tai mitään kirjaa ei olisi koskaan tullut luettua. Minulla ei ole eheää käsitystä ja tietämystä omasta alastani, muuta kuin omien pohdintojeni kautta. Ne perustuvat johonkin muuhun kuin tieteeseen. Olisi ollut kiva pystyä keskittymään opintoihin heti alkuvaiheessa, kyetä pitämään mielessä se kokonaisuus, hahmottamaan se. 

Mutta ei ole ollut voimia. Siitä en voi syyttää itseäni. Tein sen mitä osasin ja kykenin. Vasta vuosien kuluessa minulle on alkanut rakentua kyky tarkastella itseäni, muita ihmisiä ja maailmaa uteliaasti ja kyseenalaistaen, toisaalta hyväksyvästi ja arvottamatta. Siinä kyvyssä on toki vielä hiomista. Sellaista kykyä tai edes rohkaisua sen suuntaan en saanut kotoa, vanhemmilla ei sitä uteliaisuutta ollut. Mistä se olisi voinut minulle sitten kehittyä? 

Tältä päivältä on opiskelut opiskeltu. Loppuilta on rentoutumista.

Hämmennys unesta

Aamulla herätessä oli vähän sellainen lievästi hämmentynyt meininki. Näin hyvin todentuntuisen synnytysunen. Paitsi, että synnytys ei sattunut sitten yhtään. Eli voiko sitä sanoa todenmukaiseksi? 

Ainoa mitä tunsin, oli kun vauva alkoi laskeutua ja valmistautua todella syntymään. Se oli kummallinen tunne, kun joku liikkui sisällä enkä pystynyt vaikuttamaan siihen. Mutta ei se silti sattunut. Näin vauvan syntymän, unessa vatsa oli tosi pieni, ja ihan parilla työnnöllä vauva humpsahti maailmaan. Otin vauvan itse vastaan ja nostin syliin. En tiedä mitä sukupuolta se oli. Se vain oli täydellinen. "Liian" täydellinen. Ei limainen, kummallisen värinen tai kummallisen mallinen tai muutenkaan sellainen, joka olisi juuri ahtautunut ja puristautunut jostain liian pienestä kanavasta ulos. Se oli kuin nukkevauva, mutta silti oikea. Melko iso. 

Jotenkin olin hieman odottavalla kannalla juuri ennen vauvan syntymää. Odotin siis sitä sattuuko synnyttäminen. Ja jos oikein muistan, niin olin niin keskittynyt siihen asiaan että samalla kai koin etten huomannut kipua. Pelkäsin, että tulee vammoja. Ei tullut. 

Olen kerran aiemmin nähnyt synnytysunen. Silloinkaan synnytys ei sattunut varsinaisesti, mutta tunsin kun vauva tuli ulos. Eikä minulla ole tosielämässä synnytyksiä ollut, joten en tiedä mistä on kyse. 

Ehkä hämmästelen unta sen vuoksi, että harvoin niissä on tuota fyysisen tunteen ulottuvuutta. Siksi kai tämä oli aiheensa lisäksi muutoinkin harvinainen uni.