On ihan ok tuntea kielteisiä tunteita

On ihan ok sanoa, että vanhemmat eivät onnistuneet sisäistämään ja tyydyttämään tiettyjä emotionaalisia tarpeitani lapsena. On ihan ok todeta, että heidän käytöksensä ja toimintansa traumatisoi minua. Sekin on ok,  että huomaa heidän olevan edelleen pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin aiemminkin, ja että minun on ok rajata heitä pois elämästäni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minä olen tässä nyt aikuisena, ja minä saan päättää elämästäni ja annanko heille anteeksi. Minun on oikeus olla myös vihainen ja katkera. Kyse on minun ainutlaatuisesta elämästäni ja sen laiminlyömisestä. Minä olen tehnyt mielestäni omilla resursseillani sen minkä olen pystynyt herättääkseni heidät näkemään minut ja minun syvimmät tarpeeni käytökseni ilmiasun takaa, mutta he eivät ole halunneet päästää näitä asioita tietoisuuteensa. Minulla on kaikki oikeus olla siitä heille suuttunut, ja he joutuvat kantamaan vastuun tekemisistään. Minä en enää halua olla se, joka taipuu ja joutuu lohkomaan itsestään tunteita, tarpeita ja osia pois heidän vuokseen. Hekään eivät ole tehneet sitä minun vuokseni.

Minun elämäni

Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt. 

Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta. 

Isävihaan jumittuminen

En saa unta. Olen niin uupunut henkisesti tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni että en pysty levähtämään ja palautumaan. Uupumus siis tarkoittaa kai stressiä tai yliväsymystä ja jumiutumisen tunnetta. Haluaisin vain olla rauhassa ja käydä tunteitani läpi. En jaksaisi olla töissä. En jaksaisi opiskella. Toisaalta, ne voi nähdä myös myönteisinä asioina siinä mielessä, että ilman niitä hautautuisin omaan pieneen maailmaani kokonaan. Siihen harhakuvitelmaan jossa mikään ei kosketa. Tosimaailma asettaa minut silmäkkäin sen kanssa että minulla on käsittelemättömiä asioita itseni kanssa.

Haluaisi hakata jotain. Haluan raivota. En halua mennä isäni luokse vaikka hän sitä odottaa. Hän on sietämätön. Ehkä nämä tunteet on käytävä läpi nyt kun en murrosiässä voinut. En ole irtautunut isästä. Siihen irtautumiseen tarvitsen vihaa. Olen vain niin väsynyt olemaan tässä tilassa vuodesta toiseen, enkä tiedä miten pääsen eteenpäin. Mikään ei vie minua eteenpäin, en tiedä mikä tai miten saisin tämän etenemään. Vihani on kiinni jossain... Isässä. Miten kokea olevansa oikeutettu omaan elämään... Aivan omaan, itsekkääseen ja mielihyvähakuiseen elämään... 

Tiimalasi

Katson vierestä miten lämminhenkistä ja normaalia perhe-elämä voi olla. Kuinka lapset saavat olla teinejä, tuntea ja reagoida kuin murkkuikäisen kuuluukin. Miten vanhemmat antavat lasten kasvaa ja kehittyä, kokeilla siipiään. Olla persoonia, omilla tavoillaan, itseään varten, ei vanhempia tai jumalaa. Olen samaan aikaan onnellinen noiden nuorten puolesta ja samaan aikaan hurjan kateellinen. Lähtökohdat ovat heillä hyvin erilaiset kuin itselläni. Kyllä, olen kateellinen, myönnän. En saa ainutkertaista nuoruuttani takaisin, en saa turvallista lapsuutta. En vain saa. Se on elämän luonne. Minä synnyin väärään perheeseen ja sillä saletti. Minä en saa turvallista isää ja vakaata äitiä. Minulla ei ollut heitä nuoruudessa enkä saa heitä nytkään. 

Jumijumijumi

Työkaveri puhui siitä kuinka vanhemman tulee päästää irti lapsestaan, antaa mennä ja hellittää kontrolli. Vanhempi ei muuta voi, ja aina on riski, että lapselle käy jotain pahaa. Teki mieli kirkua ja heitellä tavaroita. En olisi halunnut ottaa vastaan tuota lausetta nyt. Toisaalta, se myös eheytti. Sain vahvistusta sille, että ongelma on ollut minun isälläni, ei minulla, olen vain saanut paskat ja kyvyttömät vanhemmat. Olen kurkkuani myöten täynnä isän lepertelyä siitä, miten hän meitä rakastaa ja miten hän haluaa meille vain parasta, ja tahtoo suojella koska sehän on vain luonnollista ja osoittaa sen miten hän välittää. Isä syyllisti ja syyllistää meitä erillistymisestä ja omasta elämästä. 

Tiedän kiertäväni kehää ja jauhvavani samaa asiaa, mutta näin minun on tehtävä. Minä en tiedä olenko vain päästäni umpihullu ja se paljon puhuttu "vaikea lapsi" niin kuin minun on annettu lapsuuteni ymmärtää - ehkä sukulaiset olivat oikeassa, minussa on joku ongelma, olen hankala ja luonnevikainen ja minun pitäisi vain lopettaa valittaminen ja unohtaa kaikki. Ehkä he ovat oikeassa. Minä itse aiheutan itselleni ongelmia ajattelemalla ja pyörimällä niissä, vaikka mitään todellisia ongelmia ei ole. Niin. Ehkä. En tiedä enää mikä on totta ja mikä ei. Missä menee kohtuus ja missä menee rajat. Minun ja muiden. 

Käynnistymisvaikeuksia

Tuntuu uskomattomalta kuinka syvään lamaan voin mennä kun olosuhteet ovat sen kannalta "optimaaliset". Vähäinen uni, epäsäännöllinen ateriarytmi ja hormonaaliset tekijät altistavat pahalle mielelle, mutta olisihan se kummallista joa pelkästään ne saisivat ihmisen näin pois tolaltaan... (?) En saanut aamulla ja päivällä mitään aikaiseksi. En mitään. Minun olisi kuulunut tehdä vaikka mitä, mutta en kyennyt kuin istumaan sohvalla. Ja kelaamaan asioita. Ne kelat pyörivät varmaan jo miljoonatta kertaa.

Paitsi. Nyt niissä on pidempi aikaulottuvuus. Minun tämän hetken suruni ovat myös menneisyyden suruja. Muistan kuinka ahdistunut, turhautunut ja surullinen teini olen ollut. Muistan sen omaleimaisen ahdistuksen tunteen liittyen kaikkeen. Kuinka olen pelännyt syntiä ja että perheemme hajoaa. Jostain syystä olen kai pohtinut sitäkin mahdollisuutta silloin, vaikka vanhempieni mukaan sen ei pitänyt olla mahdollista. Eroaminen. Sitä ei vain voinut tapahtua. Ei missään olosuhteissa. Sellainen toiminta ei ollut vaihtoehto. Mutta, minun on täytynyt aavistaa jotain jo silloin, sanat ja teot olivat niin ristiriidassa. Vanhempiani ei yhdistänyt kuin uskon ja lasten tuoma velvoite. 

Ei tarvitse ihmetellä miksi perhe-elämästä on jäänyt hieman vaisu kuva kaikkien niiden vuosien jälkeen. Eikä uskoa rakkauteen ole, kun sitä ei ole ollut. Olimme aika kaukana rakastavasta perheestä. Niin paljon vanhempien välinem kylmyys ja halveksunta vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin. Minä olen paha koska minun vuokseni niiden tarvitsee olla yhdessä - pakkohan niiden on edes vähän vihata minua. Ja haaveilla elämästä ilman minua. Toinen työntää pois ja odottaa että lähden, toinen vetää kotiin eikä halua että lähden koska sitten tulee tyhjä pesä ja kulissi romahtaa - on tehtävä valintoja.

Tämän kaiken olen aavistanut, mutta en toki ole sitä ehkä osannut miettiä tietoisesti niin suoraviivaisesti. Olen vain ollut masentunut. Nyt, kun on tilaa ja etäisyyttä surra, olen sitä tehnyt, tänäänkin itkujen jälkeen tuntui paremmalta, joskin edelleen alakuloiselta ja toivottomalta. Pelkään tulevaa... Tai sitä että tulen olemaan aina yhtä tyhjä ja yksin.

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.]