Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

The end

Tää oli tässä. Olen jälleen niin surullinen ja ahdistunut. Joku ääni huutaa ja kirkuu pään sisällä että mikään ei ole korjattavissa mikään ei ole korjattavissa. Ahdistun ihmisjoukoissa. Pelkään etten osaa käyttäytyä. Pelkään mokaavani. Pelkään tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni paljastuvan. Heti kun tulee enemmän kuin viisi-kuusi ihmistä ja joukko hajoaa pienempiin osiin, jään väliin enkä tiedä keihin kuulun. Sulkeudun sisäiseen yksinäisyyteen. Mykkyyteen.

Kun kuuntelen muita ikäisiäni, olen kateellinen. Kateellinen nuoruudesta ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Harvalle voisin kertoa mistä taustoista tulen ja millaista vinoutunutta aivopesua olen saanut osakseni. Toisaalta voisi olla eheyttävä kokemus jakaa itsestään jotain tämmöistä koska uskon tiettyjen ihmisten kykenevän sen tasaiseen empatiaan että he kunnioittaisivat ja hyväksyisivät minut, he tukisivat. Tulisin ymmärretyksi.

Olen vihainen etten ole saanut rohkaisua mennä muiden nuorten mukana, ulkomaailma on ollut niin demonisoitu ja minä olen varmasti ollut myös herkkä stressaantumaan sosiaalisuudesta ja olen sitten jännityksen myötä luovuttanut ja ollut vaatimatta pääsyä muiden ikäisteni seuraan. 

Minulla on jäänyt tärkeä vaihe kokonaan väliin. Se on elämättä. Nyt aikuisena kun muut perustavat jo perheitä, minä vain mietin millaisen elämän haluaisin millaisista pojista tykkään kuka minä olen. Kukaan ei ole edelleenkään elämässä sitä vaihetta kanssani nyt kun olen siihen vihdoin päässyt.

Kaiken lisäksi minulla on vahva tunne siitä että en ole yksin. Pääni sisällä. Käsittämättömät syyttelevät häpäisevät ja rankaisevat äänet huutavat minulle aina kun varovaisesti haaveilen tai toivon jotain. "Miksi menit idiootti kuvittelemaan että se voisi pitää sinusta? Siis aivan absurdia, katso nyt itseäsi vitun lehmä!" 

Tässä postauksessa ei ole järkeä. Minun piti kirjoittaa siitä miten vaikeaa ihastuminen ja siitä luopuminen on. Ja miten se pirstoo. Siitä tässä viikonlopussa on ollut kysymys. Masennuksesta. Ja siitä kun ahdistuu koska ikinä en onnistu enkä kelpaa. Vaikka ei se asia niin ole, ei se ole niin mustavalkoista. Olen vain rikki. Kaipaisin kuulluksi tulemista ja saada kuunnella toista. 

Liioiteltua analysointia

Rikki, heikko, vahva, hyväksyvä ja surun salliva yhtä aikaa. Melkoinen päivä takana. Hyvästejä, ja tavallaan uuden alkuja. Surua taas niin monesta asiasta. Itsensä haastamista. Olen paremmalla tiellä, mutta vanhat käsitykset puskevat pintaan välillä. Minulla on koko elämä aikaa opetella rakastamaan itseäni. 

Ei tässä mitään järkeä ole, mutta väliäkö sillä. Toivon vaan jonkun näkevän ja kohtaavan minut. 

Ihan vain heittona

Minua vaivaa dissosiaatio-oireet. En tunnista itseäni, kuin joku muu puhuisi, ääneni on vieras, ajatukset ovat vieraita. En ymmärrä. Aloin ajatella asiaa nyt tarkemmin, olen tiedostant nämä oireet kyllä, mutta nyt en jotenkin ymmärrä mistä niissä on kyse. En tiedä mistä ne tulevat, miksi tietyissä tilanteissa. Kaikkea kauheaa käy mielessä, jotain kamalaa lapsuudessa. Jotain mitä en ole päästänyt vielä tietoisuuteen.

Onneksi ensi viikolla terapia.

Ei saatana

Anteeksi ruma otsikointi, mutta ei helvetti taasko tämä alkaa, tämä valvominen? Miksi? En pysty nukkumaan. En pysty sammuttamaan valoja, ja yrittämään unta. Joutuisin kohta nousemaan ylös. Minä välttelen. Ehkä illalla on ollut surua, koitin sitä purkaa kirjoittamalla terapeutille, mutta tunne ei laantunut, päinvastoin vahvistui. En haluaisi mennä yksin nukkumaan. Pelottaa. Surettaa.

Parhaiten voin kun...

.. pidän kodin siistinä. Tiskaan tiskit. Pyykkään pyykit. Tuuletan. Vaihdan vuodevaatteet. Imuroin. Laitan ruokaa useammalle päivälle kerralla. Pölyjen pyyhkiminen on perseestä, sitä en haluaisi tehdä, se ei paranna oloa vaan lisää vitutusta.

Tällainen on ollut tämä päivä, ja on paljon parempi olla. Puhdas ja siisti koti on ihana asia. Siinä siivotessa tulee tuuletettua omaa mieltä. Ajatukset eivät kierrä niin helposti kehää kun on jotain hommailtavaa. 

Hyvä uuden viikon aloitus.

Kuuluu ehkä tasapainoisempaa

Tämä viikko on ollut outo. On ollut hyvä olo. Kotona on ollut hyvä olla, töissä on ollut hyvä olla. Ei ole ollut kiire mihinkään. On vain ollut asiat hyvin. Tänään se tunne ehkä karkasi hetkeksi, mutta eilinen oli onnellisin päivä pitkään aikaan. En tiedä miksi.