Opintojen sössimistä

Oli tarkoitus hoitaa yksi paskakurssi pois päiväjärjestyksestä, joka jäi viime vuonna - monen muun kurssin tavoin - kesken. En ollut malttanut ottaa selvää kaikista ko. kurssin sisältövaatimuksista, joten viime syksyltä oli jäänyt luennot käymättä. Ei kuitenkaan ärsytä, koska nyt saan keskittyä taas kirjatentteihin :) ja pariin mielenkiintoiseen kurssiin, joista oikeasti jaksan olla innoissani.

Olen päättänyt jättää kaikki v-mäisimmät tapaukset jonnekin tulevaisuuteen roikkumaan, koska haluan nyt vain koittaa saada hyvää fiilistä opintoihin ja tehdä sellaista mikä tuo hyvän mielen. Kunhan voin paremmin niin jaksan taapertaa läpi joistain täytekursseista.

Sainpa sen ajan psykiatrille. Jännittää kun en tiedä mitä siellä tapahtuu, millaisia kysymyksiä / testejä hän tekee. No mutta sittenpä se on koettu, ja katsotaan miten terapiaprosessi etenee: tyssääkö siihen vai vieläkö jatketaan.

Toisten tekemisiä...

Luin juuri äsken viestin, jonka sain tuttavaltani. Se koski äitiäni ja hänen käytöstään, joka osaa olla aika omalaatuista.

Mutta siis, hän oli käyttäytynyt vähän aikaa sitten todella törkeästi erästä ihmistä kohtaan: hän oli ollut vierailulla sukulaisten luona, ja todellakin ilman syytä ja yhtäkkiä alkanut haastaa riitaa, ivaillut, halventanut ja monella tapaa provosoinut yhtä paikallaolijaa ja kun ei ollut saanut aikaan haluamaansa reaktioita, lähtenyt pois. Tunnen ko. ihminen läheisesti ja hyvin (ja ennenkaikkea tunnen äitini!) joten voin sanoa, että kertomuksessa ei ole paljoa kyseenalaistamista. Kun kuulin asiasta, mieleeni tuli taas vuosien takaa tunteita ja muistoja siitä, miten äitini purkaa omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin.

Sen verran voin äidistäni kertoa, että hän on hyvin kaksijakoinen ihminen; hän osaa olla hauska, rento ja vaikuttaa kivalta, mutta sitten hänessä on arvaamaton, raivokas ja mielivaltainen puoli. Sitä puolta hän ei tietenkään näytä kuin 1) läheisille eli perheelle, suvulle ja 2) ihmisille jotka uhmaavat / estävät häntä.

Hän on ollut aina "oikukas" ihminen, jonka mielialat vaihtelevat ennalta-arvaamattomasti. Vieraiden seurassa hän pystyy kyllä esittämään jotain kummaa roolia, mutta sitten läheisiin hän purkaa tunteitaan raivoamalla. Muistan, että pelkäsin lapsena äidin raivokohtauksia, ja se varpaillaan oleminen oli ehkä jopa rasittavampaa kuin kiukun vastaanottaminen.

En ole osannut / uskaltanut luottaa ja tukeutua häneen koskaan, sillä jotenkin olen kokenut ettei hän osaisi olla läsnä, helpottaa ja auttaa oloani. On vain tullut tunne, että hän jättää minut yksin tunteineni joka tapauksessa, koska ei osaa hallita omiakaan reaktioitaan.

Olen onnistunut olemaan poissa jaloista jo useamman vuoden, ja muutaman sadan kilometrin välimatka on varmaankin saanut minut luulemaan, että hän olisi muuttunut. Olen kuitenkin viime aikoina - jo ennen tämän episodin kuulemista - miettinyt, että perheessämme eletään jotain teennäisen harmonista "kaikki on hienosti"-illuusiota: emme riitele paljoa (vanhemmat, minä, sisaret) mutta emme todellakaan ole läheisiä emmekä avoimia. Kukaan ei anna itsestään mitään, ei ole läsnä ja tue toisia, koska se aiheuttaisi ongelmiaa. Kukaan ei uskalla olla oma itsensä, ainakaan meistä lapsista. Joudumme pitämään salaisuuksia, ja näyttelemään jotain roolia koska vanhemmat ovat kasvattaneet meidät miellyttämään muita ja kasvattaneet meidät pullossa.

Sen sijaan, että meille olisi opetettu elämisen sääntöjä ja annettu neuvoja miten pärjätä maailmassa, meidät koitettiin eristää kaikesta, ja takoa päähän että seurakunta ja usko on kaikki mitä tarvitsee. Vanhemmat halusivat kasvattaa meistä tietynlaisia helppoja ihmisiä, vaikka he tekopyhästi usein kuuluttivatkin että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja heidän lapsensa saavat kaiken tarvitsemansa kun heistä niin kovasti välitetään. Edelleen meille sanotaan, että olemme arvokkainta ja rakkainta heidän elämässään. Pitäisi joskus vastata, että jos todella olette tuota mieltä niin miksi sitten teette ja sanotte asioita, jotka satuttavat meitä ja minkä vuoksi ette edes usko kun olemme siitä yrittäneet kertoa? Mutta ei, meidän vanhempamme ovat vain sanoneet, että ette te ole oikeasti tuota mieltä, huonoja vaikutteita vaan taas kavereilta tms.

Voi helvetti, että olen iloinen omasta kodista ja rauhasta. Oikeastaan tunnen helpotusta siitä, että noista ajoista on niin kauan. Jollain tavalla olen jo päässyt yli.

Tiistaiaamua

Lomat on takana, ja pitäisi alkaa keskittyä opiskeluhommiin. Olen tuossa sorvaillut jotain järkevältä vaikuttavaa tekstiä, mutta ajatukset tuntuvat olevan nyt tällä hetkellä niin jumissa, etten ole saanut sitä edistymään valmiiksi saakka.

Tenttiin koitan lukea, kun en ole pitkään aikaan saanut mitään opintosuorituksia. Ainainen ongelmani on vain se, että en jaksa keskittyä ja tehdä mitään pitkäjännitteistä vaan alan puuhata jotain "turruttavaa" joka auttaa unohtamaan oman olemassaolonkin. Se tarkoittaa siis jotain tietokoneella pelaamista, television katselua, aivotonta lukemista... Liikuntaakaan en tykkää harrastaa, koska siinä tulee liian tietoiseksi omasta kehostaan ja tunnoistaan.

Tenttiin lukiessa en osaa nauttia uuden tiedon omaksumisesta, vaan suoritan hirveästi ja otan paineita hyvän arvosanan saamisesta. Huono arvosana voi nimittäin romahduttaa maailman, minkä vuoksi olen kait sitten katsonut parhaimmaksi vetäytyä kokonaan pois tilanteista joissa on epäonnistumisen vaara.

Pitäisi tavata entinen poikaystävä tällä viikolla. Kun erottiin tuossa jokin aika sitten, oli tunnelmat aika jäätävät. Ainakin hänen puoleltaan. Minä olin lähinnä lamaantunut... ei tuntunut oikeen miltään. Siis sen eropäätöksen jälkeen, sitä ennenhän kun riideltiin ja oltiin jo aiemmin eroamassa niin olin ihan hysteerinen. Kyllästyin sitten itsekin siihen jatkuvaan epävarmuuteen, mikä meidän suhteessa oli. Ei pitäisi väkisin yrittää, sen ainakin opin viimeistään nyt.

Tällä hetkellä olemma ok väleissä, mikä on oikein hyvä juttu. Pidän siitä miehestä, enkä halua menettää häntä. Seurustelemaan meistä vaan ei taida olla. Olen toipunut erosta varmaan paremmin kuin hän, ainakin mitä olemme puhuneet. Minulla on ollut lähinnä helpottunut, iloinen ja keveä olo, hän taas on -ainakin jossain kohtaa- jäänyt vielä pohtimaan asioita ja hieman ikävöimäänkin (?).

No mutta pitänee jatkaa tenttiinlukua, ja katsoa miten viikko etenee. Olipa ihan turhalta tuntuvaa volinaa taas.

Tyhjyyden tunne

Tyhjyyden tunne. Sitä että on turta, ei tunnu miltään mutta koko ajan on paino sydämessä ja pelkää luhistuvansa. Onko se masennusta vai jotain muuta? 

Mieleni kulkee edelleen vuoristorataa, välillä haluan jotain asiaa, välillä en. Terapiassakin puhuttiin siitä, että elän nyt tavallaan sellaista vaihetta mitä pitäisi murrosikäisenä elää eli kokeilla mikä elämäntapa ja mitkä ihmissuhteet sopivat itselle. Tunnen olevani välillä ihan hukassa, koska en osaa toimia ihmissuhteissani kuten aikuisen pitäisi.

Olen yrittänyt olla onnellinen, opetella sitä pienien asioiden ja tekemisten kautta. Se ei kuitenkaan ole auttanut, koska ahdistus ja tuska kaikesta pahuudesta (nimenomaan kaikesta maailmassa) tuntuu kaatuvan välillä päälleni. Yritän olla etäinen ihmisille, koska pelkään kiintymyksen ja kiinnostuksen osoittamisen johtavan torjuntaan ja hylkäämiseen. Nyt yritän oppia oikeanlaista läheisyydensäätelyä, jolloin pystyisin tukeutumaan muihin ihmisiin mutta kykenisin silti olemaan itsenäinen eikä elämäni romahtaisi jos joku "torjuu" minut.

Lapsuusmuistoja

Olen käynyt lyhytterapiasessiot syksyn ja tämän talven aikana läpi, ja kyllähän sieltä jotain hyödyllistä sai irti. Mutta vieläkään minulla ei ole selkeästi muotoutunut sitä kysymystä/ongelmaa jota koitan ratkaista. Kaikki on niin muodotonta mössöä ja vellomista. Pyörittelimme psykologin kanssa moniakin aiheita, mutta niihin ei ollut tietenkään mahdollisuutta pureutua syvällisemmin. Onneksi psykologi oli sitä mieltä, että puoltaa pitempiaikaista psykoterapiaa minulle, niin saan siellä sitten käsitellä rauhassa asioita. Hirveää paskaa tämäkin "käsitellä asioita", niin ympäripyöreää vatvomista...

Mitä me sitten keskustelimme psykologin kanssa? No ensinnäkin olotilastani, millaisia vaikeuksia minulla arkielämässä on ja ihmissuhteissa, opinnoissa. Apua on vaikea hakea, ja siten myös saada kun oireet ovat niin epämääräisiä ja jaksottaisia, kuten minulla. Olen potenut kaksi (oman tulkintani mukaan) oikeaa masennuskautta, jotka olivat pituudeltaan ensimmäinen ehkä vuoden verran lukion alussa, jonka jälkeen seurasi pari parempaa vuotta. Sen jälkeen koinkin valtavia kriisejä itsenäistymisen ja täysi-ikäiseksi tulon aikaan, ja podin pitkittynyttä stressiä ja ahdistusta useamman vuoden... hetkeksi pääsin aina hieman parempaan olotilaan. Sitten taas kolme vuotta sitten masennuin, mitä jatkuikin oikeastaan viime syksyyn, jolloin aloin voida hiljalleen paremmin.

Koen laahustavani aina vain vuodesta toiseen samoissa olotiloissa ja fiiliksissä. No nyt on kyllä parempi olla kuin vuosiin... mutta kyllä viimeiset 7 vuotta ovat olleet aika kovia, siltä itsestäni tuntuu. Tunnen hukanneeni niin paljon aikaa ja vuosia varhaisaikuisuudestani, että itkettää ja ahdistaa. Vaikka olen tehnyt paljon asioita ja saanut aikaan, koen olleeni silti kuitenkin henkisesti niin lamaantunut että nekin saavutukset on tuskalla ansaittu.

Mikä sitten on niin vaikeaa tässä elämisessä? Viimeksi blogikirjoituksessani pohdin sitä, miten lapsena tulin hyvin usein "tyrmätyksi" ja joskus jouduin jopa naurunalaiseksi kun ajatukseni olivat aikuisten mielestä niin tyhmiä että minut ja sanomiseni sai mitätöidä. Se se sana on: mitätöinti. Minun omat ajatukseni ja tunteeni selitettiin jotenkin muutoin tai tehtiin tyhjäksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pelkoa, joka ei saanut milloinkaan oikein konkreettista muotoa. Minun ei tarvinnut pelätä ketään ihmistä, tai sitä että minulle olisi tehty fyysisesti pahaa. Vanhempani pitivät tätä hyvän perheen merkkinä, että "on ruokaa, vaatteita ja koti, ketään ei lyödä, ei käytetä alkoholia, vanhemmat ovat yhdessä". Minulla oli vain koko ajan tunne, että jotain pahaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Se tunne on karmiva, kun tuntee elävänsä veitsenterällä eikä tiedä mitä pelkää, mutta jokin uhka on koko ajan olemassa. En osaa sanoa mistä tämä tunne on tullut, minulla vain oli olo että perheessäni ja suvussani on jotain pahaa, jotain mitä minulle ei kerrota. Olen kyllä saanut tietää myöhemmin moniakin asioita, joita on salailtu.

Sen sijaan vanhempieni "hengellisen heräämisen" ja sen seuraukset muistan ja tiedostan varsin hyvin. Silloin ehkä noin 9-vuotiaasta eteenpäin sain ottaa osaa erään herätysliikkeen tapahtumiin ja tempautua mukaan siihen maailmaan, joka muutti melkoisesti perheemme elämää. Vanhemmistani tuli aivan toisenlaisia, heillä meni paljon aikaa ja energiaa seurakunnassa toimimiseen. Minun näkökulmastani he katosivat jonnekin kauas tavoittamattomiin herätyskokouksissa ja ylistysilloissa, joissa aikuiset (ja nuoretkin) rukoilivat hurmostilassa. Olotilani oli yksinäinen, turvaton kun turvallisena pidetyt aikuiset muuttuivat oudoiksi, etäisiksi. Toiminta oli mielestäni järjetöntä, ajattelin jo silloin, että ei tämä ole oikein kun jotkut vahvat -karismaattiset- henkilöt ottavat johtajan roolin yhteisössä, ja tämä porukka sitten saarnaa, profetoi ja tulkitsee miten kenenkin on elettävä. Seurakunnassa oli aina joukko jollain tavalla huono-osaisia, heikkoja, "langenneita" ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka hakivat apua uskosta. Mielestäni jaottelu oli selkeä: hyväosaiset ja uskossaan vahvat neuvoivat heitä ja ohjasivat miten toimia.

No juu, mutta tässä alkua tälle pohdinnalle ja kertomukselle. En jaksa tälle illalle enempää, aion nyt viettää lomaa. Tavallaan blogiin kirjoittaminen on helppoa, vaikkakin stressiä tulee siitä kun mietin miten luettavaa ja ymmärrettävää teksti on. On kuitenkin kiva kirjoittaa, koska tähänkin mennessä olen saanut ilmaistuksi monia asioita, joista en ikinä ole kenellekään maininnut. Kun mietin aikuiselämääni taaksepäin, huomaan etten ole puhunut kenellekään minua koskevista asioista, ystävyyssuhteeni ovat olleet kovin pinnallisia enkä ole pystynyt paljastamaan todellista minääni kellekään. Ehkä tuo puhumattomuus on yksi ongelma, en hae tukea toisista ihmisistä.

Taitaa olla vielä opeteltavaa blogin kirjoittamisessta :) Pitäisi varmaankin valita vain yksi teema josta kirjoittaa sillai suht nasevasti. Mutta hörhö mikä hörhö, en kai osaa olla niin kurinalainen.

Blogin kirjoittamisesta

Olen sössöttänyt blogiini niitä näitä jo muutamana päivänä. Tämä on sitä alkuinnostusta varmaankin.

Jos sitten puran hiukan tätä nykytilannetta ja taustaa. Olen viime vuoden pitänyt taukoa opinnoissa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, tai oikeammin opinnot vain jäivät tekemättä koska en jaksanut. Kela kyseli tietenkin opintopisteiden perään, kun leveästi opintotuella elelin mutten saanut suorituksia. Olisinpa tajunnut mennä lääkäriin jo aiemmin niin olisin varmasti saanut sairauslomaa mutta kun ei.

Keväällä pääsin psykologille opiskelijaterveydenhuoltoon, ja muutaman käynnin jälkeen hän pisti minut lyhytterapiajonoon. Lääkärille menin elokuussa, ja sain mielialalääkkeet, joita hiljalleen aloitettiin. Eron huomasin kyllä parin viikon käytön jälkeen, oli jotenkin helpompi olla. Siihen saakka kärsin voimattomuudesta, en jaksanut tehdä mitään arkiaskareitakaan kunnolla, en jaksanut suunnitella asioita, välillä tuli kauheaa ahdistusta ja pelkotiloja. Halusin vain olla yksin, koska asioihin ryhtyminen oli hidasta ja mieluummin luovutin enkä nähnyt kavereitakaan. Onneksi lääkkeet alkoivat "purra", ja noin 2 kk käytön jälkeen lokakuussa huomasin ajattelevani, että nyt minulla on oikeasti hyvä olla, tasapainoisempi kuin moniin vuosiin.

Pääsin lyhytterapiaan syyskuun puolella, ja hyvin toiminut lääkitys auttoi minua keskittymään terapiaan. Psykologini oli ihan ok, ei ole vaan vertailukohdetta mutta koin hänet lämpimäksi ja välittäväksi ihmiseksi, hän todella osoitti kiinnostusta minun asioihini. Niin no joo, ylihuomenna on viimeinen kerta... ehkä sitten voi tehdä jotain yhteenvetoa terapian sisällöstä, jos jaksaa kiinnostaa.

Olen nyt psykiatrille jonottamassa, jotta saisin lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten. Olen jo muutamille terapeuteille soitellut, mutta ymmärrettävästikään ei ole vielä tärpännyt kun kaikilla on täyttä ja jonoakin. Olen psykiatrilla käyntiä varten kirjoittanut listaa menneiden vuosien vaiheista, ja saatanpa sitten sen perusteella kirjoitella tännekin jotain menneisyydestäni hieman jäsennellymmin.

En ole sen enempää miettinyt miten tätä blogia kirjoitan, se voi olla sekavaa ja poukkoilevaa.

Hmm... Olen ottanut nukahtamista helpottaakseni lääkärin määräämän lääkkeen, ja tuntuu että se alkaa purra. Nyt vain sitten nukkua tuhisemaan.

Uusi vuosi ja - lähes varmasti - vanhat kujeet?

Toivon, että tänä vuonna voisin onnistua haluamissani asioissa - ja toivon, että osaisin ottaa hyvin vastaan sen, jos taas en onnistukaan niissä. Pieni pelko minulla kuitenkin on, että toistan samoja vanhoja kaavoja kuten tähänkin saakka. Ahdistun, takerrun ihmisiin, sulkeudun kotiin, syön, menetän kaiken toivon ja lamaannun. 

Mutta siispä, tavoitteeni ja toiveeni on päästä tänä vuonna pitkäkestoiseen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja jatkaa ongelmieni käsittelyä. (Tai oikeastaan en haluaisi olla niin ongelmakeskeinen ja pohtia mikä "kaikki" on vialla, joten jospa ilmaisen asian uudemman kerran näin: toiveeni on että pystyisin vahvistamaan sitä positiivista ja tervettä puolta itsessäni, jotta oppisin nauttimaan elämästä ja käsittelemään elämän stressitilanteet luuhistumatta ihmisraunioksi. Siinäpä haastetta.)

Muuta tälle vuodelle kaavailtua ohjelmaa: pitkän sivuaineen "viimeistely", työharjoittelu ja koiran hankinta. Näistä nuo kaksi ensimmäistä ovat ihan todellisia tavoitteita, koiranpentu taas on ennemmin sellainen pitkäaikainen haave, jonka toteuttamiseen ei varmaan koskaan löydy "oikeaa aikaa" ellei sitten vain päätä järjestää sitä. Aina on tekosyitä että miksi ei voi tavoitella jotain asiaa minkä uskoisi parantavan elämänlaatua ja tekevän ainakin vähän onnellisemmaksi. 

Tämä "onnellisuuden jarruttelu" on minulle tuttua jo lapsuudesta. Sieltä minulle on jäänyt jotenkin vahva tunne siitä, että "kaikki" hauskuus ja innostuminen ammuttiin alas ja lytättiin jollain kyynisellä kommentilla - siis vanhempien puolelta, erityisesi isän. Kannustusta tuli hyvin harvoin mihinkään, enemmän se oli sitä, että halujani pidettiin ilmanaikuisina haihatuksina, ja usein minulle sanottiin, että "et sinä itse tuota halua vaan taas ne kaverit on laittaneet sun päähän kaikkea." Muistan isän pilkallisen, säälivän ja harmittelevan ilmeen kun innostuneena menin kertomaan lennokkaista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Mikä ihme siinä on, että lapset on haluttu kasvattaa odottamaan ja kohtaamaan aina pahinta mahdollista - sillä tavalla kai säästyy pettymyksiltä! Epäluottamus omaan selviämiseen on saanut alkunsa jo siitä, kun lapset on haluttu "valmistaa väistämättömään kurjuuteen, mikään hyvä ei kuitenkaan tule toteutumaan". Nyt kun olen aikuinen ja minun kuuluisi toimia itseohjautuvasti, pelkään asettaa tavoitteita enkä ole vuosikausiin uskaltanut toivoa itselleni mitään hyvää - siis odottaa, että minuakin voisi onnistaa joskus. Ei, parempi nimittäin on vain istua sisällä kämpillä erityksissä kaikesta, etäällä elämästä.

On aivan eri asioita opettaa lapselle pettymyksen sieto- ja käsittelykykyä kuin opettaa, että pettymys on väistämätön ja alistava kokemus ja sitä kautta tehdä siitä "luonnollista". Ehkä tällainen alistumisen näkökanta on vain helpompi ottaa omakseen, jos kokee ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä? Mielestäni pieni lapsi tarvitsisi vanhemmiltaan ja ympäristöltään terveen itsetunnon lahjan, häntä kannustettaisiin yrittämään eikä passivoitumaan, ja nöyrtymään mutta ei antautumaan. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan?