Onnelliseksi oppiminen

Onnellisuutta ja onnellisuudesta nauttimista voi yrittää opetella. Olen harjoitellut sitä etten murehtisi jatkuvasti asioita joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa, ja jotka ovat jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunnen säästyväni paljolta, kun keskitän energiani nykyhetkeen.

Olemme erään kaverini kanssa keskustelleet juuri tästä aiheesta miten jaksa elää ja olla onnellinen kun eläminen tuntuu itsessään hyvin järjettömältä. Jollain tavalla me molemmat koemme elämän ei-mielekkääksi, turhauttavaksi ja kaoottiseksi. Hänen tavoitteensa ja haaveensa elämässä ovat hyvin korkealla, hän jaksaa sen ajatuksen voimalla että hän voisi vielä joku päivä tehdä jotain "suurta ihmiskunnan hyväksi". (Uskoakseni hänellä jos kellä on edellytykset siihen.)

Minä taas yritän löytää mielekkyyttä arkielämästä. Koitan laittaa elämääni pala palalta kuntoon, ja olen aloittanut sen tekemällä asioita joista nautin. Enkä tunne syyllisyyttä siitä, kuten olen aiemmin tuntenut. Teinivuosia leimasi kova syyllisyys siitä miksi minä saisin nauttia ja olla onnellinen kun maailmassa on niin paljon ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Stressaantuneena olen halunnut vain sulkeutua pois maailmasta, koska pahojen asioiden näkeminen sattuu niin kovasti. Tiedän olevani herkkä, itku tulee todella helposti ja tunteet leimahtelevat suuntaan että toiseen. Kunpa sen osaisi kääntää eduksi ja positiiviseksi asiaksi. Nyt yritän oppia keskittymään tähän hetkeen, etten pakenisi pääni sisällä johonkin turtuneisuuden tilaan, sillä silloin mikään ei tunnu miltään ja toimin kuin robotti ilman tunteita ja mitään ohjenuoraa elämässä. Teen asioita joita tiedän vielä katuvani, mutta sillä hetkellä se on aivan sama.

Kun saan palikat pääni sisällä tasapainoon, pystyn varmasti tekemään haluamaani työtä.

Nyt yritän vielä puhua tällaisesta voimavarakeskeistä toimintastrategiaasta, terapiassa sitten tullaan varmaan uimaan niin syvissä vesissä, että minua on alkanut hirvittää. Kun on vuosia yrittänyt työntää asioita syrjään, vähätellä niitä ja mennä eteenpäin, niin tuntuu oudolle että pitäisi alkaa puhua niistä. On kuitenkin hyvä, että vihdoin saan mahdollisuuden järjestää tapahtumat ja tunteet päässäni ja sydämessäni oikein päin. Mielestäni omien ajattelu- ja toimintatapojen tunteminen on kuitenkin paljon eduksi, koska näkemällä analyyttisesti oman toimintansa pystyy ehkä jollain tavalla oppia vaikuttamaan itse omaan elämäänsä, eikä tunne olevansa vain traumojen ja tunteiden heittopussina. Eihän se sitä tarkoita, että ihmisten psyykeongelmat johtuisivat siitä miten he ajattelevat tai että masennus parantuisi sillä kun "ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa ajatella positiivisesti". Päinvastoin, tuollainen tunteiden invalidointihan pitkällä tähtäimellä johtaa masennukseen. (Mutta kyllähän vääristyneillä ajatteluprosesseilla on oma merkityksensä. Monen asian summa.)

Mutta nyt päiväunille - joita minun ei pitäisi harrastaa - mutta kun viime yönä tuli nukuttua ehkä joku 2 tuntia.

Unta odotellessa

Kello on ties mitä aamuyöllä, ja minua ei nukuta. Väsyttää, mutta uni ei tule maanittelusta huolimatta.

Luin tänään mielenkiintoista kirjaa NLP psykoterapiasta. Siinä on jotain toiminnan mallintamisesta eli osiin paloittelemisesta millä tavoin voi oppia muuttamaan ajattelua / toimintaa. Sitten siinä puhuttiin jotain kielen pintarakenteista ja syvärakenteista, ja miten kielimalleilla voidaan vaikuttaa ajatteluprosessiin myönteisesti. Puheen muuttaminen ja pienten sanojen käyttö voivat vaikuttaa syvälläkin tasolla ihmisen kokemukseen. Esimerkiksi mutta-sanan käyttö; se kumoaa ja vähättelee sitä edeltäneen lauseen sisältöä. Ja- sana taas enemmän yhdistää ja luo positiivisen jatkumon, kiinnittää huomion siihen mitä voidaan tehdä. "Teitpä hyvän esitelmän, mutta et vieläkään ymmärrä mitään Luhmannin teorioista." Voin kuvitella, että epätoivoisina aikoina tuollainen kommentti olisi lisännyt ahdistusta, eikä hyvä esitelmä olisi tuntunut enää missään. Ajattelu kun on silloin muutoinkin niin negatiivista. Jos asia taas ilmaistaisiin: "Teit hyvän esitelmän, ja nyt voit jatkaa Luhmannin teorioiden opiskelua" tuntuisikohan se yhtään paremmalta. No jos rehellisiä ollaan, niin minua tuo jälkimmäinen kommentti olisi ahdistanut varmaan ihan yhtä lailla, että ei helvetti koko ajan vaan opiskelua, uutta asiaa, maailma muuttuu, kiirehdi sinne kiirehdi tänne, tuossa on teorioita siitä tuossa on teorioita tästä.

Eli ei tehoa kun on tarpeeksi masentunut. Mutta silti, uskon että tuossa on hyvä tapa koittaa tietoisesti muuttaa asioita. Jospa vaihteeksi koittaisi ajatella positiivisesti, ja tsempata itseään kuin että hokisi itselleen koko ajan, että mutta kun mutta kun mutta kun. Mutta kun minä en osaa, tiedä, muista, kykene.

NLP käsittää siis kyllä enemmän kuin tuon köykäisen esimerkin kautta esitetyn ajatuksen puheen vaikutuksesta mieleen. Varmasti sillä on laajemmin sovellettuna tehokas vaikutus ihmisen ajattelumalleihin. Wikipediasta pöllityn tiedon mukaan NLP:tä kritisoidaan sen laajasta ja jäsentymättömästä viitekehyksestä (toisaalta ihan yhtä outoa on sekin, että ihmismieltä yritetään selittää joko esin. pelkästään behavioristisin tai kognitiivisen psykologian termein!) sekä myös tietellisen tutkimuksen ja julkaisujen puutteesta. Eli akateemisessa maailmassa suhtautuminen siihen on kaksijakoista.

Miksi minä valvon yöllä klo puoli 4? Aamulla pitäisi raahautua luennolle, ja parin viime kerran aikana on tullut taas niitä samoja "oireita" kuin vuosi sitten eli en jaksaisi pysyä aloillani sitä paria tuntia (välissä on vielä taukokin) ja haluaisin pinnata joko luennon alusta tai / ja lopusta. Ajatus ei pysy kasassa.

Kohta olisi psykoterapeutti nro 2 tapaaminen. Ensimmäisestä jäi kyllä ristiriitainen kuva: hän on varmasti taitava traumaterapeutti (EMDR:ää yms.), mutta emme olleet ehkä ihan samalla aaltopituudella, ja joistain asioista tuli tunne että kuuntelikohan se edes. (En tiedä olenko pilkunnussija, mutta kyllä minä vähintäänkin ärsyynnyn siitä, jos puhun jollekin ihmiselle joka heti sen jälkeen kysyy samaa asiaa minkä juuri kerroin...Etkö kuunnellut???????) Ja tässä asiassa en ala vääntelemään noita mutta-ja -juttuja. Voisin tietenkin sanoa, että terapeutti X vaikutti hyvin pätevältä terapeutilta. Koin kuitenkin, että olimme eri aaltopituudella ihmisinä. Eli kemiat eivät kohdanneet täysin.

Kai mä valvon tässä sitten helkuta vie koko yön. Otin eilen pitkästä aikaa rauhoittavan, kun tuntui että ajatukset pyörivät päässä ja rinnassa oli painon tunne. Sain nukuttua oikein hyvin, ja aamulla oli ihan paras olo! Sain tehtyä päivän aikana vaikka ja mitä hyödyllistä, ja tunsin voivani hyvin. Kun se rauhoittavan lääkkeen väsyttävä vaikutus menee ohi, tulee se olotila mihin haluaisin ilman lääkkeitäkin päästä. Pystyn reagoimaan asioihin sekä tunteella että järkevästi tilanteen vaatimalla tavalla, tunnereaktiot eivät jää päälle hallitsemattomasti, ajatukset eivät junnaa paikallaan tai kierrä kehää. Eli ahdistavat tunteet ja ajatukset ovat poissa, ja pystyn keskittymään ja nauttimaan tekemisestä. Kuten tänään tulevaisuuden suunnittelusta. Ahdistuneena pelkäisin vain huomista päivää, ylihuomista, ensi viikkoa, kuukautta, vuotta... jne. Tai ehkä parempi kuvaus on se, että pelot vellovat mielessä epämääräisesti mutta niihin liittyy voimakkaasti tulevaisuuden arvaamattomuus. Jollekin arvaamattomuus on hieno tilaisuus, minulle se on uhka.

En jaksa kuitenkaan olla negatiivinen. Minulla on usko siihen, että pärjään ja selviän vaikka se vaatisikin paljon työtä. Toivon sitä samaa luottamusta omaa selviämiseen kaikille muillekin.

Älä koskaan ota runoilijaa

Otsikko ei mitenkään liity tähän, mutta olen kirjoitellut jonkin verran lapsuuteeni vaikuttaneesta herätysliikkeestä. Sen aika on onneksi takanapäin minulla, koska en tuntenut seurakunnassa koskaan oloani kotoisaksi ja mukavaksi. Uskonnot ovat kuitenkin kiinnostavia sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että järjestelminä, ja nyt olen tutkaillut joitan uskontopsykologiaan ja -sosiologiaan liittyviä lähdetekstejä. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta on kiehtovaa pohtia uskontojen merkitystä ja syntyä, mistä kulttuurista ne ovat saaneet vaikutteita, ja miten uskomusjärjestelmätkin muokkautuvat ajan myötä. Funktionaalisia teorioita voi aina harrastaa: ne palvelevat jotain tarkoitusta, pitävät yllä yhteisöllisyyttä ja järjestystä. Teorioita ja pohdintoja on olemassa paljon, kunpa löytäisin vain sanat itseni ilmaisemiseen.

Sunnuntai-ilta on vierähtänyt leppoisasti opiskelujuttuja hoitaen ja valmistellen. Kohtalaisen mukavat oltavat.

Tänään olen kuunnellut Miljoonasadetta. Illan biiseinä Runoilija ja Tulkoon rakkaus.

Terapeutti nro 1

Ihmeen kivuttomasti tämä psykoterapiaan hakeutuminen on sujunut. Ei ole tarvinnut taistella millään luukulla, vaan hoitoon olen päässyt. Psykiatri myönteli vain kirjoittavansa B-lausunnon, jolla voin Kelan tukea hakea, ja tänään kävin ensimmäisellä terapeuttiehdokkaalla. Ja olinhan minäkin samalla potilas-/asiakasehdokas, kyllä niillä kyselijöitä piisaa! Kyseinen terapeutti oli suuntautunut trauma- ja kriisiterapiaan, sanoi että minä voisin hyötyä kyllä sen viitekehyksen työskentelystä, koska minulla on mm. dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Niin ja edelleenkään en tiedä mikä diagnoosi on tulossa. Ensi viikolla on sitten tapaaminen toisen terapeutin kanssa.

Kun on pakotettava itsensä liikkeelle

Eilisiltana ja tänään aamulla oli kyllä niin vetämätön olo, ehkä ei suorastaan paska, mutta tekipä kuitenkin mieli vaan paeta taas jonnekin...jonnekin. Tällaisina päivinä läsnä ovat vain ahdistus ja harmaus, mikään ei kiinnosta. Ja ahdistusta syventää se, että on saanut jo hetken maistaa ihanaa rauhallista olotilaa, joka kuitenkin on jälleen kääntynyt turtumukseksi ja alavireisyydeksi. Ja se on se mitä minä pelkään: paluuta niihin mielialan heilahteluihin, joissa yksi päivä on maailman paras fiilis ja euforinen olo, kun seuraavana onkin aivot jumissa, itku ja lamaannus hukuttavat alleen kaikki eilispäivän suunnitelmat ja toiveet. Silloin tuntuu siltä, että koko muu maailma menee menojaan, minä jään yksin. Yksin. Yksinäisyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita on. Yksinäinen voi olla missä ja milloin vain. Minä koen olleeni aina yksin, elämässä ja ihmisten käyttäytymisessä ei ole mitään järkeä, minä vain elän hassussa kuplassa ilman tunteita, ilman tavoitteita ja tulevaisuutta.

No mutta jotain positiivista tässä päivässä: vaikka olin illalla päättänyt skipata sivuaineen tentin tänään puolelta päivin, sainkin jostain inspiraation pyörtää päätökseni ja mennä kokeilemaan tenttiä. Huonosta valmistautumisesta huolimatta. Onneksi menin, koska saattaa olla että tulee ihan ok arvosana (ja opintopisteitä jee!) sekä sen vuoksi, että todistin taas itselleni miten voin itse vaikuttaa olooni muuttamalla käytöstäni ja tapojani. Ehkä pelkäsin tenttiin menemistä sen vuoksi, että en olisi halunnut taas huomata etten osaakaan vastata kysymyksiin ja tuntenut itseni tyhmäksi. Mutta osasin! Ja muutkin järjesteltävät asiat menivät suht okei, joten olen tyytyväinen.

Puhelu

Puhuin isän kanssa puhelimessa. Vaihdoimme hyvänpäivän höpinät, ja vaikutimme kiinnostuneilta toisen kuulumisista. Epäilemättä me olemme sitä, mutta kumpikaan ei osaa sitä näyttää sillä tavalla kuin haluaisi. Perheeni kuvittelee, että olen aito ja suora heille, koska tapaan olla aika suorasanainen ja temperamenttinen (noin kansankielellä ilmaistuna). Mutta se ei ole sama asia, että näyttäisin todelliset tunteeni, niistä minä vaikenen.

On vaikeaa oppia vetämään rajat läheisilleen... tai ehkä oikeastaan itselleen, että mitä haluaa jakaa toisten kanssa ja mitä ei. Muista ihmisistä olisi luontevaa hakea tukea ja turvaa, mutta silti osattava seisoa omilla jaloillaan. Ainakin minulle niiden väliltä on ollut vaikea löytää mitään kultaista keskitietä.

Kyllä, tajusin. Toinen kirjoitus tälle päivää. Eiköhän tämä kuvasta epätoivoista tilannettani uskottujen ihmisten suhteen: pyöreä nolla :) Nyt kun exäkin on pois kuvioista ei ole ketään kenen kanssa puhua. Tulee ihanan lämmin tunne, kun ajattelen häntä. Jälkikäteen ajatellen suhde oli hirveän vaikea. Siinäkin oli kyllä ihanat ja ikimuistoiset ja hellät hetkensä, joista olen kiitollinen. Mutta eron jälkeen olemme varmasti nauttineet paljon enemmän toistemme seurasta kuin aiemmin. Tuntuu, että paineet ovat poissa, ei tarvitse yrittää olla mitään enempää kuin on.

Lapsuuskodin usko

Exä oli nähnyt minussa paljon tuota kahden ääripään välillä liikkumista, monissakaan asioissa en osaa kuulemma olla muuta kuin joko-tai linjalla. Ehkä siinä on osa totuutta, että perheessämme ei nähty kovin paljon harmaan eri sävyjä vaan elämän asenne oli kyllä aika mustavalkoinen. Muistan kyllä miten vaikeaksi koin ne vaatimukset, joita lapsiin kohdistettiin: piti olla kiltti, totella eikä saanut kyseenalaistaa aikuisten sanomisia jne. Heilahtelin kahden maailman väliä: yritin olla täydellinen, hyvä, välittävä ja lempeä jolla koin ansaitsevani minulle tärkeiden aikuisten hyväksynnän mutta toisaalta koin itseni huonoksi ja pahaksi jos en kyennytkään täyttämään niitä odotuksia.

Jäin pohtimaan seikkaa - joka on kyllä ohimennen käynyt mielessäni jo aiemmin - että mitä varten vanhempani päätyivät juuri tämänkaltaiseen toimintaan mukaan. Äitini kohdalla syytä on helpompi arvailla, hän nyt ei ole koskaan ollut kovin itsevarma ja vakaa ihminen (sukulaisia uskoakseni), ja näin olen tulkinnut, että hän tarvitsee voimakkaasti jonkin ulkopuolisen saneleman struktuurin elämäänsä. Seurakunta ja usko antoivat hänelle "valmiiksi pureskellun" mallin elää, ajatella ja tuntea. Tiivis ja ystävällisen välittävältä vaikuttavat yhteisö antoi hänelle varmaan paljon merkityksen tunnetta elämään, paransi epävarmuuden. Isäni taas... No ehkä osaltaan samat syyt... Ehkä he halusivat äitini kanssa vain pitää suhteensa ja perheen kasassa, ja lyöttäytyivät porukkaan joka ei antanut vaihtoehtoja muuhun kuin hampaat irvessä pitää itsepintaisesti kiinni avioliiton pyhyydestä. Jälleen kerran ei tarvitse itse ajatella mitään. Edelleenkään vanhempieni kanssa ei pysty keskustelemaan järkevästi monistakaan moraaliin liittyvistä aiheista, koska 1) äitini kohdalla se menee huutamiseksi ja jankuttamiseksi, hänen perustelunsa on se että "Raamatussa sanotaan niin". 2) isäni ottaa säälivän kannan kaikkiin ihmisiin, jotka ovat vääräuskoisia, tuomitsemisensa hän yrittää piilottaa hokemaansa fraasiin että jumala rakastaa jokaista kaikesta huolimatta.

Olen alkanut ajatella tätä uskontoteemaa oikeastaan vasta viimeisen vuoden sisällä, sitä ennen pohdin ehkä enemmän selkeästi ihmissuhteisiin liittyviä asioita. Terapiassa tämä oli paljon esillä. Ai niin, olen saanut ajan kahdelle psykoterapeutille jotain arviointi-/haastatteluaikaa varten jo tammikuussa. Toinen voi ottaa uusia asiakkaita vasta maaliskuulla, toinen varmaan heti, mutta uskon pärjääväni siihen saakka jos päädymme tämän  ensimmäisen terapeutin kanssa sopimukseen. Hänet tapaan jo ensi viikolla, ja alkaa jännittää. Sitä ennen tosin on vielä psykiatrin aika. Olen vähän miettinyt, että mikähän diagnoosi sieltä mahtaa tulla... olen kyllä opintojeni puolesta perillä kaiken maailman mielenterveyden häiriöistä, ja minulla on omat epäilykseni...

Mutta sitten jatkuu tenttiinluku... blogistani on muotoutunut hyvin päiväkirjamainen ja tajunnanvirtaan perustuvaa ahdistuksen- ja ajatustenpurkukeino.