Heliumpallo

Lueskelen yhä jo aiemmin mainitsemaani traumaopusta, Kun tiikeri herää. Olen lukenut otteita sieltä täältä, ja aluksi kirjoittajan vahva fysiologinen ja eläintieteellinen viitekehys vitutti lievästi. Nyt olen alkanut lämmetä sille, ja teorioissa on alkanut olla jollain tapaa järkeä minullekin. Lyhyesti kiteytettynä, ihminen reagoi tietynlaisiin elämää ja terveyttä uhkaaviin tekijöihin edelleen samalla tavoin kuin muutkin eläimet vaikka aivomme ovat pidemmälle ja monimutkaisemmiksi kehittyneet kuin esimerkiksi liskojen ja kissaeläinten. Uhkaavat tekijät saavat aikaan fysiologisen reaktion josta eläimet yleensä toipuvat purkamalla stressin joka on syntynyt edesauttaakseen eläintä selviämään. Stressi auttaa toimimaan nopeasti ja vaistomaisesti jotta selviytymismahdollisuudet olisivat paremmat. Tämä fyysinen jännitystila pitää kuitenkin purkaa kehosta tilanteen mentyä ohi, ja yleensä eläimet näin tekevätkin eivätkä ne jää "murehtimaan menneitä".

Myös ihmiskeho pyrkii suojautumaan uhkilta ja selviämään niistä. Se osaa myös virittyä taisteluihin tai pakenemiseen, jos on pakko. Tietenkin uhkaavat tekijät ovat ihmisillä monimuotoisempia ja niiden ymmärtämiseen tarvitaan kognitiivisia taitoja ja "älyä". Stressaavista kokemuksista tulee traumaattisia silloin kun keho ei pysty jännitystä purkamaan ja palautumaan siitä. Ihminen, joka joutuu uhkaavaan ja pelottavaan tilanteeseen, valmistautuu tulevaan ja syvällä olevat selviytymismekanismit ja vietit aktivoituvat. Jo pelkkä pelko saa aikaan tällaisia kokemuksia ja muutoksia.

Ihmiset eivät välttämättä pääse purkamaan tätä fysiologista jännitettä ja stressiä, vaan keho jumittuu jännityksen tilaan. Me älyllistämme ja keskustelemme asioista. Kirjoittaja on sitä mieltä, että traumojen käsittelyyn ei oikeastaan tarvitsisi vuosien keskustelevaa psykoterapiaa vaan paras tulos saadaan kun käydään tilannetta läpi niin, että keho voi purkaa nuo haitaksi jääneet patoutumat pois. Se on totta, että esimerkiksi väkivaltaa kokeneet "säilövät" kehoonsa ne muistot psykosomaattisina oireina. 

Olen joskus ehkä maininnut sensorimotorisen psykoterapian, ja voisi kaivella siitä aiheesta taas jotain kirjaa esiin jos se  nyt aukeaisi vielä paremmin. Ja tosiaan vielä sen verran aiheesta, että tuossa kirjassa trauma määritellään tavallaan traumatisoitumisen ja ilmiön itsensä kautta, siis ei oteta kantaa siihen, että mikä sen aiheuttaa koska niitä voi olla niin moninaisia tekijöitä. Ei esimerkiksi ole tavatonta, että ihmiset, joille on lapsena tehty joitain ikäviä lääketieteellisiä toimenpiteitä, kärsivät niistä traumoista edelleen. Jos ajatellaan vaikka tilannetta, jossa pientä lasta on pakko tutkia ja pitää väkisin paikallaan kun tehdään samalla jotain mikä sattuu. Lapsi ei pysty sen tarkoitusta ymmärtämään ja siitä saattaa muodostua ainakin ikävä muisto tai jopa trauma. Muistot ehkä unohtuvat, mutta kehoon jää "jälki", se muistaa koska energia on jäänyt purkamatta stressaavan kokemuksen jälkeen. Tai väkivalta lapsena: jos sinua kuristetaan, et ehkä muista tilannetta (koska lapsen aivot eivät ole vielä niin kehittyneet että ne tallentaisivat muistoja tai sitten dissosiaation avulla tapahtuma lohkotaan pois muistista), mutta jostain syystä et aikuisenakaan voi sietää -normaalia- kosketusta kaulan alueelle. 

On varmaan olemassa "pieniä" ja "isoja" traumoja, haavoittavia tekijöitä jotka jättävät jälkensä. Jotkut asiat vahvistavat niitä. Yksi omista traumoistani liittyy siihen, että lähimmäiset sairastuvat ja kuolevat yhtäkkiä. Elämä on siis arvaamatonta. Tätä perustraumaa ovat vahvistaneet vielä pienet sattumukset, kuten vaikka lemmikkien kuolemat. Traumatisoitunut ihminen reagoi yleensä yliampuvasti, ja sellaiset merkit leimasivat myös omaa masennustani. Takerruin kaikkeen kun pelkäsin menettäväni tärkeät asiat.

Olen vihdoin ja viimein löytänyt ihmisiä, jotka jakavat kanssani kokemuksia lapsuudesta "uskonlahkossa". Se on helpottavaa, kun joku toinenkin antaa sanat tapahtuneelle. En olekaan yksin, en ole ainoa joka on kärsinyt. Muiden sanoma saa tuntemaan, että olen oikeutetusti vihainen ja "haavat" ovat todellisia.

Päivän kuunnelluinta musiikkia on PMMP:n Heliumpallo. Jostain avaruuden toiselta laidalta tullut laulu, en vain tajua miten ne aina tekee näin koskettavia kappaleita ja kertosäkeitä...

Tätä ei pitänyt tapahtua

Minulla on - järkyttävää kyllä - halu saada vauva. Ihan ihmisvauva, oma sellainen. Tai no voi se olla jonkun muunkin kunhan minä saan hoitaa sitä. Ei, kyllä sen pitää olla oma niin sitä ei kukaan voi ottaa pois.

Olenko minä nyt ihan terve? Olen aina pitänyt koko ajatusta etäisenä ja vastenmielisenä - minä äitinä... ei onnistu. En pidä lapsista, en toisen ihmisen ehdoilla elämistä, katkonaisista yöunista, itkusta, sitoutumisesta, vaatimuksista. Mutta ei tästä mihinkään pääse, lisääntymisen tarve on. 

Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että terapia on onnistunut jossain. Omat ongelmat ovat vähentyneet ja fokusta voi siirtää itsestään myös muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Minun ei tarvitse käyttää kaikkea aikaa ja energiaa itseni kannattelemiseen ja pinnalla pitämiseen, vaan se on jo ikään kuin "automaatio". Pelot ja masennus ovat hävinneet (viimeksi tänään kuitenkin itkin kun luin päiväkirjaa ja tiesin miten synkkä ja toivoton ja masentunut olin joskus)

Onko masennus muotia? Varmasti ei ole, vaan masennus on yleisempää mitä halutaan tunnustaa. Elämä ei ole mikään vitun suklaarasia, se on leipää ja joinain hetkinä ehkä voinokareen kera. Mutta jollain tapaahan ihmiset on pakko pitää siinä uskossa, että masennus ynnä muut "mielisairaudet" on patologisia ja harvinaisia, koska mitä helvettiä siitä nyt tulisi jos jokainen ramppaisi työterveydessä puhumassa masennuksesta ja ahdistuksesta ja paineista ja unihäiriöistä ja uupumuksesta ja tyytymättömyydestä ja vaikeasta lapsuudesta ja pettymymksestä avioliittoon ja ongelmista lapsien kanssa. Häh? Kaikki haluaisivat psykoterapiaan ja sairauslomalle ja psykiatrin passiin henkilökohtaisesti hetkellisistä romahduksista elvyttämään. Sellainen veisi yhteiskunnan perikatoon. 

Oikeasti en tiedä. En tosiaan tiedä onko masennus yleistä - sen tiedän, että hoitoon on vaikea päästä ja sitä on liian vähän. Tai ehkä hoitoonohjaus on ammattitaidotonta. En tiedä. Itselläni ei ollut vaikea päästä avun piiriin, joskus se kesti hetken mutta se helpotti kun tiesi saavansa sitä. Oli mitä odottaa. Mutta ehkä osaan ammattini puolesta esitellä asiat juuri sillä tavalla mikä kolahtaa ammattilaisiin, hehän haluavat varmasti "helppoja", siis järkeistämiseen ja analysointiin kykeneviä potilaita. 

Tajusin tänään, että nyt luonto alkaa vihertää. Se tuntui siltä, että en ole vielä valmis kesään. Haluaisin sitä harmaanruskeaa vielä viikon tai parikin. Sitten olisin valmis kesän tulemiseen. 

Onko kukaan koskaan tavannut "normaalia" psykiatria? Minä olen vain yhden, mutta se ei ehkä ole vertailukelpoista koska olen tavannut vain kolme psykiatria jos Hannu Lauermaa ei oteta lukuun. Enkä ole ollut hänen potilaanaan :) 

Arkipäivän episodit

Yksi asia johtaa toiseen joka taas johtaa kolmanteen. Olin ajatellut päästää aivoni vapaalle, koska en ole nyt päässyt terapiassakaan keskittymään asioihin joihin olisin halunnut. Mielessä olisi paljonkin ajatuksia, huomioita ja murheita (jotain lapsuus-/uskontoshittiä), mutta en vain saa niitä esille. Olen terapiatunneilla jossain välttelijän moodissa, jossa kaikki on vaan hyvin. (Järkeistämistä)

No joka tapauksessa viikonloppuna sattui pieni episodi joka sysäsi jälleen uusia oivalluksia ja ajatuksia liikkeelle. Tavoitin ne puolet itsessäni, jotka takertuvat ihmisiin ja suhteisiin sekä mikä niissä muissa ihmisissä on sellaista joka sen laukaisee. Ehkä tietyllä tavalla traumateoria pitää kohdallani paikkansa, sillä olen jossain määrin pirstoutunut osiin, kuten normaali/tasapainoinen minä, surullinen/toivoton minä, takertuja/hylkäämistä pelkäävä minä. Normaalissa moodissa ja osassa pystyy käsittelemään kaikkia tunteita putoamatta mihinkään loputtomalta tuntuvaan mustaan monttuun. Jotkut ärsykkeet toisissa ihmisissä saavat nuo toiset puolet aktivoitumaan ja jään jumiin tilanteisiin. 

Huomasin tämän kun näin sattumalta eksän ja mietin seuraavat pari tuntia, että mitä tunteita se herätti. Tavallaan se aluksi pisti hämilleen, sitten alkoi se sama surkeus pyrkiä pintaan josta on niin paljon kokemusta, kun sitten lopulta seesteisyys ja hyvä olo voittivat. Uskon entistä enemmän siihen, että tietyt tunteet ovat traumatisoitumisen seurauksia, ja sillä tapaa "ei-normaaleja" ja patologisia. Ne eivät ole minua, vaan ne piinaavat sitä kuka oikeasti olen. 

Pahimmillaan se tunne on sitä, että en pysy tässä hetkessä. En saa pysyteltyä siinä realiteetissa, että minä olen turvassa ja kaikki on hyvin, vaan ne hylkäämiskokemuset ja tunnetilat vain vyöryvät päälle. Vaikka ne ovat tapahtuneet kauan sitten. Vaikka entisiin parisuhteisiin liittyy muisteltavaa ja käsiteltävää, niin ne ovat asia erikseen kuin ruikutus ja takertuminen. 

Sellaiset henkilöt, joihin olen takertunut, ovat omanneet tiettyjä piirteitä ja puolia itsessään. Heissä on ollut kylmä, torjuva ja hylkäävä puoli, johon minun hylkäämistä pelkäävä puoleni on jäänyt jumiin. Vaikka ero parisuhteesta olisi hyväksi, tulee eroapelkäävä puoli esiin koska sen tärkein tehtävä on estää eroon joutuminen - olipa tilanne rationaalisesti ajatellen mikä tahansa. 

Teen paljon enemmän huomioita terapian ulkopuolella. Nytkin on paljon helpottuneempi olo, kun voin pitää oman "traumaosan" erillään itsestäni. Tai siis se osa pitäisi saada integroitua itseen oikealla tavalla. Realiteetit on kunnossa, ja nautin siitä hyvästä tunteesta. Toisaalta säälin traumaminää, ja ymmärrän sen reaktiot. 

Ilmeisesti aurinko aikoo näyttäytyä seuraavina päivinä, joten vapusta tulee varmasti mitä hauskin ja rennoin. Evästä ja juomaa mukaan, töiden jälkeen vaan puistoon istumaan ja nauttimaan vapusta. Juomaa pitää tosin varata sen verran, että jos alkaa teinit vituttaa niin pystyy lisäämään annostusta. 

Pieniä eroja

Olen tässä lähimenneisyydessä joutunut kohdakkain monien erojen kanssa. Ihmiset vain... eroaa. Sellaisetkin, joista ei sitä millään olisi voinut uskoa. Ja ne pysyvät yhdessä, joiden kattilanjaosta menisi lyömään vetoa. Onnellisuus ei siis kaiketi ole pintaa, vaan se on jossain syvemmällä.

Olemme koomisia hahmoja, me ihmiset. Käymme tietyt kaavat, koodit ja roolileikit läpi kun tapaamme uuden ihmisen. Joskus sattuu niin onnekkaasti, että tunteekin jotain aitoa - kiinnostus ja juttelu ei olekaan teeskenneltyä. Ehkä inhoan ihmisten seuraa sen vuoksi, että suurin osa sosiaalisista tilanteista on jollain tapaa... feikkiä. Osaan näytellä kiinnostunutta ja kohteliasta, ehkä oikeasti olenkin sitä, mutta päässäni pyörii aina ajatus siitä miten vieraantunut tunne siitä tuleekaan. Ehkä minun olisi syytä pysytellä vain läheisten ja mukaviksi havaitsemieni ihmisten kanssa. Niiden joiden seurassa viihtyy ja joista välittää. 

Ero. Se on paskaa, ja silti se tuo jotain hyvääkin elämään. En muista yhtään eroa, josta olisi ollut vain negatiivisia seurauksia. Paitsi ensimmäinen, mutta se ei varmaan ollut varsinaisesti eron syytä, että alkoi mennä helevetin huonosti. Se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Paitsi... minkälaista elämäni olisi nyt, jos olisimme pysyneet yhdessä? Olisimme tottuneet toisiimme (vielä enemmän), hyväksyneet että emme nyt niin kovin rakasta mutta onpa ainakin joku jonka kanssa ottaa asuntolaina ja tehdä lapset. Olisin ja olisimme olleet pari lisää, jolle asiat vain tapahtuvat kun niin ne ovat tapahtuneet vanhemmillemme ja heidän vanhemmilleen. Arki kulkisi ja päivät seuraisivat toisiaan, nyt olisi ihan ok, kokonaisuutta kun on vaikea hahmottaa. Olisimme tavallaan tyytyväisiä, että pääsisimme siihen mitä on totuttu pitämään saavutuksena ja merkkinä pärjäämisestä: avioliitto ja vanhemmuus. Missä vaiheessa alkaisin hajoilla? Ehkä vasta kun lapset olisivat isompia, vauva- ja taaperoaika menisi kuin sumussa kun lapsia pitäisi tehdä kaksi parin vuoden välein ja ehkä kolmas sitten vielä jos on vara. Ja onhan vara, koska otettaisiin lainaa. Siinä sitä olisin, aviovaimo ja äiti. Kaksi asiaa, mitä en ole koskaan halunnut. Ok, voin varmasti mennä naimisiin ja ok, voin hankkia lapsia, ne eivät ole ongelma. En vain halua kokea sitä roolin painetta, en halua "ulkoistua" ja vieraantua omasta elämästäni ja että asiat vain tapahtuvat ilman, että koen itse olevani läsnä valitsemassa.

Ehkä olen katsonut vierestä liikaa ihmisiä, jotka vain kulkevat eteenpäin tekemättä havaintoja elämästään. Minä haluaisin saada jokaisesta päivästä jotain mukaani, en tiedä kaipaako kukaan samaa. En jaksa arkea, en tylsyyttä, en harmautta, en ilottomuutta. Missä olette te ihmiset, jotka koette samoin? Ja sitten... tässä kaiken "kamppailun" keskellä huomaan, että ajatukseni eivät ole sen persoonallisempia kuin muidenkaan. Yksilöllisyyskin häviää massaan, kun se on tarpeeksi suuri.

Edellinen rusina-avautuminen tapahtui muuten mielentilassa, jossa koin olevani jälleen sairas. En depressiivisesti, kuten mainitsin, vaan ajatukseni olivat sairaat, erikoiset. Ajatukseni ovat välillä... sopimattomia, ei-normin mukaisia. Jopa epäluuloisia. Kuvittelen pahoja asioita, salaliittoja (yksilöiden välisiä), pelkään että joku tietää ajatukseni. Toisaalta tiedän sen, että en ole psykoottinen tai edes sen piirteinen kuitenkaan pohjimmiltani (vaikka pelkään sitä), koska oireet johtuvat traumoista, aivopesusta, sopimattomista teoista. En ole niistä puhunut tässä yhteydessä, ja harkitsen tarkkaan tulenko puhumaankaan. Menneisyydessä on joskus asioita, joita ei haluaisi tavoittaa.

Rusinan avautuminen

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin jotain kamalaa. En ole vaipumassa takaisin masennukseen, siihen olen "liian" toimintakykyinen ja tarmokas. (En väsy hehkuttamaan sitä miten on parempi olla. Sori kaikki.) Mutta se taitaa olla nyt totta, että terapia alkaa tehdä tehtävänsä ja menneisyys on pakko kohdata. Olen aivan romahtamassa kaiken tämän tunnetaakan alla ja rauhoittavia kuluu kuin karkkeja söisi. Minä muistan miltä lapsena tuntui, se tuntuu koko kehossa ja päässä. Fyysisesti ja henkisesti. Tätäkö varten olen parantunut masennuksesta ja alkanut nauttia elämästä, jotta olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa käsitelläkseni nuo asiat.

Koen olleeni henkisesti täysin laiminlyöty lapsi usean vuoden ajan. Vanhempansa voi menettää vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. He puhuvat vain ja ainoastaan elämän tärkeimmästä asiasta - uskosta ja pelastuksesta. Vanhempani, ainakin isä, ovat sanoneet että elämässä kaikista tärkeintä on usko jumalaan, sen on oltava aina sijalla numero 1. Perhe tulee sen jälkeen. Hän on harkinnut joskus jättävänsä meidät, koska ei ole ollut onnellinen ja on halunnut muuta. Miten kukaan voi haluta jättää omat lapsensa? Me saimme pelätä, että tuleeko isä koskaan reissuiltaan takaisin kun hän pyöri ihme huumehemmojen kanssa viikonlopusta toiseen. Meille ei jäänyt aikaa, hän valitsi mieluummin ne nistit kuin omat lapsensa - olimme kaikki jotain alle 13- vuotiaita. 

Minä saatana vihaan miehiä. Tämä on ehkä ensimmäinen todella vahvan tunteellinen blogiteksti, mutta kertokoon tämä asiaa tietämättömille, että hengellisyys ei ole aina tervettä. Terveeltä ja tasapainoisilta ja onnellisilta näyttävät perheet eivät aina ole sitä. Ihmiset, jotka eivät pysty asettumaan lapsen asemaan ja arvioimaan tekojaan sen mukaan mitä ne lapselle tekevät, eivät ansaitse lapsia.

Pidän äärimmäisen vääränä sitä, että vain näkyvät sosiaaliset ongelmat ymmärretään lapsille vahingollisiksi tekijöiksi - päihteet, väkivalta jne. Se näkemys pitäisi avartaa käsitykseen, että vanhempien henkinen poissaolo ja lapsen emotionaalinen hylkääminen omista epätavallisista riippuvuuksista johtuen voi aiheuttaa ihan yhtälaiset traumat. Riippuvuuden muodolla ei useinkaan ole väliä, pääpiirteenä ja -oireena on se, että vanhempien resurssit ovat jossain muualla kuin lapsessa.

Sairaat hengelliset yhteisöt pitävät sisällään myös sairaita yksilöitä. Manipuloivia, vallanhaluisia, jopa narsistisia luonteita. Heikoista ihmisistä kerätään oma säestysporukka, ja karismalla pötkitään pitkälle. Minusta tuntuu, että sydämeni särkyy. Se särkyy kun joudun ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka tekivät pahaa. 

Aloitan kesätyöt ihan jonkin ajan kuluttua, ja teen jotain mikä ei varmasti ole minulle ominta aluetta. Se tulee koettelemaan henkisesti, onneksi sitten työnkuva vaihtuu jossain vaiheessa. Mutta jokunen hetki on kestettävä. Pelkään sitä, että nämä omat traumat nakertavat minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja kesällä tulee taas terapiaan taukoa. Ehkä pitää sitten pitää kriisikeskuksen ja lääkärin puhelinnumeroa kännykässä varalta. 

Hassua sinällään, että nyt koen kuitenkin reagoivani normaalisti. Masennus on sairaus, ja koen että "kehitin" sen itselleni koska en osannut käsitellä rakentavasti näitä traumoja ja vaikeita asioita. Nyt kun masennus ja uupumus ja ahdistus ovat väistyneet, olen enemmän oma itseni. Ja nyt se ahdistus mikä tulee, on sitä mitä olisin aiemminkin kokenut mutta en kyennyt vaan muunsin persoonani ja tyylini aivan toiseksi. Nyt olen se ihminen, hyvässä ja pahassa, mikä pohjimmiltani olen.. kait. Ja tunnistan reagoivani eri tavalla kuin muutama vuosi tai vuosikin sitten, ja tiedän että tällainen olen oikeasti ja tunnistan mitä olen lähtenyt peittämään itsessäni. Äkkipikaisuus, kiukkuisuus, turhautuminen. Siinä muutama esimerkki mitä ei ole saanut tuntea koska niiden tunteminen on mennyt yli, minulla ei ole ollut keinoja säädellä niitä tunteita. Ratkaisu tähän on ollut kieltää nämä ensisijaiset tunteet ja kehittää tilalle valeminä, joka tuntee vain älyllisiä ja rakentavia tunteita. Jees, ja lopputulos on tiedossa. Toistuva vaikea ja pitkäkestoinen masennus, dissosiaatiota, epävakaa persoonallisuus diagnoosi. Perseelleen menneet ihmissuhteet, tietämättömyys siitä kuka olen.

Olen näyttänyt koko tämän päivän mielestäni rusinalta. Kurttuinen, kasaan vetäytynyt, pieni. Olen rusina muiden rusinoiden joukossa; yksi ei ole kellekään tarpeeksi. 

Kuka sinä minulle olet

Katsoin muutamia päiviä sitten 2003 ilmestyneen leffan Lost in Translation. Olin katsonut sen kai aiemminkin, ja muistelin sen olleen jotenkin pitkäveteinen ja tylsä. Elokuva sijoittuu Japaniin, jossa kaksi aivan eri ikäistä ja toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaa hotellissa viettämiensä päivien aikana. Nuori parikymppinen Charlotte on kaupungissa miehensä työn vuoksi, itse hän on juuri valmistunut luettuaan filosofiaa yliopistossa. Bob on keski-ikäinen (?) perheellinen mies, joka on ammatiltaan näyttelijä - hän kuvaa mainoksia kaupungissa ja asettuu samaan hotelliin Charlotten ja tämän miehen kanssa. 

Elokuva pui näiden kahden, ulkoapäin katsoen, hyvin erilaisen ihmisen kehkeytyvää suhdetta. Kyse ei ole seksistä tai rakastumisesta vaikka tilaisuus puolisoiden pettämiseen olisi oivallinen - Charlotten mies lähtee usean päivän kuvausreissulle ja Bobin vaimo lapsineen on valtameren takana. Ehkä päähenkilöt eivät kuitenkaan ole erilaisia ihmisiä, he ovat erilaisista elämäntilanteista. Jotain samaa, pysähdyksissä olevaa heidän molempien elämässä ja kokemuksessa on. Charlotte ei tiedä mitä nyt tapahtuu, hän on uhrannut viime vuodet opiskelulle ja nyt kaikki on uutta. Bob ei tiedä mihin aika on mennyt, hänellä on vaimo joka faksaa keskellä yötä (Japanin aikaa) tietoja jostain talon sisustukseen liittyvistä jutuista, lapset ovat kasvaneet.

Bob kuvailee koskettavasti ja uskottavasti sen millaista on tulla vanhemmaksi. Onko elämä ohi, kun saa lapsia? On se siinä vanhassa, tutussa mielessä. Lapsi vaatii kaiken, se myös voi antaa kaiken. Elämän tarkoituksen. Mielestäni elokuvan yksi koskettavin kohtaus on se, kun Bob ja Charlotte makaavat vierekkäin sängyllä keskustellen näistä asioista. Ei ole tarvetta fyysiselle kontaktille, suhde ei ole sellainen. Kuitenkin heidän välillään on jokin intiimi tunnelma, yhteys. 

Viimeistään siinä vaiheessa padot murtuivat (minulla) kun leffa tuli loppukohtaukseen, jossa on Charlotten ja Bobin hyvästien aika. Pidin elokuvaa realistisena siinä mielessä, että siinä ei yritetty rakentaa päähenkilöiden välille mitään yhteistä tarinaa, vaan molemmat pysyivät itsenäisinä henkilöinä, jotka käsittelivät omia ajatuksiaan ja elämäänsä tämän lyhyen tuttavuuden ja suhteen avulla, sen kautta peilaten. He eivät yrittäneet hakea siitä yhteistä kokemusta, näin sen tulkitsin. He olivat kaksi, todellisuudessa ehkä hyvinkin erilaisia persoonia, siitä ei vain voinut saada selvää lyhyen tuttavuuden perusteella. Kyseessä tosiaan oli hetken kestävä kohtaaminen, teiden risteäminen.

Silti jäin miettimään pitkäksi aikaa kuinka jonkun ihmisen kohtaaminen voi olla hätkähdyttävä kokemus. Sen ei tarvitse välttämättä olla koko loppuelämää muuttava, arvot uusiksi pistävä tapaus, mutta siinä tietyssä hetkessä joku ihminen voi olla äärimmäisen merkityksellinen. Elämähän on koko ajan täynnä pieniä, lyhytkestoisia kohtaamisia. Jotkut ovat pitempiäkin, mutta eivät välttämättä yhtä intensiivisiä. Suhteen pituus ei välttämättä korreloi sen kanssa kuinka merkityksellinen se on. Joku voi huomata vuosien seurustelun jälkeen, että ei tämä ihminen ole ollut minulle se oikea ikinä, ja tietää jostain toisesta heti ensitapaamisella, että tässä on sitä "jotain". 

Suhteet ja kohtaamiset ovat monimutkaisia. Ulkopuolinen ei voi niitä arvottaa. Joku voisi pohtia sitäkin, että onko Bobin ja Charlotten tapaamiset, keskustelut ja hauskanpito baareissa puolisoiden pettämistä, siitäkin huolimatta että mitään muuta seksuaalista ei tapahdu kuin suudelma - eikä sekään mielestäni kuvastanut suoranaisesti seksuaalista tai romanttista tunnetta, ennemmin kiitollisuutta ja haikeutta siitä että on saanut tavata toisen. (En usko, että Charlotten mies olisi muuten vain tarinaan puskettu, vaan on nimenomaan olennaista että hän on naimisissa nuoresta iästään huolimatta.) Tämä on hyvä kysymys. Tämä kuulostaa ehkä turhan pateettiselta ja samaan aikaan romanttiselta, mutta voiko kahden ihmisen "sielun" kohtaaminen olla koskaan väärin? Fyysinen ja psyykkinen pettäminen siis toisen ihmisen seksuaalinen haluaminen on väärin - pidän sitä vääränä jos parisuhteessa niin on yhdessä määritelty - mutta onko se luvatonta että kokee jotain yhteyttä muun kuin puolisonsa kanssa?

Tapasin kerran ihmisen, josta tiesin noin 20 minuutin aikana, että hän on on yksi puuttuva pala elämääni. Tämän kuulostaa niin typerältä. Siinä hetkessä olin varma asiasta. Hetkeksi ihastuin, mutta tunne meni parissa kuukaudessa ohi. Olin vain niin mykistynyt siitä kuinka joku puhuu samaa kieltä kanssani. En ole sen jälkeen, siis useampaan vuoteen, kokenut vastaavaa. Sitä tunnetta, kun katsoimme toisiamme, ei ole kukaan muu saanut aikaan. Toisaalta, ei hänkään ole saanut aikaan sitä tunnetta mikä on tullut siitä kun olen tuijotellut poikaystäviäni silmiin. Heidän kanssaan suhde on ollut seksuaalinen, eikä aina ikävä kyllä yhtään "sielullinen". Sielut ovat olleet erilaisia, ne eivät vain ole löytäneet toisiaan. Tarkoitan tällä sitä, että kokemusmaailmat ovat olleet niin erilaisia, että se viimeinen yhteys on jäänyt syntymättä.

Niin, onko se pettämistä? En osaa vastata siihen kuitenkaan. Tähän saakka ainoastaan yksi eksä on ollut vetämättä hernettä nenuun siitä hyvästä, että olen pitänyt yhteyttä niihin miespuolisiin joiden olen kokenut olevan tärkeitä minulle. Virhearviointeja on tullut tehtyä kun ei ole tuntenut toista niin hyvin, että tietäisi minkä tämä kokee uhkaksi. Ehkä siksi onkin paras olla sitoutumatta, jotta saa kohdata elämänsä sellaisena kuin tahtoo. 

Elämän ohjat

"Koetan sanoa, että älkää olko sulkeutuneita, älkää olko rajoittuneita ja kapeakatseisia, päästäkää sitä höyryä ulos. Pahinta mitä voi tehdä, on padota kaikki sisälleen ja sairastua sen takia.

"Tässä maassa on paljon jupisijoita, jotka eivät uskalla puhua, ovat vaan lukossa ja jumissa. He tukehtuvat omaan pahaan oloonsa. Kannustan kaikkia, mutta ennenkaikkea kireitä ja juroja ihmisiä, olemaan rohkeampia, ottakaa elämän ohjat omiin käsiinne."

Tämä ei ole sitaatti keneltäkään kukkahattutädiltä tai terapeutilta. Näin on sanonut Ilta-Sanomien haastattelussa Petri Nygård. Olipa itse artistista mitä mieltä vain, voinee suurin osa kuitenkin yhtyä siihen toteamukseen, että hänen kertomansa kaltainen lapsuus vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien kanssa on raskas ja jälkiä jättävä.

Mitä minä tunnen suomalaisia, vanhemman polven miehiä, ovat monet Nygårdin kuvaaman kaltaisia. (Enhän siis voi tietää mitä Nygård on ajatellut ja tarkoittanut tästä puhuessaan, tämä on vain oma assosiaationi.) Alkoholista on löytynyt apu monelle, myös omassa suvussani tapauksia löytyy pilvin pimein. Väkivalta ja alkoholi ovat kanavia joita pitkin voi helpottaa paineita joita edellinen sukupolvi on siirtänyt eteenpäin. En jaksa alkaa tässä nyt sossutädiksi tai muutoin vain yhteiskuntatieteilijäksi pohtimalla sen tarkemmin ylisukupolvista periytymistä, sosiaalista oppimista jne jne. Totean vain, että on hyvä jos yksikin pystyy katkaisemaan nämä "perinteet".

Sulkeutuminen ja asioiden patoaminen luo jännitteen, joka pitää purkaa. Mikä se tapa ja tyyli on riippuu siitä mihin oppii. Jotkut oppivat käyttämään siihen jotain kemiallista ainetta, koska se saattaa fysiologisista ja psykologisista syistä sopia paremmin. Alkoholistin tai muutoin alkoholiongelmaisen lapset eivät välttämättä kuitenkaan käyttäydy samalla tavalla, vaan voivat toimia päinvastoin päättämällä olla raittiita. Onko ongelma kuitenkaan ratkennut tällä? Vai siirtyykö pahanolon perintö jossain muussa muodossa, jonkun toisen huonon defenssin tai selviytymistavan kautta? Puhutaanko seuraavassa sukupolven ketjussa asioista ja tunteista yhtään sen enempää?

Ainakin meidän perheessä isovanhempien alkoholismi on jättänyt jäljen koko sukuun, eikä siitä puhuta. Alkoholistien lapset joutuvat usein aikuistumaan hyvin varhain, olemaan kypsiä ja jopa kannattelemaan toista vanhempaansa ja sisaruksiaan. He eivät saa olla heikkoja, koska silloin koko perhe saattaisi tuhoutua. Kun he ovat aikuisia, heikkoudesta, tarvitsevuudesta ja niihin viittaavista asioista ei saa edes puhua. Koska vaikka vaikeat kokemukset ja ajat olisivat jo kaukana takana, ja nykyhetki olisi hyvin, kaiken romahtaminen on silti mahdollista.

Alkoholismi vei vanhemmiltani vanhemmat, minun kohdallani uskoontuleminen teki saman. Tulen varmaan kirjoittamaan lisää tästä aihealueesta joskus muulloinkin.

Näinkin voi perjantaita viettää, miettien asioita. Ja miettiminen on vielä eri asia kuin tekeminen, en ole yhtään varma että pelastaako vaikka vuosien psykoterapia mitään jos ei ole valmis myös muuttamaan toimintaansa. Harvoissa asioissa kuitenkaan uskon teoreetikkoja vaan kyllä tietämys ja muutos pitää osoittaa käytännössä. 

Ahdistus hellittää, ajatukset pomppivat. Istun sohvalla ja aion katsoa leffan kohtpuoleen. Olen tehnyt suklaa-kaura-hunaja kasvonaamion, mutta nyt en tiedä laittaisinko sen sitten mieluummin suuhuni kuin naamalle :) Ehkä molempia. Toivotan mukavaa herkutteluviikonloppua tätä lukeville!