Aina vain vähemmän

Unta nimittäin. En tajua onko nuhatauti jotenkin vienyt yöunet vai eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että silloin olisi ihan poikki ja vetelisi päiväunia ja kaikkea. En minä. Kurkkuun sattuu, nenä valuu, ääni on pois. Vatsa on kipeä. Elän ehkä jollain 600 kilokalorilla päivässä. En tajua miten jaksan.

Rauhoittuminen on ongelma. En jaksaisi. En pystyisi pysähtymään, ajattelemaan, tuntemaan. 

Kello soi aivan liian pian. Ei jaksa. 

Ääni vain huutaa

Se kaikista kovin ja vaativin ääni on huolella peitetty. Se vaatii äärimmäisiä keinoja, dissosiaatiota ja poissulkemista. Jonkun muun esittämistä. Oikeasti, syvällä sisimmässä raastaa ääni, joka vaatii että minut tulee nähdä ja kuulla. Jotenkin niin vaikeaa. Olla olemassa. Alkaa olla olemassa. Se vaatii aktiivista ponnistelua ja elämänotetta, olla olemassa. Jättää esittäminen, ja vaan olla. Läsnä, havainnoida. Ei vain automaattisesti reagoida. Toisaalta, juuri sitä spontaaniutta pitäisi olla, ettei välillä miettisi. 

Mutta toistaiseksi reagointitapani ja suojamekanismini ovat haitallisia, ne suojelevat minua ja sisimpääni kyllä, mutta tuottavat myös äärimmäisen paljon tuskaa. Niistä luopuminen on tuskaa. 

Onneksi on joitain asioita mitä odottaa. Ehkä vielä joku päivä tuntuu paremmalta. Minä voimaannun joissain asioissa koko ajan. Välillä tipun suohon. Joku osani tippuu. Ne eivät ole niin selkeitä osia, mutta sinne päin. Jokin kaiken muun alleen peittoavat, mitään muita vaihtoehtoisia tapoja, tunteita tai selityksiä vastaanottamattomat moodit pyyhkivät ylitse. Niitä hetkiä on vaikea sietää. Sitä, kun ei näe että olisi edes tunnelia, saati että sillä olisi pääte ja siellä valoa ja ulkoilmaa. On vain pimeys. Joka suuntaan. Ei kiinteää maata, ei seiniä mitä haparoida.

Läsnäolo on vaikeaa. Tulen töistä kotiin, istun tuntikausia sohvalla kelaamassa, miettimässä, murehtimassa. Itken, joskus. Usein en. Sekin olisi hyvä jos itkisin, jokin koskettaisi. Olen harrastanut tätä pääni sisällä elämistä ja murehtimista vuosia. Yläasteelta lähtien, no lukiosta vähintään. Mitä minä suojelen, ketä, miksi? Miksi toimin näin? Minä korvaan puuttuvat ihmiset. Luon tarvittavat ihmiset ja dialogit päähäni. Minulle on uutta ja vierasta, että asioista keskustellaan, vuorovaikutetaan. Että ihmiset voivat oikeasti keskustella, eikä manipuloida.

Nyt huomaan, että kirjoittaminen ja äänien hiljentäminen pakolla toimii. Tunteita todennäköisesti purskahtelee niiden takaa, mutta jollain tapaa helpottaa. Kunpa jaksaisin olla aikuinen ja huolehtiva ja välittävä itseäni kohtaan.

Minulla on tulevaisuus. Minulla on toivoa. Ja koska minulla on toivoa, minulla on myös mahdollisuuksia. 

Hedelmistään se puu tunnetaan, vai miten se nyt meni

Ikäväkseni täytyy todeta, että omana itsenään oleminen on vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää edes sitä kuka on, saati sitten päästää sitä pinnalle. Se kysyy lujuutta olla läsnä, tietoinen omista tunteistaan ja olotiloistaan. 

Tärkeintä olisi kuitenkin aina se, että olisi nimenomaan sitä. Aito minä. Vaikka se olisikin altis loukkauksilla ja hylkäyksille. Toisaalta, ne ovat menneisyyden kokemuksia. Nykyhetkessä loukkaamista ja vahingoittamista ei pääsisi käymään samalla tavalla, koska olen oppinut vetämään rajoja. Mutta jos en osaa olla aito, tuotan samalla jotain sellaista valheellista, joka vetää puoleensa vääränlaisia ihmisiä. Tai oikenalaisia, mutta karkoitan heidät koska olen valheellinen. He eivät pääse kosketuksiin minun kanssani, pettyvät ja lähtevät. 

Mindfulness olisi taas terää. Menneisyys ei herää eloon, tulevaisuus ei kummittele. Vain tämä hetki ratkaisee. Asioihin ei takerruta, niitä tarkastellaan lempeästi, hyväksyvästi. Se on minulle vaikeaa. 

Olen todennäköisesti vasta hyvin alussa omalla "henkisen kasvun" polullani. Pelkään koko ajan, ettei minua nähdä. Vaikka monet näkevät minut, pitävät minusta ja minä heistä. Ehkä ne ihmiset eivät vain riitä. Tarvitsen kaiken pelastavan rakkauden, enkä tiedä kuinka kestän olla ilman sitä. Mindfulnessista viis. Rakkauden haluaminen, tai sen kaipuun myöntäminen on vaikeaa. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan koko nuoruus- ja aikuisikäni. Minä en tarvitse.

Tarvitsen minä, ja haluan. 

Nyt kyllä

vituttaa ihan saatanasti. Onneksi joku osa osaa pitää sitä etäällä.

Miten ankkuroituisin nykyhetkeen? Siihen, että nyt on kaikki hyvin. Olen saanut elämästä kiinni, niinku oikeasti, vaikka välillä vaivunkin infernaaliseen katatonia-ahdistus-tilaan. Joka sekin tavallaan pysyy loitolla, kiitos jonkun osan.

Tarvitsee löytää joku jolla ankkuroitua. Ettei menetä otetta nykyhetkeen. Tarvitsen sitä. Menneisyydessä on liikaa surua. Toisaalta, se suru on käsittelemättä, hyväksymättä. Joten... kumpi on terveempää. Koittaa pysyä tässä hetkessä vaikka tietää sen olevan osaksi valhetta? Vai mennä niihin tunteisiin ja takaumiin...?

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Ja ihan perseelleenhän se meni

Olen totaalisen nollapisteessä. Mikä on ihan paskaa, mutta pääni sisällä koen niin. Kaikki on menetetty, kaikki on myöhäistä. En saa takaisin elämätöntä nuoruutta, hiekka valuu tiimalasissa. Ja minun luonteellanihan se on anteeksiantamatonta. Kuinka minä en voi saada uutta mahdollisuutta, pyyhkiä kaikkea entistä pois koska minä vain haluan ja minun kuuluu saada se.

Kriiseilen vahvasti tällä hetkellä parisuhteen puutetta. Se puhkeaa kukintoon aina tasaisin väliajoin, vaikka en siitä pahemmin huutele. Eräiden tiettyjen laukaisevien tekijöiden jälkeen turvauduin, tai koetin turvautua, terapeuttiin terapiakertojen välissä. Ehken viestittänyt, tai en viestittänyt, tarvettani lohdutukseen ja tukeen selkeästi, ja petyin toteavaan ja neutraaliin vastaukseen. Aha, näillä mennään. 

Miten jaksan vielä töissä, meinasin saada paniikkikohtauksen tänään iltapäivällä. Kirjoitin joitain päätöksiä, tulostin, kopioin, laadin hakemuksia, kopioin, täytin kirjekuoria, kirjoitin osoitteita. Ja elin sekunti kerrallaan. Kun saan tämän tehtyä ja tämän kestettyä on taas parempi. Eikä kipu lakannut. 

Tässä päivässä tiivistyi yhtäkkiä kaikki ahdistuksen aiheet. Kuten tavallista, hetkellisesti. Terapiassa en muista enää, saati tunne.

niin paljon

Vihaa. Minussa on täytynyt olla niin paljon vihaa. Ja muistankin sen. Passiivis-aggressiivisen ja kaiken kieltävän vanhempien lapset tuntevat ihan varmasti vihaa. Tuntevat sitä kaikkien muidenkin puolesta. Tuntee sen oman vihansa poisheijastavan vanhemman vihat.

Mutta se oli kiellettyä se. Vanhemmat eivät ottaneet minua tosissaan. Paiskasivat aina pois, vähättelivät. Viha kohdistui äitiin, joka torjui. Julmasti omasta ylemmyydestään nauttien. Tämä kaksinapainen asetelma kääntyi niin. Viha ja raivo kohdennettiin temperamentiltaan erilaiseen äitiin. Isä oli niin kiltti ja hyvis, ettei sille temppuiltu. Tätä asiaa olen vatvonut sata kertaa. 

Nyt tunnen isää kohtaan vihaa senkin edestä. Ei kiinnosta koko ihminen. Se vielä jotenkin menisi, josa hän ymmärtäisi oman ajattelunsa virhekohdat, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Hänellä on oma sokea ja pimeä totuutensa, joka menee aina lapsien edelle. Vaikka meidän piti olla hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.