Kehon muisti

Lueskelen sensorimotorisesta psykoterapiasta kertovaa kirjaa. Tässä on katkelmia siitä: "Traumatisoivista tapahtumista jää monille pirstaloituneita muistoja, joukko helposti aktivoituvia neurobiologisia reaktioita sekä hämmentäviä ja voimakkaita ei-sanallisia muistoja - sensorimotorisia reaktioita ja oireita, jotka kertovat sanatonta tarinaansa ikään kuin keho tietäisi sen, mitä traumasta kärsivät eivät kognitiivisella tasolla tiedä. --- ---- Yritykset työstää trauman aiheuttaneiita tapahtumia kuvailemalla niitä sanallisesti tai ilmaisemalla niihin liittyviä tunteita saattavat oireiden lievittämisen sijasta laukaista "kehollisia muistoja", jotka ilmenevät fyysisinä aistimuksina, turtuneisuutena, vireystilan säätelyhäiriöinä ja tahattomina liikkeinä." 

Sitten: "--- emotionaalinen työstäminen viittaa tunteiden kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen, kun taas sensorimotorinen työstäminen viittaa fyysisten aistimusten, kehollisten tuntojen, fysiologisen vireystilan ---- kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen. --- näiden kahden työstämisen tason erottaminen on tärkeää, koska -- (traumatisoituneet henkilöt) --- eivät useinkaan erota kehon vireystilan nousua tai sen liikkeitä emotionaalisista reaktioista, mikä voi johtaa reaktioiden voimistumiseen molemmilla tasoilla. --- kamppalevat usein hallitsemattomien tunteiden kanssa tiedostamatta, että keho osaltaan synnyttää ja ylläpitää näistä tunteita. --- jos kehoaistimukset tulkitaan tunteiksi, kokemuksen eri tasot ruokkivat toisiaan."

Tämä kirjasta Ogden & Minton & Pain 2006: Trauma ja keho - sensorimotorinen psykoterapia. 

Jollain tasolla jokainen ihminen säilöö kehoonsa elämän tapahtumia, vaikka ne eivät olisi traumatisoivia niin meihin syvästi vaikuttaneet kokemukset säilyvät kehossamme elettyinä muistoina. 

Terapeutti nro 2

Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.

Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.

Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.

Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.

Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.

Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.

Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.

Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.

Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä  pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.

Jippu: Ei sydän osannut väistää

Onnelliseksi oppiminen

Onnellisuutta ja onnellisuudesta nauttimista voi yrittää opetella. Olen harjoitellut sitä etten murehtisi jatkuvasti asioita joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa, ja jotka ovat jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunnen säästyväni paljolta, kun keskitän energiani nykyhetkeen.

Olemme erään kaverini kanssa keskustelleet juuri tästä aiheesta miten jaksa elää ja olla onnellinen kun eläminen tuntuu itsessään hyvin järjettömältä. Jollain tavalla me molemmat koemme elämän ei-mielekkääksi, turhauttavaksi ja kaoottiseksi. Hänen tavoitteensa ja haaveensa elämässä ovat hyvin korkealla, hän jaksaa sen ajatuksen voimalla että hän voisi vielä joku päivä tehdä jotain "suurta ihmiskunnan hyväksi". (Uskoakseni hänellä jos kellä on edellytykset siihen.)

Minä taas yritän löytää mielekkyyttä arkielämästä. Koitan laittaa elämääni pala palalta kuntoon, ja olen aloittanut sen tekemällä asioita joista nautin. Enkä tunne syyllisyyttä siitä, kuten olen aiemmin tuntenut. Teinivuosia leimasi kova syyllisyys siitä miksi minä saisin nauttia ja olla onnellinen kun maailmassa on niin paljon ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Stressaantuneena olen halunnut vain sulkeutua pois maailmasta, koska pahojen asioiden näkeminen sattuu niin kovasti. Tiedän olevani herkkä, itku tulee todella helposti ja tunteet leimahtelevat suuntaan että toiseen. Kunpa sen osaisi kääntää eduksi ja positiiviseksi asiaksi. Nyt yritän oppia keskittymään tähän hetkeen, etten pakenisi pääni sisällä johonkin turtuneisuuden tilaan, sillä silloin mikään ei tunnu miltään ja toimin kuin robotti ilman tunteita ja mitään ohjenuoraa elämässä. Teen asioita joita tiedän vielä katuvani, mutta sillä hetkellä se on aivan sama.

Kun saan palikat pääni sisällä tasapainoon, pystyn varmasti tekemään haluamaani työtä.

Nyt yritän vielä puhua tällaisesta voimavarakeskeistä toimintastrategiaasta, terapiassa sitten tullaan varmaan uimaan niin syvissä vesissä, että minua on alkanut hirvittää. Kun on vuosia yrittänyt työntää asioita syrjään, vähätellä niitä ja mennä eteenpäin, niin tuntuu oudolle että pitäisi alkaa puhua niistä. On kuitenkin hyvä, että vihdoin saan mahdollisuuden järjestää tapahtumat ja tunteet päässäni ja sydämessäni oikein päin. Mielestäni omien ajattelu- ja toimintatapojen tunteminen on kuitenkin paljon eduksi, koska näkemällä analyyttisesti oman toimintansa pystyy ehkä jollain tavalla oppia vaikuttamaan itse omaan elämäänsä, eikä tunne olevansa vain traumojen ja tunteiden heittopussina. Eihän se sitä tarkoita, että ihmisten psyykeongelmat johtuisivat siitä miten he ajattelevat tai että masennus parantuisi sillä kun "ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa ajatella positiivisesti". Päinvastoin, tuollainen tunteiden invalidointihan pitkällä tähtäimellä johtaa masennukseen. (Mutta kyllähän vääristyneillä ajatteluprosesseilla on oma merkityksensä. Monen asian summa.)

Mutta nyt päiväunille - joita minun ei pitäisi harrastaa - mutta kun viime yönä tuli nukuttua ehkä joku 2 tuntia.

Unta odotellessa

Kello on ties mitä aamuyöllä, ja minua ei nukuta. Väsyttää, mutta uni ei tule maanittelusta huolimatta.

Luin tänään mielenkiintoista kirjaa NLP psykoterapiasta. Siinä on jotain toiminnan mallintamisesta eli osiin paloittelemisesta millä tavoin voi oppia muuttamaan ajattelua / toimintaa. Sitten siinä puhuttiin jotain kielen pintarakenteista ja syvärakenteista, ja miten kielimalleilla voidaan vaikuttaa ajatteluprosessiin myönteisesti. Puheen muuttaminen ja pienten sanojen käyttö voivat vaikuttaa syvälläkin tasolla ihmisen kokemukseen. Esimerkiksi mutta-sanan käyttö; se kumoaa ja vähättelee sitä edeltäneen lauseen sisältöä. Ja- sana taas enemmän yhdistää ja luo positiivisen jatkumon, kiinnittää huomion siihen mitä voidaan tehdä. "Teitpä hyvän esitelmän, mutta et vieläkään ymmärrä mitään Luhmannin teorioista." Voin kuvitella, että epätoivoisina aikoina tuollainen kommentti olisi lisännyt ahdistusta, eikä hyvä esitelmä olisi tuntunut enää missään. Ajattelu kun on silloin muutoinkin niin negatiivista. Jos asia taas ilmaistaisiin: "Teit hyvän esitelmän, ja nyt voit jatkaa Luhmannin teorioiden opiskelua" tuntuisikohan se yhtään paremmalta. No jos rehellisiä ollaan, niin minua tuo jälkimmäinen kommentti olisi ahdistanut varmaan ihan yhtä lailla, että ei helvetti koko ajan vaan opiskelua, uutta asiaa, maailma muuttuu, kiirehdi sinne kiirehdi tänne, tuossa on teorioita siitä tuossa on teorioita tästä.

Eli ei tehoa kun on tarpeeksi masentunut. Mutta silti, uskon että tuossa on hyvä tapa koittaa tietoisesti muuttaa asioita. Jospa vaihteeksi koittaisi ajatella positiivisesti, ja tsempata itseään kuin että hokisi itselleen koko ajan, että mutta kun mutta kun mutta kun. Mutta kun minä en osaa, tiedä, muista, kykene.

NLP käsittää siis kyllä enemmän kuin tuon köykäisen esimerkin kautta esitetyn ajatuksen puheen vaikutuksesta mieleen. Varmasti sillä on laajemmin sovellettuna tehokas vaikutus ihmisen ajattelumalleihin. Wikipediasta pöllityn tiedon mukaan NLP:tä kritisoidaan sen laajasta ja jäsentymättömästä viitekehyksestä (toisaalta ihan yhtä outoa on sekin, että ihmismieltä yritetään selittää joko esin. pelkästään behavioristisin tai kognitiivisen psykologian termein!) sekä myös tietellisen tutkimuksen ja julkaisujen puutteesta. Eli akateemisessa maailmassa suhtautuminen siihen on kaksijakoista.

Miksi minä valvon yöllä klo puoli 4? Aamulla pitäisi raahautua luennolle, ja parin viime kerran aikana on tullut taas niitä samoja "oireita" kuin vuosi sitten eli en jaksaisi pysyä aloillani sitä paria tuntia (välissä on vielä taukokin) ja haluaisin pinnata joko luennon alusta tai / ja lopusta. Ajatus ei pysy kasassa.

Kohta olisi psykoterapeutti nro 2 tapaaminen. Ensimmäisestä jäi kyllä ristiriitainen kuva: hän on varmasti taitava traumaterapeutti (EMDR:ää yms.), mutta emme olleet ehkä ihan samalla aaltopituudella, ja joistain asioista tuli tunne että kuuntelikohan se edes. (En tiedä olenko pilkunnussija, mutta kyllä minä vähintäänkin ärsyynnyn siitä, jos puhun jollekin ihmiselle joka heti sen jälkeen kysyy samaa asiaa minkä juuri kerroin...Etkö kuunnellut???????) Ja tässä asiassa en ala vääntelemään noita mutta-ja -juttuja. Voisin tietenkin sanoa, että terapeutti X vaikutti hyvin pätevältä terapeutilta. Koin kuitenkin, että olimme eri aaltopituudella ihmisinä. Eli kemiat eivät kohdanneet täysin.

Kai mä valvon tässä sitten helkuta vie koko yön. Otin eilen pitkästä aikaa rauhoittavan, kun tuntui että ajatukset pyörivät päässä ja rinnassa oli painon tunne. Sain nukuttua oikein hyvin, ja aamulla oli ihan paras olo! Sain tehtyä päivän aikana vaikka ja mitä hyödyllistä, ja tunsin voivani hyvin. Kun se rauhoittavan lääkkeen väsyttävä vaikutus menee ohi, tulee se olotila mihin haluaisin ilman lääkkeitäkin päästä. Pystyn reagoimaan asioihin sekä tunteella että järkevästi tilanteen vaatimalla tavalla, tunnereaktiot eivät jää päälle hallitsemattomasti, ajatukset eivät junnaa paikallaan tai kierrä kehää. Eli ahdistavat tunteet ja ajatukset ovat poissa, ja pystyn keskittymään ja nauttimaan tekemisestä. Kuten tänään tulevaisuuden suunnittelusta. Ahdistuneena pelkäisin vain huomista päivää, ylihuomista, ensi viikkoa, kuukautta, vuotta... jne. Tai ehkä parempi kuvaus on se, että pelot vellovat mielessä epämääräisesti mutta niihin liittyy voimakkaasti tulevaisuuden arvaamattomuus. Jollekin arvaamattomuus on hieno tilaisuus, minulle se on uhka.

En jaksa kuitenkaan olla negatiivinen. Minulla on usko siihen, että pärjään ja selviän vaikka se vaatisikin paljon työtä. Toivon sitä samaa luottamusta omaa selviämiseen kaikille muillekin.

Älä koskaan ota runoilijaa

Otsikko ei mitenkään liity tähän, mutta olen kirjoitellut jonkin verran lapsuuteeni vaikuttaneesta herätysliikkeestä. Sen aika on onneksi takanapäin minulla, koska en tuntenut seurakunnassa koskaan oloani kotoisaksi ja mukavaksi. Uskonnot ovat kuitenkin kiinnostavia sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että järjestelminä, ja nyt olen tutkaillut joitan uskontopsykologiaan ja -sosiologiaan liittyviä lähdetekstejä. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta on kiehtovaa pohtia uskontojen merkitystä ja syntyä, mistä kulttuurista ne ovat saaneet vaikutteita, ja miten uskomusjärjestelmätkin muokkautuvat ajan myötä. Funktionaalisia teorioita voi aina harrastaa: ne palvelevat jotain tarkoitusta, pitävät yllä yhteisöllisyyttä ja järjestystä. Teorioita ja pohdintoja on olemassa paljon, kunpa löytäisin vain sanat itseni ilmaisemiseen.

Sunnuntai-ilta on vierähtänyt leppoisasti opiskelujuttuja hoitaen ja valmistellen. Kohtalaisen mukavat oltavat.

Tänään olen kuunnellut Miljoonasadetta. Illan biiseinä Runoilija ja Tulkoon rakkaus.

Terapeutti nro 1

Ihmeen kivuttomasti tämä psykoterapiaan hakeutuminen on sujunut. Ei ole tarvinnut taistella millään luukulla, vaan hoitoon olen päässyt. Psykiatri myönteli vain kirjoittavansa B-lausunnon, jolla voin Kelan tukea hakea, ja tänään kävin ensimmäisellä terapeuttiehdokkaalla. Ja olinhan minäkin samalla potilas-/asiakasehdokas, kyllä niillä kyselijöitä piisaa! Kyseinen terapeutti oli suuntautunut trauma- ja kriisiterapiaan, sanoi että minä voisin hyötyä kyllä sen viitekehyksen työskentelystä, koska minulla on mm. dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Niin ja edelleenkään en tiedä mikä diagnoosi on tulossa. Ensi viikolla on sitten tapaaminen toisen terapeutin kanssa.

Kun on pakotettava itsensä liikkeelle

Eilisiltana ja tänään aamulla oli kyllä niin vetämätön olo, ehkä ei suorastaan paska, mutta tekipä kuitenkin mieli vaan paeta taas jonnekin...jonnekin. Tällaisina päivinä läsnä ovat vain ahdistus ja harmaus, mikään ei kiinnosta. Ja ahdistusta syventää se, että on saanut jo hetken maistaa ihanaa rauhallista olotilaa, joka kuitenkin on jälleen kääntynyt turtumukseksi ja alavireisyydeksi. Ja se on se mitä minä pelkään: paluuta niihin mielialan heilahteluihin, joissa yksi päivä on maailman paras fiilis ja euforinen olo, kun seuraavana onkin aivot jumissa, itku ja lamaannus hukuttavat alleen kaikki eilispäivän suunnitelmat ja toiveet. Silloin tuntuu siltä, että koko muu maailma menee menojaan, minä jään yksin. Yksin. Yksinäisyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita on. Yksinäinen voi olla missä ja milloin vain. Minä koen olleeni aina yksin, elämässä ja ihmisten käyttäytymisessä ei ole mitään järkeä, minä vain elän hassussa kuplassa ilman tunteita, ilman tavoitteita ja tulevaisuutta.

No mutta jotain positiivista tässä päivässä: vaikka olin illalla päättänyt skipata sivuaineen tentin tänään puolelta päivin, sainkin jostain inspiraation pyörtää päätökseni ja mennä kokeilemaan tenttiä. Huonosta valmistautumisesta huolimatta. Onneksi menin, koska saattaa olla että tulee ihan ok arvosana (ja opintopisteitä jee!) sekä sen vuoksi, että todistin taas itselleni miten voin itse vaikuttaa olooni muuttamalla käytöstäni ja tapojani. Ehkä pelkäsin tenttiin menemistä sen vuoksi, että en olisi halunnut taas huomata etten osaakaan vastata kysymyksiin ja tuntenut itseni tyhmäksi. Mutta osasin! Ja muutkin järjesteltävät asiat menivät suht okei, joten olen tyytyväinen.