Nyt tämä voisi jo päättyä

Psykoterapiaprosessissa on se mielenkiintoinen piirre, että eri asiat aktivoituvat vuoronperään. Vielä toistaiseksi en ole hautautunut kaaoksen alle, jossa koko elämä ahdistaisi yhdellä kertaa - aina on jokin tietty syy sille miksi tuntuu paskalle. Tai hyvälle. Vähän aikaa se paskajuttu oli vanhemmat, mikä oli ihan ymmärrettävää koska piti olla niiden kanssa tiiviimmin tekemisissä. Välillä se on sitten se, että alkaa kelata sitä montako vuotta on ollut masentunut ja ahdistunut. Tällä hetkellä se on eksät. Olen nähnyt unta ihan ensimmäisestä poikaystävästä ja miettinyt häntä - koitan muistaa miltä hänen kanssaan oleminen tuntui, mutta tavoitan oikeastaan vain omia ajatuksiani ja tunteitani siltä ajalta. Olen ollut "ihana" pieni tyttö, joka kuvitteli olevansa paljon kypsempi ja fiksumpi mitä olikaan. Fiksu varmasti olin, kypsä en ehkä kuitenkaan. Pakokauhu ja ahdistus ja riippuvuus ovat olleet keskeisessä osassa kaikkia parisuhteita / suhteita mitä olen tähän ikään mennessä kokenut. Mitään tasapainoa ei ole oikein löytynyt kun läheisyys ahdistaa ja erossa oleminen ahdistaa. Myönnän, että minussa on ollut vikaa - olen sen vasta  nyt tajunnut, kuinka mahdoton oma sisäinen maailmani ja sen kaaos on ollut. Se on tullut esille juuri suhteissa ja niiden dynamiikassa, toisaalta toiseksi osapuoleksi on aina valikoitunut sellainen ihminen jonka kanssa kaikki vaikeudet ovat varmasti aktivoituneet. Eli kaksi toisilleen huonosti sopivaa ihmistä. Minä olen pitänyt kiinni suhteesta, joka varmasti tekee molemmilla pahan olon mutta se on ollut ainoa parisuhteen malli jonka tiedän. 

Tilanteeni on tällä hetkellä se, että mietin mitä oikeasti olen ja mitä haluan. Kyllä minulla on siitä pieni ja hauras käsitys, ja nyt haasteena on se, että en ala peittää ja vääristellä sitä millään kuten jouduin tekemään lapsuuskodissa. Oman herkkyyden ja haavoittuvuuden peitoksi piti rakentaa kova kuori (kuinka kliseistä mutta totta). Aiemmin ei ole ollut henkisiä resursseja pohtia kovin kriittisesti omia toimia, ja nyt sitten on kasaantunut jo aika paljon kaikkea läpikäytävää. Toivoisin, että päänsisäinen dialogini viimeisimmän eksän kanssa loppuisi, en tule niihin kysymyksiin enää varmastikaan vastauksia saamaan enkä uskalla enää pyytää. Siihen ei varmaan ole oikeutta. Eli asiat on käytävä läpi päässään, illasta toiseen. Terapeutin kanssa totesimme yhdessä, että ilmeisesti en vain ole vielä pohtinut ja työstänyt sitä suhdetta tarpeeksi koska se mielessä "kummittelee" - eikä pelkästään parisuhdeosio vain myös mitä koko ihminen minulle merkitsi / merkitsee. Kyse ei ole suinkaan vatvomisesta, että jumittuisin (ainakaan pahasti) yhteen asiaan, vaan asia tulee ja menee. En minä sille mitään voi, koska jos kieltäytyisin ajattelemasta tulisi vain lisää vaikeuksia. Eli kai tässä on jatkettava vaikka toisin toivoin. 

Joskus tuntuu, että terapeutti ei ihan ymmärrä mitä tarkoitan. Kun kerroin että eksä laittoi välit poikki, hän totesi naama peruslukemilla että ahaa - hänen elekielensä ei antanut ymmärtää että hän olisi yllättynyt tai järkyttynyt puolestani. Vedin silloin itseni sekunnin sadasosassa kasaan, en halunnut näyttää miten lähellä hajoamista ja itkua olin, miten tuntui siltä että sydän repeytyy kappaleiksi. Asiasta puhuttiin pintapuolisesti usein, mutta aivan kuin alitajuisesti jätin aiheen vähemmälle koska tunsin että en saa häneltä ymmärrystä. Nyt, kuukausia tapahtuneen jälkeen minun on ollut pakko mainita, että tällaisia asioita minulla on nyt mielessä, ja nyt hän on rohkaissut minua puhumaan. Minä olin rikki, ŝokissa, nyt jäljellä on kai arpeutunut haava jota pitää vielä parannella. En olisi halunnut luovuttaa suhdetta noin vain (ei ollut muuta mahdollisuutta) mutta mitä tehdä kun vastassa on järkähtämätön ihminen - kunnioittaa hänen tunteitaan, kokemustaan ja päätöstään vai yrittää vängätä vastaan vielä voimakkaammin. Luovutin, koska ajattelin että molemmat säästyvät. Hän pääsee helpommalla ilman hysteeristä takertujaa. Minä hymyilin hyvästiksi sen hetken, että pääsin itkemään. Ottaisin pois kaiken paskan siitä suhteesta jos voisin, toisaalta tiedän että ongelmani ovat silloin olleet lähes kestämättömiä ja säälin meitä molempia.

Terapia jatkuu, kaikki olisi periaatteessa hienosti kunhan aurinko paistaisi. Niin hassua kuin se onkin, että nyt kun on terve (kyllä niin voi jo sanoa) niin ongelmia pääsee jo käsittelemään eikä se romahduta koko elämää ja maailmaa - huonon päivän jälkeen tulee kyllä hyvä päivä. Sairaus on parantunut, ja käytän tällä hetkellä terveitä puolustusmekanismeja ja coping-keinoja ahdistuksen hallintaan. Jotkut hetket ovat kaoottisia ja tunnen että en kestä ja että olen vieläkin "hullu", mutta ne ovat oikeasti sitä että mietin vaikeita asioita, työstän niitä. Ja silloin kuuluukin tuntua pahalta, koska asioita ei käsitellä järjellä pelkästään. Ne tunteet ja olotilat eivät ole enää sairautta, masennusta ja epävakautta vaan normaaleja reaktioita joita täytyy välillä tuulettaa. Päiväkirja sekä blogi ovat täynnä tätä vuodatusta, ja ystävätkin ovat sopivassa määrin saaneet osansa.

No niin, nyt on aika kömpiä yrittämään unta, jos aion olla aamulla lenkille lähdössä ennen luentoja. 

Kun tiikeri herää

Traumapsykologian eräs merkkiteos on Peter A. Levinen Kun tiikeri herää - Trauma ja toipuminen. En ole päässyt kirjassa vielä kunnolla eteenpäin, kunhan selaisin bussissa. En tiedä miten suhtaudun tällä hetkellä näihin opuksiin, tuntuu että olen jauhanut varmaan jo tarpeeksi kaikkia mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä omista ongelmistani ja vähän muidenkin. (En nyt läheskään kaikkia, olisi kiva palata vielä lukemaan lisää logoterapiasta. Ehkä kesällä, jos on aikaa.)

Voisi siis vaihteen vuoksi keskittyä tuntemiseen, ei analysointiin ja järkeistämiseen. Voisi elää hetkessä, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mutta missä menevät niiden rajat? Milloin elämässä on liika tunteita ja vain yhtä hetkeä? Jos eläisimme kaikki vain tiukasti tässä nimenomaisessa päivässä ja tunnissa kiinni, olisi maailmamme tuhon partaalla vielä nopeammin kuin nyt. Toimisimmeko alkukantaisesti, tyydyttäen vain tämän hetken tarpeet, välittämättä siitä että siten meillä ei ehkä ole turvaa huomiselle saati sitten myöhemmin tai tuleville sukupolville. 

Joissain asioissa olisi hyvä pystyä elämään hetkessä, joissain ei. Esimerkiksi rahankäyttöä olisi erittäin hyvä hallita ja suunnitella, kuten myös syömistä. Siinä perusasioita, joilla pääsee pitkälle. Välillä pitäisi kuitenkin sallia itselleen jotain erityistä ja arjesta poikkeavaa, mutta siitä ei tule mitään jos jokainen päivä on rahankäytönjuhlaa - ei opiskelijan budjetilla syödä joka päivä ulkona. Juhlaa voi toki tehdä myös pienillä asioilla, lukemalla jotain uutta kirjaa, puhumalla vieraiden ihmisten kanssa tai miettiä sellaisia näkökulmia joita ei ole ennen ajatellut. Voi leikkiä roolileikkiä oman pään sisällä, yrittää vaikka asettua jonkun toisen ihmisen asemaan ja miettiä miten tämä ajattelisi. No, en tiedä olisiko se juhlaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta erikoista se olisikin. Eikö jokainen päivä voisi olla jollain pienellä tapaa erikoinen.

Olen kateellinen. Tiedostan sen tunteen harvoin, vaikka olen sitä varmasti todella usein. Nyt olen huomannut kadehtivani kavereitani, joille jokainen päivä on kuin tarina tai seikkailu. Joku saattaa kertoa hassusti omasta päivästään vaikka olisi vain istunut kotonaan kirjoittamassa esseetä. Nämä ihmiset elävät jollain tapaa täysillä, jokaisena päivänä voi tapahtua jotain erikoislaatuista. Se voi olla vaikka absurdi keskustelu ventovieraan kanssa. 

Minun päiväni tarina. Sitä ei ole. Olen ollut tänään ajatuksissani jälleen jossain muualla, en ole havainnoinut tätä hetkeä. Olen lukenut tähän saakka tenttiin -kello on jotain puoli 3- ja kait sinne tenttimään pitäisi parin päivän päästä mennä. Luovutan. Tätäkö on minun hetkessä elämiseni, ajattelen että en jaksa lukea siihen torstain tenttiin joten siirrän sen ensi viikkoon. Ja kun tulee ensi viikko niin tiedän miten käy.

Inhoan kaksijakoista persoonaani, se on tullut taas pinnalle. Minussa on hyvä ja paha, niin yksinkertaisesti niitä persoonan puolia nimitin teininä. Ehkä mustavalkoinen, me-muut- jaottelu asettui myös omaan päähäni, sillä pahuus täytyi pitää kaukana. Minä luhistuin sen taakan alla, minun piti olla täydellinen ja jos jokin ilkeä ajatus tuli mieleen, olin täysin paha. Se oli äärimmäisen satuttavaa ja kuluttavaa sahata ääripäiden välillä. En vain pystynyt rakentamaan eheää, tasapainoista ja eri puolia integroivaa persoonaa. Kiitos äiti, kiitos isä. Parhaaksi katsomanne asia toi vain tuskaa, ei usko ketään pelasta. 

Pohdin tässä, että alkaisinko katsoa elokuvaa vai laittaisinko nukkumaan. Nukuttaisi, mutta en tahdo mennä vuoteeseen, en tiedä onko tämä jonkun sairastumisen ensioire (masennuksen, skitsofrenian, kaksisuuntaisen?) kun olisi halu valvoa yöllä. Ehkä on turvallisempi valvoa yöaikaan, hereillä ollessa voi tarkkailla ympäristöään ettei mikään pääse yllättämään - päivällä voi taas nukkua kun on valoisaa ja ihmiset hereillä mikä tekee olosta kuitenkin turvallisemman. Yössä on jotain pelottavaa. Pelottavaa on myös siinä, miten monen asian suhteen täytän skitsofrenian ennakko-/ensioireina pidettyjä piirteitä. Tämä asia oli mielessäni jo vuosia sitten, kun asiaa opintojen parissa opiskeltiin. Tajusin yhtäkkiä, että tuo luennonpitäjähän puhuu minusta, minun tunteistani, reaktioistani. Odotin seuraavat kaksi viikkoa psykoosin puhkeamista. Ehkä sairastun, ehkä en, olen tähän mennessä luullut tulevani hulluksi... ehkä jotain 100 kertaa, eikä todellisuudentaju ole vielä hämärtynyt, mutta koskaan ei tiedä. Ehkä kyseessä on ollut trauman aktivoituminen, ei skitsofrenia tai muukaan psykoottinen tila. Joillain ns. ihan normaaleilla ihmisilläkin voi laueta psykoosi kovasta stressistä johtuen, tosin ainahan taustalla on jokin haavoittava tekijä. 

Joo, eiköhän uni kutsu. 

Show must go on

Näin on todettava. Elämässä tulee vastoinkäymisiä - joskus ne ovat sattumia, vahinkoja tai tahallaan aiheutettuja. Ihmissuhteet ovat opettaneet vastoinkäymisistä ja ongelmista ainakin sen, että omaa sydäntään on kuunneltava ja mietittävä mitä se sanoo ja miksi. Voi kuulostaa typerältä ja lapselliselta, mutta minulle on terapiassa valjennut se, että tunteiden kieltäminen johtaa oikeasti vaikeuksiin. Tunteet kertovat olennaisia asioita itsestä siinä tietyssä tilanteessa... ja... no ei nyt jaksa enää miettiä.

Olen jonkin vittumaisen allergisen reaktion kourissa, ja olen hieman hämilläni. Tämä olemisen vaikeus saa olon tosi tuskaiseksi joten toivottavasti lääkkeet auttavat, muuten joudun valvomaan koko yön... Suihkun kautta sänkyyn, aion katsoa Lost in translationin ja herätä aamulla pakertamaan tenttiin. Psykiatrikin pitäisi tavata, täytyy kysyä hieman lääkitysasioista jos voisi niitä säätää kohdilleen. Nykyinen rauhoittava lääke on pikemminkin unettava, enkä haluaisi nukkua kupsahtaa keskellä kirkasta päivää silloin kun joudun sitä ottamaan. Tai siis käytän sitä pikemminkin nukahtamislääkkeenä enkä sitä päiväsaikaan ottaisi vaikka tarvetta ilmenee, koska vaikutus on tosiaan... ei ahdistusta lievittävä vaan tainnuttava. Tai no parempi on kait nukkua ahdistus ja paniikki pois :)

Anteeksi että...

Parantuminen on eheyttävä kokemus, aivan sama minkälaisesta tai kokoisesta toipumisesta on kyse. Olen parantumassa masennuksesta ja yritän hyväksyä sen faktan, että en saa mennyttä takaisin. En lapsuutta, nuoruutta, en mitään tästä hetkestä taaksepäin. Vaikka menneisyyteen ei voi palata, siitä  voi silti saada jotain myös jälkikäteen, ja se on tieto ja viisaus. Ikävistäkin asioista voi oppia paljon, ja niistä olla hyötyä kunhan ensin jaksaa surra menetyksiään. Siitä en ole varma, että pystyykö ikävistä asioista itsessään löytämään jotain hyvää. Ehkä tiedän senkin joskus, kun tarpeeksi menee aikaa.

Olen tähän saakka uskonut, että aloin voida psyykkisesti paremmin jo toissavuoden syksynä, kun aloin käyttää mielialalääkitystä. Olen muistellut sitä aikaa, että mullahan rupes meneen paremmin, ei ollut ihan niin paskaa. Totuus taisi jälleen kerran olla hieman toinen, sillä jotenkin muistikuvat ja käsitykset ovat vääristyneet ja olin silloin edelleen psyykkisesti todella huonossa jamassa - tämän paljasti selailemani päiväkirja. Jotenkin sieluton ihminen on sen kirjoittanut, täysin elämänhaluton ja toivoton. Todennäköisesti olen saanut enemmän fyysistä energiaa ja pirteyttä tuolloin lääkityksellä, mutta henkisesti pääkoppa on ollut ihan yhtä poikki kuin aiemminkin. Mieli & keho kulkevat käsi kädessä, mutta joskus voi silti olla kropalla enemmän virtaa kuin mieli jaksaa, ja sen huomaa jälkikäteen kun fyysinen väsymys iskee uudelleen. Olen varmaan tuona aikana ollut kiinni vain yhdessä tekijässä, poikaystävässä. Kaikki tunteeni menivät masennukseen ja masennukselle, eikä hänelle jäänyt juuri mitään. Muuta kuin masentunut ja epävakaa, jaksamaton minä. Halusin pitää kiinni jostain jonka uskoin (toivoin) olevan hyvä, vakaa ja luotettava, koska ajattelin, että mitä jos menetän sellaisen kiinnityksen elämään... selviänkö enää siitä masennuksesta vaan jäänkö siihen loppuelämäkseni. Suhde masensi osaltaan lisää, yhteen sopimattomat persoonat (ainakin jossain mielessä) sekä arvostelluksi tuleminen - en osannut olla tarpeeksi hyvä ja viehättävä. Olisin halunnut edes joskus kuulla, että sinä olet minun, et saa ikinä katsoa ketään toista vaan haluan pitää sinut. Olen tullut siihen lopputulokseen, että toisen kiintymystä hakee lähes keinolla millä hyvänsä, myös negatiivisilla.

Nyt tilanne on taas ihan eri. En tiedä haluanko tällä hetkellä mitään vakaata ja tasaista vai kenties vaihtelua elämään. Olen tyytyväinen, mutta silti tulevaisuuden näkymät kaihertavat mielessä. Pitää totutella jälleen siihen, että uskaltaakin ja osaa miettiä tulevaisuutta ja toivoa siltä jotain. En ole varmasti helppo ihminen nytkään. Tuntuu, että entiseltäni olisi pitänyt pyytää anteeksi kun sairastin.... ja nykyiseltä taas sitä että paranen.

Aivotoiminnan amputaatio

Sattuipa tässä aamulla niin monta pientä "hauskaa" kohellusta, että alkoi ihan armottomasti vituttaa. Tapaturmat olivat sitä sarjaa että kaadat kuumaa vettä päällesi, horjahdat ja lyöt pääsi kaapinoveen, kaadut matonkulmaan, rikot kahvikupin ja saat ihan hemmetin suuren, vuotan ja kipeän haavan sormeen - laastarisi ovat apteekissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat heti suoranaisesti nauraa pienille vastoinkäymisille, olen kai sitten armottoman vakavahenkinen luonne... 

Päätin kuitenkin kokeilla päinvastaista suhtautumista ja ajatella asian niin, että tämän päivän ei tarvitse olla vakava. Jos joku murphyn laki sanoo, että tänään ei onnistu mikään, niin ei sitten. Kaivoin naftaliinista hirmuisen hyvän biisin muutaman vuoden takaa, nimittäin silloisen Stig Doggin Stigidilaation. Kyllä juu ironinen panorap piristää päivää, suosittelen jos yhtään osaa suhtautua huumorilla asiaan... :) (Nykyisin ko. artisti esiintyy kai vain Stig- nimellä. Kannattaa kuulostella myös uutta tuotantoa, on vähän erilaista mutta hyvää sekin.)

Olen oikeasti miettinyt, ihan niin kuin tosissani, tätä aihetta jo pitempään. Tarkoitan elämän ja tapahtumien raskautta, vakavuutta, keveyttä, murehtimista, nauramista. Se on vaikeaa, jos on elänyt vuosia tuntien niin, että on vastuussa toisten ihmisten hyvinvoinnista ja onnesta. Itsellä ei saisi olla hauskaa ja kivaa, koska niin monella muulla ei ole. Ehkä voisin yrittää pukea tunnetta sanoiksi sillä tavoin, että minun mieleni ei saisi olla kevyt, sen pitäisi olla surullinen, masentunut ja murheellinen niiden puolesta joilla on asiat huonosti. Samaan aikaan tulisi kuitenkin kiittää itse saamastaan hyvästä, ei kuitenkaan niin että pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Siitäkin on tullut kerrottua, että isäni on tehnyt "hyvän pohjatyön" tämän ajattelumallin suhteen ollessani lapsi. Totta kai saimme paljonkin kivoja juttuja, varsinkin isältä - hän ei kestänyt nähdä meitä pettyneinä tai vihaisina. Isi antoi asioissa periksi. Kuitenkin hän omalla esimerkillään ja puhetavallaan toi meille esille sen, että maailmassa on paljon pahaa, ja meidän joilla on mahdollisuus tehdä hyvää, tulisi se tehdä.

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihailen häntä siitä, että hän kykenee seisomaan omien mielipiteidensä takana ja olemaan varma muiden painostuksesta huolimatta. Voisinpa itse kyetä samaan. Luulen, että minussa ja hänessä on samaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan mutta kyse on siitä miten se tuodaan esiin ja missä määrin. Isäni kuormittaa itseään liikaa, koska ei osaa asettaa rajoja. Minulla on ollut sama ongelma henkisellä puolella, konkreettisesti en vaadi itseltäni esimerkiksi opintosuorituksia, harrastuksia, vapaaehtoistyötä tms. Henkisesti olen kasvanut siihen ajatukseen ja tunteeseen, että minun pitäisi tehdä kaikkea hyödyllistä ja olla hyvä ihminen. Sen seurauksena olen passivoitunut ja masentunut, myös kyynistynyt. 

Tuosta kyynisyydestä alan pikku hiljaa ehkä jopa toipua. Olen löytänyt uudenlaisen näkökulman opiskeluuni ja töihin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, että joudun jäämään jossain vaiheessa sairaslomalle ja sen jälkeen vaihtamaan alaa, koska en jaksa työskennellä auttamistyössä. Nyt minusta tuntuu, että tavoitan jälleen sen tunteen miksi haluan olla sosiaalityöntekijä. Ymmärrän myös syitä miksi olen ollut aiemmin kiinnostunut ihmissuhde- ja auttamistyöstä, ja miksi olen kiinnostunut siitä nyt. Enää minun ei tarvitse ratkoa omia ongelmiani järjestelmällä toisten ihmisten elämää, käsittelen omat ongelmani terapiassa. Väsyneenä, masentuneena ja omien skeemojen sokaisemana en pystynyt erottamaan omaa henkilökohtaista minää siitä mitä tein töissä vaikka se sillä hetkellä saattoi siltä tuntua. Nyt analysointi ja reflektio on helpompaa, ja olen löytänyt ilon siitä että voin tarjota toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteen sekä konkreettisen avun. Sitähän tämä elämä on, elintärkeitä sosiaalisia suhteita.

Uskon siihen, että ihmissuhteet ja verkostot voivat olla vahva tuki ja turva - niitä tulisi rakentaa ja huoltaa siinä missä omaa päänuppiaankin. Suhteet ihmisiin - yksityiselämässä tai asiakastyössä - eivät ole aina helppoja vaan ne saattavat olla todellisia energiasyöppöjä. Silti vuorovaikutus ja toisten auttaminen on yksi olennaisimpia asioita yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen kannalta. Avun pyytäminen, vastaanottaminen ja antaminen pitäisi olla lähestulkoon itsestäänselvys meille, olen sen oppinut omakohtaisesti ja niin myös ajattelen. Kun me nyt tällä planeetalla kerran olemme, eikä usko siihen että kaiken takana on jumala, niin ehkä elämälle tulisi tehdä tarkoitus ja se voisi olla siitä nauttiminen ja toisten ihmisten auttaminen, jotta hekin voisivat nauttia?

Enkä jaksa nyt pohtia sitä kuinka monelta kantilta ajatellen ajatukseni on naiivi. En ole naiivi, olen pieniin asioihin uskova, itsekin aika pieni, hampuusi.

Rakastutaan ja mitäs sitten

Jäin miettimään edellisen kirjoituksen jälkeen vielä sitä miten tunnepitoista ja tunnekeskeistä seurakuntamme toiminta oli. Herkästi suggestoituvat ihmiset saatiin kokoontumisissa rukouksen ja musiikin kautta lähes transsinomaiseen tilaan, mikä vaikutti lapsen näkökulmasta kontrolloimattomalta hulluudelta. En ole tarkemmin perehtynyt näihin ihmeellisiin ilmiöihin, joita tähän herätysliikkeeseen liittyy, olen joutunut kokemaan ja elämään valitettavasti hyvin lähellä niitä asioita - mutta joku päivä kun olen tarpeeksi vahva kestämään paluun siihen minua ahdistavaan ja pelottavaan asiaan, ehkä jatkan pohdintaani syvällisemmin. Tai miksi pitäisi, olen nähnyt jo lapsena millainen dynamiikka liikkeen sisällä ja toiminnassa on, olen siitä muodostanut oman kuvani. 

Monet ihmiset tulivat uskoon, rakastuivat siihen tunteeseen ja helpotukseen mikä siitä luottamuksesta pelastetuksi tulemisesta syntyi. Oli ihmisiä, jotka käyttäytyivät todella kuin rakastuneena saatetaan käyttäytyä; elämässä ei ole mitään muuta sisältöä, ei ajateltavaa tai puhuttavaa kuin tuo ihmeellinen asia, tärkein ja rakkain. Uskoon tulemiseen liittyi se järkähtämätön varmuus siitä, että asiat ovat näin, raamattu on fakta ja kaikki on vittu faktaa, täyttä totta eikä sitä käy kiistäminen. Sitä asiaa saarnattiin ja sanomaa levitettiin julkisilla paikoilla, kokouksissa, yksityisesti. Häpesin perhettäni ja vanhempiani suunnattomasti, voin sen myöntää. 

Opettelin tuolloin puolustuskeinon, tunteiden vääristelyn ja tukahduttamisen. Minä vain lähdin kehostani ja päästäni pois. Eihän siinä mitään olisi ollut, jos olisin ollut kuin he, mutta en ollut Yritin rukoilla tullakseni samanlaiseksi, mutta en tullut. Usko oli vanhempieni tapa ratkaista ongelmansa (tosin eihän se ratkaissut), löytää helpotus johonkin. Harvemmin tuollaisia tarpeita noin vain luodaan, tarve jollekin itseä suuremmalle yleensä on syvällä ihmisessä jo ennenstään. 

Olen ehkä jo aiemmin todennut, että ihmiset seurakunnassamme näyttäytyivät jollain tapaa "persoonattomina" marionetteina, koska kaikki oli lopulta herran hallussa, kaikki oli ennalta määrätty. En saanut kiinni kenenkään sisimmästä, koska se oli jumalan omaa. Vanha ihminen, minuus, oli hävinnyt ja jumalalle pelastettu oli tullut tilalle. En pidä siis kummallisuutena sitä, että olen itse kärsinyt suurista persoonallisuusongelmista, enkä ole osannut toimia ja tuntea asianmukaisesti. En yksinkertaisesti ole tiennyt miten tavallisia elämään liittyviä asioita käsitellään. Kaverisuhteet, raha, seurustelu, seksi. Kaikki lapsuudessa on ollut kaoottista, elämä on ollut tässä ja nyt eikä minulle ole opetettu tai muutoin otettu puheeksi miten minun tulevaisuuteni, aikuisuuteni muotoutuu. Tulevaisuuden ja kasvun varalle ei ole neuvottu ja suunniteltu mitään. Sanottu vain, että seksi kuuluu avioliittoon. Mitä? Ihan kuin asiat tapahtuisivat *simsalabim* tuosta noin vain, yhtäkkiä lapset ovatkin aikuisia ja naimisissa ja itse vanhempia.

Minä en ole tiennyt, että ihmisen kuuluu ajatella omassa päässään asioita. Kaikki on ollut aina selvää miten menetellä kun on ollut selkeät raamatulliset ohjeet mitä on syntiä ja mikä ei. Myös tunne siitä, että aina joku tietää minun salaisimmatkin ajatukseni. Mikään ei pysy piilossa ja salassa, siksi on oltava puhdas, vältettävä pahoja ajatuksiakin ja tunnettava niistä syyllisyyttä. Ne on tunnustettava. Olen mennyt kertomaan ihmisille asioita harkitsematta, miettimättä sitä että se ei olisi ehkä välttämätöntä vaan pahoittaisi heidän mielensä. En ole osannut pitää niitä itselläni pohtiakseni oikeaa ja väärää, vaan päällimmäisenä on ollut tunne, että ajatukseni paljastuvat kuitenkin.

Monet asiat uskonnossa ja uskossa olemisessa vaikuttaa lapseen. Kaikilla ei tietenkään ole tätä kokemusta joka itselläni on. Joillekin ihmisille usko tekee hyvää, omassa taustassani näen kuitenkin paljon vaarallisen uskonnollisuuden merkkejä ja epäilemättä niillä on ollut merkitystä sen asian suhteen, että olen mennyt terapiaan, käyttänyt/käytän lääkitystä. 

Aihe herättää paljon tunteita, koska vihdoinkin mietin näitä juttuja. Mietin myös tulevaisuutta, ja eräänä päivänä huomasin ajatelleeni elämääni myös pitemmälle - mitä halusin tehdä valmistuttuani, kahden vuoden päästä. Se herätti entisestään toivoa, että minulla on näköalat myös tulevaisuuteen. Koskaan ei voi tietää onko itsellä aikaa ja päiviä niitä saavuttaa, mutta sehän olisi jo itsessään kuolema jos ei näkisi itsellään tulevaisuutta. 

Millaiseen aikuisuuteen kasvat?

Aikuisuus ei varmasti ole sen pysyvämpi "tila" kuin lapsuuskaan. Keho ei säily vuosia tietyssä kunnossa vaan huomaamattomia solutason muutoksia ja katoa alkaa tapahtua jo paljon ennen näkyvää vanhenemista. Voiko ihmisen henkisestä tasosta ja identiteetistä kuitenkaan koskaan sanoa, että se on valmis ja vakaa? Saavutammeko jossain välissä jonkin pysyvän muodon ja olemuksen joka säilyy kuolemaan saakka? Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni, kun mietin mistä pidän ja onko vielä joitain asioita joista voisin pitää. Voisinko pitää sukeltamisesta haiden seassa jossain riutalla, motocrossista, silkkimaalauksesta? Jollain tavalla en osaa nauttia asioiden kokeilemisesta ja yrittämisestä; en voi ottaa tosissani kokemiani mukavia hetkiä vaikka korinpunonnassa jos siitä ei tule minulle viikottaista harrastusta. Jos johonkin alan, se on otettava tosissaan ja minun on tultava siinä hyväksi, haluan suorittaa asiat.

Toinen viime aikoina pohtimani seikka, joka jollain tapaa varmasti liittyy myös edellä mainittuun, on itsereflektio- pohdinnan ja analysoinnin kohdistaminen omaan itseen. Olen aika vakuuttunut siitä, että oppimisen edellytys on usein kyky tutkiskella itseään, tunnistaa virheitä ja vahvuuksia objektiivisesti. Ainahan ei toki tarvitse niin tietoisesti pohtia kaikkea, mutta havainnoidessani suurta osaa läheisiäni huomaan, että monilta aikuisilta kyky ja uskallus tutkailla itseään puuttuu lähes täysin.

Olen katsonut jo monta vuotta sitä miten jotkut läheiset ihmiset toistavat tuttuja ihmissuhdekaavojaan, osa siitä kärsienkin. En tiedä miksi sitä kutsuisi muuta kuin sokeudeksi omalle elämälleen. He ovat niin vahvasti omien tunteidensa vietävänä sekä hyvässä että pahassa, että eivät voi toisin toimia. Eräs läheinen sukulaiseni on miessuhteidensa kanssa esimerkki siitä, miten aikuinen ei pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vaan keskittyy toisen osapuolen vikoihin ja mokiin. Hän ei tunnu muodostavan tasavertaista ja tasapainoista suhdetta kenekään kanssa, vaan suhde ja toinen osapuoli on joko tai. Entisen miehensä kanssa hän erosi useamman kerran, aina vannoen jotain (emme koskaan eroa, emme koskaan palaa takaisin yhteen) Kaikki sanansa hän rikkoi. Ja oli sitten kuin ei olisi koskaan toisin ajatellutkaan. Hän unohtaa ajan kanssa kaiken pahan, alkaa ihannoida toista ja ongelmista ei ole enää tietoakaan. Hän saattaa löytää jonkun uuden ihastuksen, käyttäen sitä yleensä poispääsynä suhteesta, ja sen ihastuksen tunteen voimin yrittää "uutta elämää" missä kaikki on paremmin. Asiat saattavat edetä nopesti yhdessä asumiseksi, ja puhutaan kihloista tai häistä, ja hän pitää näiden asioiden tapahtumista varmana - kunnes suhde tulee siihen vaiheeseen, että romantiikka ja voimakkaat tunteet katoavat arjen "tieltä", ja pitäisi tehdä töitä omien tunteiden kanssa. Sitä hän ei jaksa - kaiken pitäisi tulla kuin itsestään ja helposti - suhteen eteen ei tehdä töitä, sen muotoa vain fiksataan siihen muotoon että kiva säilyy. Ensin muutetaan erilleen, sitten ei enää seurustellakaan vaan yövytään toisen luona kun siltä tuntuu. 

En pidä yhdessä asumista mitenkään "oikeampana" parisuhteen muotona kuin jotain toista. Jokainen pari ja ihminen tyylillään. Huomaan vain kuitenkin itsessäni tuota samaa, että perinteisessä mielessä vakava parisuhde ei kiinnosta tällä hetkellä juurikaan. Kun tunteet ovat vähentyneet, koen että en tässä vaiheessa jaksa alkaa tehdä suhteen eteen jotain, mitä tekisin oltuani jonkun kanssa vuosia. Olisipa minulla ollut rohkeutta myöntää tämä asia itselleni jo vuosia sitten, en ole ollut kovinkaan kypsä seurustelemaan ennen kuin nyt olen alkanut selventää itselleni mitä suhde toiseen ihmiseen todella on, mitä se vaatii ja antaa. Mitä on luottaa toiseen ja olla itse luotettava. 

Millaiseen parisuhteeseen lapsi kasvaa - sillä on merkitystä. Vanhempien suhde antaa esimerkkiä jälkeläisille. Vanhempien parisuhde on lapsen koti, olen kuullut sanottavan. Miten vanhemmat kohtelevat toisiaan ja miten he kohtaavat toisensa. Minun vanhempani... Me lapset olemme olleet se yhdessä pitävä voima, liima. Meillä on ollut "vastuu" siitä, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Myös uskolla on ollut merkityksensä. Joskus mietin, että ehkä uskoon tuleminen oli heille keino pitää rakoileva liitto kasassa - heidän ei tarvinnut ottaa vastuuta ja tehdä päätöksiä vaan avioliiton elinikäisyys ja pysyvyys annettiin sakramenttina ulkoapäin, kiistatta. Meille lapsille korostettiin seurakunnassa sitä, miten ihminen on mitätön, avuton ja voimaton ilman jumalaa; pahuus on meissä kaikissa ja lankeemus tapahtuu väistämättä ellei ihminen tee parannusta, ota jumalaa/jeesusta sydämeensä ja antaudu uskolle. Vain jumalan armosta ihminen pelastuu. Vain jumalan armosta ihminen voi vastustaa maallista ja iänkaikkista pahaa, syntiä, himoa ja turmiota. Emme itse ole mitään, emme voi hallita himoamme, vaan meidän on turvauduttava herraan. 

Tämän asian ylitse pääseminen oli aikoinaan vaikeaa. Halusin tuntea olevani vahva, en reppana heittopussi jossain pelissä. "Minulla on oma tahto, minä olen voimakas." Tunsin oloni turvattomaksi tuolla tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten keskellä. Kaikki olivat niin vitun heikkoja ja syntisiä, että piti turvautua jumalaan. Minä halusin olla vakaa, pystyvä ja vahva itse, ihan itse ilman mitään ulkopuolista uskontohumputusta. Ajattelin näin jo varmasti 10-vuotiaana, ja kapinoin mielessäni kovasti tätä ihmisen oman ohjaus- ja päätäntävallan alennusta vastaan. Mietin, että miksi aikuiset eivät osaa ottaa asioistaan vastuuta itse? Miksi he aina rukoilevat ja sanovat, että jos luoja suo? Miksi pitää olla niin vitun nöyrä asioissa joissa ei tarvitse? Oli kamalaa tuntea, että omat vanhemmat esimerkiksi eivät olisi olleet vahvoja - että ilman nyt tätä jumalaa/ uskoa/ parannusta/ armahdusta/ pelastusta he olisivat myös aivan holtittomia, kontrolloimattomia ja menisivät mielitekojensa mukaan. He eivät pystyisi muuhun kuin toimimaan himojensa mukaan, he jättäisivät varmasti heti ensi töikseen perheen ja meidät lapset ja lähtisivät jonkun muun matkaan. Tällä kauhukuvalla meitä peloteltiin ja varoiteltiin uskosta osattomien elämästä - siellä kaikki ovat alkoholisteja, huorintekijöitä, lapsistaan piittamattomia, itsekkäitä paskiaisia. 

Ehkä tämä selittää osan siitä miksi maailma tuntui niin pelottavalta kun pääsin vihdoin irti tuosta ympäristöstä. Ja huvittavinta tässä on se, että vanhemmat ovat lientäneet omia näkemyksiään noista ajoista - aluksi he olivat niin ehdottomia ja kaikki oli mustavalkoista - joko taivasta tai helvettiä. Nyt heidän kanssaan voi jostain keskustella, mutta liian myöhäistä sen suhteen, että olisin kokenut toisenlaista lapsuutta. He elivät uskoontulemisen ja sen huuman täysillä, lastensa kustannuksella.